Muuten se on mennyttä: kirjoituksia taiteesta

Muuten se on mennyttä päästää ääneen taiteesta taidokkaan lakonisesti kirjoittavan Ville Hännisen. Muistojen Jyväskylä paljastuu monen kulman takaa.

Jokaisen kriitikon pitäisi kirjoittaa sellainen kirja, jonka kulttuuritoimittaja, kriitikko ja tietokirjailija Ville Hänninen (s. 1976) julkaisi heinäkuussa 2022. Edes kerran elämässään.

Kirjoituskokoelma Muuten se on mennyttä alkaa Bulevardilta kahvilasta, jossa runoilijat lausuvat ääneen tekstejään. Hänninen kuuntelee vaikuttuneena Helena Sinervon uusia ja vanhoja runoja ja alkaa hönkiä mielensauhuja mustakantiseen muistikirjaan.

”Runous on yksi tapa koettaa tarttua tuonpuoleiseen tämänpuoleisesta käsin. Kokemuksellisuuteen, joka on elämän ytimessä, tärkeintä ja periaatteessa ainoa mitä on, mutta pakenee usein sanoja.” (s. 10.)

Hänninen on kirjoittanut taidejournalistisia tekstejä lähes koko aikuisikänsä. Taiteesta kirjoittaminen ei ole kuulemma vanhemmiten helpottunut vaan vaikeutunut. Edelleen on vaikea päästä suoraan asiaan, varsinkin kun kyseessä on niinkin abstrakti aihe kuin taideteos.

Hänninen erittelee ansiokkaasti kirjoitustapojaan ja kyhäelmiään. Hyvin rakennettu artikkeli on herkästi pelkkä rakennelma, jonka taakse kirjoittaja suojautuu tilaajien esittämiltä vaatimuksilta.

Taidejournalismi pohtii kuulemma liian vähän teosta itseään. Paljon kiinnostavampaa on nostaa esille teoksen ympärillä olevia keskustelunaiheita tai puhua taiteilijasta.

Pitkän linjan kriitikko on pannut tämän merkille omassa työssään ja alkanut haaveilla toisenlaisista kirjoitusaiheista. Hänninen kokee olevansa velkaa niille lukuisille taiteilijoille, joiden sydänverta hän on pullottanut ilman sen kummempia lupia ja lyönyt vielä etiketit pullojen kylkiin.

Hännisen lakoniset tekstit ovat vaikuttavia, kerta kaikkiaan.

Onkohan Hänninen tullut vanhaksi?

Kirjahylly kuin omistajansa

Muistot valtaavat kirjoittajan mielen tämän tästä. Onkohan Hänninen tullut vanhaksi? Hän muistelee lapsuutensa muun muassa uimahallireissuja isän kanssa. Nostalgian pohja on muistissa. Se on kovin rapautuvaa lajia: ”Monet muistot ovat näin hauraita ja usein paljolti keksittyjä. Tarinat muuntuvat ja vahvistuvat, sitä varmemmin mitä tärkeämpiä tai maailmankatsomuksellisempia ne ovat.” (s. 18.)

Hänninen muistelee paljon lapsuuttaan. Lapsuus Jyväskylässä oli keskiluokkainen idylli. Arkiset ongelmat olivat vähäisiä ja ratkaistavissa. Hänninen on vieläkin vaikuttunut seitsemänkymmentäluvun alun hurmasta. Se kiihdyttää edelleen verenkiertoa kuin intialainen päähieronta.

Kirjoittajan työhuone Helsingissä on varsin kookas, 40 neliömetriä. Työhuoneen kaaos on ollut aina. Kirja- ja lehtikasoja on joka nurkassa. ”Kasat kielivät työstä, jota on tehtävä. Jollei, niin kaikki menee. Sotku ei ole ongelma vaan pysyvyyttä. Niin kauan kuin on kaaosta, on toivoa. Ja ilman sitä en jaksa.” (s. 59.)

Työhuoneen sohvan vieressä on tyylikäs, vanha kirjahylly. Se on edustushylly Hänniselle itselleen. Hyllystä löytyvät mielenkiintoisimmat jutun aiheet ja lähdekirjat. Hänninen ei ole lukenut edes puolta kirjastonsa kirjoista.

Edustushyllystä löytyy muun muassa Raoul Palmgrenin tuotannon ydin. Hänninen kirjoittaa esseissään pitkään ja hartaasti Palmgrenin elämästä, teoksista ja vaikutuksesta. Hänninen on löytänyt Palmgrenin henkilöön ja tekoihin useita kiintoisia näkökulmia, kuten Urho Kekkosen ystävyyden Palmgrenin kanssa.

Kuin varkain aukeaa näkökulmia suuren suomalaisen poliitikon elämään ja suomalaiseen kulttuurihistoriaan. Eritellessään Palmgrenin elämänvaiheita Hänninen kaivaa esille muun muassa laajemman vasemmistovastaisen attentaatin, joka onnistui kahdeksankymmentäluvun alussa estämään esimerkiksi Sex Pistols -yhtyeen keikan Suomeen. Myös Peter von Baghista kasvaa Hännisen käsissä vakuuttavan ilmaisun mammutti.

Kirjoittaja kertoo jopa unistaan. Hän on nähnyt vuosikymmenten ajan toistuvasti unia antikvariaateista. Hännisen rakkain antikvariaatti on Jyväskylässä.

”Mikään ei ole surullisempaa ja jännittävää kuin antikvariaatin kuolema. Yleensä se tapahtuu kuten ihmisilläkin, hitaasti, niin että kaikki muut huomaavat kyllä, mutta eivät tahdikkuuttaan halua sanoa mitään. Jonain päivänä kaikki on ohi, muttei vielä tänään. Vähitellen kaikki muuttuu vähän sekaisemmaksi ja tarjonta huonommaksi, muttei vielä tänään.” (s. 113.)

Pimeimpinäkin hetkinä Hänninen yrittää muistaa kirjastojen ja antikvariaattien tasa-arvoisuuden. Yksi ainoa kirjahylly voi olla satojen tuhansien työtuntien tulos. Kirjoihin ovat tarttuneet miljoonat lukijat ympäri maailman. Hyllyissä kaikki ovat samassa asemassa, klassikoista ajanvietekirjoihin.

Kaarle Ervasti on sanonut, että samalla kun ihminen rakentaa kirjakokoelmaansa, hän rakentaa itseänsä. Hänninen sanoo pystyttävänsä talon sijasta kirjahyllyjä. Lieneekö se hänen elämäntehtävänsä? Yhtä kaikki, rakkaita kirjoja esittelevä kirjoituskokoelma alkaa näyttäytyä Hännisen monikerroksisena omakuvana.

Hännisen sanomisen palo on voimakas, ääni painokas. Kirjastopohdiskelua vasten on mitä luonnollisinta, että Umberto Econ Ruusun nimi (1980) saa pitkän kuvauksen ja erittelyn.

Hänninen rakastaa muuten betonia. Hän on varttunut betonilähiössä Jyväskylän Laajavuoressa ja Keltinmäessä.

Hännisen kirjoitusote on minusta varsin kohtelias, hienostunut ja ystävällishenkinen.

Pelkistetysti taiteen syvyyksiin

Pidän Hännisen teoksen ulkoasusta. Asko Künnapin pelkistetty päällys tekee kunniaa kirjoittajan yleville ajatuksille taiteesta ja siihen liittyvistä mekanismeista.

Kirjoittaja haikailee menneitä aikoja kaihoisasti tai nostalgisessa hengessä. Realismi kuitenkin vie Hännisenkin mukanaan, ja hän luopuu yksitellen turhista unelmista. Ehkä menneiden aikojen pohdiskelu osoittaa kriitikonkin tulleen jo siihen ikään, jossa eletään enemmän menneisyydessä kuin tulevassa.

”Nuorena suojasin itseni keväällä kyynisyydestä ja mustalla huumorilla. Pidin sitä terveenä suhtautumisena maailmaan.” (s. 142.)

Kirjoituksissa on kyynisyyttä vähän jos ollenkaan. Huumoria on sitäkin enemmän, eikä se kauhean mustalta vaikuta.

Kirjoituskokoelman vahvuus on sen laaja-alainen näkökanta taiteisiin. Hänninen kirjoittaa tottuneesti sarjakuvasta, kirjankansista, elokuvista, maalauksista ja kirjallisuudesta. Persoonallisia heittoja satelee joka sivulla.

Myös kokoelman kieltä kannattaa kehaista. Lakoninen ilmaisu on voimissaan. Siihen Hänninen on saanut oppia kuolemattomilta runoilijoitaan, kuten Aira Sinervolta tai Pentti Haanpäältä.

Kirjailijakohtalot kiinnostavat häntä tavattomasti. Vastaan tulevat muun muassa Maksim Gorki, Tiina Pystynen, Joakim Pirinen ja Aulikki Oksanen. Kirjoittamisen ja julkaisemisen yhteisöllisyys on yksi Hännisen pääpointeista:

Taide ja siitä kirjoittaminen ovat prosesseina samaan aikaan hyvin yksilöllisiä ja kovin yhteisöllisiä. Voimme valita, mitä kauramaitoa kulutamme, mutta sydämemme sykettä emme voi hallita. Kieli elää meissä, mutta vielä selvemmin me elämme kielessä. Voimme luulla tekevämme ainutlaatuisia asioita – ehkä on välttämätöntä ajatella niin – mutta kuulumme joukolle. Maailmankuvaamme, tietoutemme ja havaintomme maailmasta ovat monisieluisesti rakennettuja ja ylläpidettyjä, perin pohjin yhteisöllisiä. (s. 212.)

Hännisen kirjoitusote on minusta varsin kohtelias, hienostunut ja ystävällishenkinen. Hän pistelee jonkun verran heittoja eri suuntiin, mutta pahantahtoisuudesta ei voi puhua kertaakaan. Sen vuoksi Muuten se on mennyttä -kokoelma jättää erittäin myönteisen jälkimaun.