Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Jotkin hahmot eivät suostu jäämään nimiksi aikakirjoihin vaan ilmestyvät näköpiiriin säännöllisin väliajoin. Sata vuotta sitten eläneen naiskirjailijan, kirjallisuuskriitikon ja ajattelijan ajankohtaisuuden voisi kuvitella olevan jo hiipumaan päin. Silti häneen törmää; viimeksi Michael Cunninghamin hienossa Tunnit -romaanissa ja sen filmatisoinnissa tai vaikka Vuokko Hovatan tulkitsemassa Virginia-kappaleessa. Miksi Virginia Woolf palaa aina uudestaan?

Tämä tulee mieleen erityisesti hänen omaan aikalaiskirjallisuuteensa pureutuvia esseitä lukiessa. Mitä ne sanovat meille? Kiitäjän kuolema ja muita esseitä ei ole kärsimättömän lukijan teos. Se vaikuttaa alkuun etäiseltä jopa aavistuksen kuivakalta, mutta vie vähitellen yhä syvemmälle Woolfin persoonalliseen ajatusmaailmaan. Teos painottaa hänen runsaasta tuotannostaan kirjallisuuteen ja kirjailijoihin keskittyvää osaa poliittisen ja feministisen näkökulman jäädessä tällä kertaa taustalle. Toisaalta se tuo esiin myös hänen romaaneistaan tuttua vapaata tajunnanvirtaa hipoen hetkittäin runoutta.

Kiitäjän kuolema on laaja ja monenkirjava kokonaisuus. Tämän takia on vaikea tarttua mihinkään yksittäiseen teemaan. Jokainen teoksen kuudestakymmenestäkuudesta esseestä sisältää herkullisia näkökulmia, havaintoja taiteesta, ihmisistä ja ilmiöistä. Ehkä tästä syystä kirjan voimallisimmaksi elementiksi kohoaa itse Woolf ja varsinkin hänen kertojaäänensä, joka sivujen myötä ottaa haltuunsa omalakisella sävyllään. Kirjailija ei jättäydy aiheidensa taakse vaan ilmaisee läsnäolonsa monin tavoin.

Ajatuksista tekstiksi

Woolfin tyylille on ominaista ajatuksenjuoksua jäljittelevä spontaani rakenteettomuus. Välillä teksti tuntuu katkeamattomalta mietiskelyltä tai keskustelulta, joka on kirjoitettu kertaistumalta pilkkuakaan jälkeenpäin korjailematta. Ajatus alkaa jostakin, vaihtaa mielleyhtymien kautta vaivattomasti suuntaa päätyäkseen yllättäväänkin lopputulemaan. Woolfin esseiden käyttövoimaa ovat tunteet, tunnelmat ja ajatusten pienet liikahdukset.

Woolf ottaa lukijansa rinnalleen tutkailemaan esseidensä aiheita. Hän spekuloi vaivattomasti sillä, miten me ajattelemme siitä tästä ja tuosta. Kuljemme yhdessä läpi kirjallisuushistoriaa, tutkimme sen kirjailijakohtaloita ja henkilöhahmoja. Kirjoittajan ja lukijan roolit liudentuvat hetkittäin leppoisasti. Woolf on raikkaan epäkirjallisuustieteellinen, dogmatiikasta vapaa ja subjektiivinen kirjoittaja ajatusleikkeineen.

Woolfin ajattelun ytimessä onkin vapauden korostaminen taiteessa, elämässä ja aivan erityisesti kirjoittamisessa. Hän oli vahva muodollisuuksien ja sääntöjen vastustaja. Ajattelun vapaus ja sen mahdollisimman tarkka tie teksteihin oli yksi hänen käsittelemistään isoista aiheista. Asiat on nähtävä tuoreena ja ne pitää voida ilmaista säännöistä välittämättä. Kirjailijana hän oli modernismin tajunnanvirtatekniikan luojia tutkiessaan ihmisen sisäistä maailmaa ja sen mahdollisuuksia kääntyä kielelliseen muotoon.

Woolf vastusti muodollisuuksia ja sääntöjä.

Naisten vapaus niin omaan elämään kuin kirjoittamiseen oli Woolfin tärkeimpiä agendoja. Kun tasa-arvo olisi itsestään selvää, naiset voisivat olla sanankäyttäjinä vapaita katkeruudesta ja vihasta. Huolimatta feminismistään Woolf piti kiinnittymistä sukupuolten väliseen taisteluun hyvän ilmaisun esteenä. Suuri kirjailija ei hänen mukaansa ole kirjoittaessaan ensisijaisesti mies eikä nainen vaan ”vetoaa siihen suureen sielun osaan, jolla ei ole sukupuolta” (s. 204).

Kirjoittamisen taide ja sisartaiteet

Kirjailijoiden ja heidän tuotantonsa lisäksi Woolf otti kantaa myös muihin taiteenaloihin. Esimerkiksi elokuvaa käsittelevässä esseessään Woolf pohtii tuoreen taidelajin ongelmia. Hän näkee orastavan elokuvataiteen rasitteena sen jäämisen kuuluisien kirjallisten teosten kuvittajaksi ja peräänkuuluttaa tässäkin taidelajin omien keinojen etsintää. ”Jotakin abstraktia, jotakin liikkuvaa, jotakin mikä tekee itsensä ymmärrettäväksi ja vaatii vain vähäisistä vähäisintä apua sanoilta tai musiikilta – tällaisista liikkeistä ja abstraktioista voivat tulevaisuuden filmit koostua.” (s. 383)

Katumusiikkia-esseessä Woolf kuulostaa jo lähes new age -ajattelijalta. Rytmi on hänen mukaansa ”mahtavaa sykettä, jonka tarkkaavainen korva voi erottaa metsissä ja muissa yksinäisissä paikoissa.” (s. 390). Hän puolustaa väheksyttyä katusoittajaa jumalan äänen välittäjänä koska musiikki on meissä kaikissa sisäsyntyinen universaali voima, jota ei saisi sitäkään kahlehtia sovinnaisuussäännöillä.

Teoksen loppupuolen esseissä päästään erityiseen lentoon. Esimerkiksi Espanjaan-essee tuo hienosti esiin Woolfin proosarunollisen, surrealistisen puolen. Muiden taidelajien läsnäolo kuuluu impressionistisissa teksteissä, jotka kulkevat esseen ja novellistiikan rajalla. Kävely yöllä on tiheä kuvaus talvisesta Lontoosta. Ympäristö hahmottuu aistinvaraisesti, mikä tekee tunnelmasta autenttisen. Muuten teksteissä vahvasti välittyvä aikalaisuus häviää suoran kokemisen tieltä.

Muutamassa esseistä kirjailija vyöryttää toisiinsa mielleyhtymien kautta linkittyviä kuvia lähes kafkalaisella otteella. Esimerkiksi kuvatessaan rajuilmaa Wembleyllä hän vahvistaa olevansa kaaoksen, epäjärjestyksen, marginaalin ja muutoksen paitsi ystävä myös briljantti kuvaaja. Hän tuo esiin luovuuden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välisen jännitteen ja liikkuu provokatiivisessa hengessä niiden välillä.

Sanojen voima

Woolfin teksteissä runoudesta, elämäkertakirjallisuudesta tai sanoista tulee henkilöhahmon kaltaisia eläviä organismeja. Käsityöläisyys esseessä käy hyvin ilmi hänen erityinen suhteensa sanoihin: ”…sanat, kuten me itse, kaipaavat omaa rauhaa elääkseen levossa. Kiistämättä ne haluavat meidän ajattelevan ja ne haluavat meidän tuntevan ennen kuin käytämme niitä, mutta ne haluavat meidän myös pitävän tauon, lakkaavan tiedostamasta. Meidän tiedostamattomuutemme on niiden oma rauha, meidän pimeytemme on niiden valo” (s.551).

Kaikki edellä kuvattu tekee hänen tekstiensä suomentamisesta väistämättä haasteellista. Miten saada woolfilainen sävy, ilmaisun vivahteet, ajatuskuviot ja pysähtyneet hetket käännettyä? Suomennos on onnistunut, kun tämä kysymys ei tule lukiessa kertaakaan mieleen.

Tekstiä lukee itsestään selvästi Woolfin ”äänenä” ja ihmettelee onko todella niin, ettei ole lukenut näitä ajatuksia koskaan aiemmin suomeksi. Sen sijaan esseiden järjestystä olisi voinut miettiä ystävällisemmäksi niitä kohtaan, joille Woolf ei ole tuttu entuudestaan; valita vaikkapa avausesseeksi jonkin mehevämmän tapauksen kuin Amerikkalainen kaunokirjallisuus.

Kokoelman viimeinen essee Rauhan ajatuksia ilmahyökkäyksen aikana antaa ajattelulle ja sanoille erityistä lisämerkitystä. Se todistaa myös, miten pitkälle ihmismieli voi hetkestä ulottua. Essee todistaa että arvoja kantava ajattelu on usein paitsi oman aikansa valtanäkemyksistä poikkeavaa myös kestävää. Woolf on pommikoneiden alapuolella värjötellessään vapaa vihollisuuksien ja vastakkainasettelujen lietsonnasta siirtäessään vastuun uhkaavasta tilanteesta kaikille ihmisille.

Woolf uskoi ilmaisun energiaan ja sanojen vaikuttavuuteen. Hän teki sen uskollisena itselleen irroten oman aikansa käsityksistä ja muuttuen siten ikoniksi. Hänen sanansa saavuttavat meidät tehokkaammin kuin hän ikinä osasi kuvitella jo pelkästään Facebookin ja Twitterin kautta. Ajatuksen kiito jatkukoon.