Maailmojen loput

Kaikki eivät pidä kunnia-asianaan lukea loppuun aloittamaansa kirjaa. Jos alku on tylsä, kirja on helppo nakata nurkkaan. Tarinankertojat panostavatkin usein aloituksiin, jotta lukija ylipäätään jatkaisi kirjaa eteenpäin. Kirjojen lopetukset tuntuvat sen sijaan jäävän usein vähemmälle huomiolle, vaikka ne vaikuttavat suuresti siihen, minkälainen kokonaiskuva lukijalle teoksesta muodostuu.

Mieleenpainuvat aloitukset tuntuvat kuitenkin yleisemmiltä kuin mieltä kaivelemaan jäävät lopetukset. Tämä huomio on pohjana Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseekokoelmassa Maailmojen loput. Kirja pyrkii korjaamaan tilannetta nostamalla lopetukset huomion keskipisteeksi.

Esseekokoelma käsittelee hämärää rajaa hyvien ja huonojen lopetusten välillä.

Toisinaan lopetukset ovat niin onnistuneita, että ne kohottavat teoksen uudelle tasolle. Ei ole kuitenkaan harvinaista, että lopetukset tuntuvat syystä tai toisesta valjuilta. Kovin kaavamainen loppu tai päätännän lykkääminen yhä tuonnemmas ja tuonnemmas voi saada koko teoksen tuntumaan kehnommalta kuin se muuten olisikaan.

Teoksen alussa kirjoittajat tuovat julki, että kumpaakin miellyttää eniten teokset, joiden viehätys ei perustu juonivetoisuuteen. Tällöin mahdollisten lopetustenkin kirjo on varsin monimuotoinen eikä kovin helposti malleiksi yksinkertaistavissa. Tämä on ihan mielenkiintoinen lähtökohta esseekokoelmalle, joka käsittelee hämärää rajaa hyvien ja huonojen lopetusten välillä.

Ehkä on syytä myös mainita, että kirjoittajat käsittelevät teoksia tavalla, joka tuskin pilaa kenenkään lukuiloa niihin. Tämä selittyy osin jo aiemmin mainitulla seikalla, että päähuomio ei ole juonivetoisuuteen perustuvissa kirjoissa, joissa loppuratkaisun jännittäminen olisi olennainen osa lukunautintoa.

Kirjoittamisen leikki ja työ

Takakannessa kirjalle annetaan eräänlaiseksi tutkimusongelmaksi kysymys, miksi lopetukset niin usein epäonnistuvat. Teos ei ole kuitenkaan tyyliltään akateemisen tutkielman kaltainen, vaan kirjoittajat ovat valinneet vapaamman tyylilajin. Ratkaisu palvelee sellaisia lukijoita, jotka eivät välttämättä tarttuisi varsinaisiin kirjallisuustieteellisiin tutkimuksiin.

Lopetuksien hyvyyden ja huonouden käsittely antavat kirjoittajille syyn käsitellä kirjallisuutta myös laajemmasta näkökulmasta. Usein kirjoittajien ajatukset kaartavat melko kauaskin varsinaisesta nimetystä aiheesta. Tämä ei välttämättä olisi suotavaa akateemiselle teksteille, mutta esseille kylläkin. Vuola ja Melender ovat aiemmin ansioituneet lyriikan ja proosan kirjoittajina, mikä näkyy teksteissä ja niiden elävässä tyylissä.

Maailmojen loput rakentuu siten, että Vuolan ja Melenderin pohdinnat vuorottelevat toisiaan. Teos jakaantuu karkeasti kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko koostuu neljästä luvusta ja dialogimaisista esseistä. Jälkimmäinen osaa koostuu yhteensä kolmestakymmenestä pienoisesseestä, joissa on tapausesimerkkejä eri romaanien loppuratkaisuista.

Jossain vaiheessa kirjoittamisen leikin on muututtava työksi ja teos on saatettava loppuun.

Alussa kirjoittajat pohjustavat aihettaan kertomalla itsestään lukijoina. Kovin kaukana runoilijan ja prosaistin kirjoittajien ihanteet eivät toisistaan ole, vaikka erojakin löytyy. Suuria riitasointuja ei kuitenkaan kuulu.

Ensimmäisessä luvussa kirjoittajat pohtivat aloitusten merkityksellisyyttä: miksi romaanien aloitukset tuntuvat usein vahvemmilta kuin lopetukset? Vuola lähestyy ongelmaa toteamalla, että romaani voi alkaa oikeastaan millä tavalla tahansa, mutta ei päättyä. Alussa kaikki on mahdollista. Kirjailijalla on vapaus leikkiä luovasti eri elementeillä. Alun merkityksellisyyttä korostaa myös Melender: ”Alkukuva on portti romaanin maailmaan.”

Kertomuksen edetessä mahdollisuuksien kirjo kuitenkin kapenee. Jossain vaiheessa kirjoittamisen leikin on muututtava työksi ja teos on saatettava loppuun. Kirjan pitää valmistua, jotta se ylipäätään saataisiin jakeluun ja muiden luettavaksi. Aina tämä ei onnistu. Tästä annetaan esimerkkinä Näkymättömän miehen kirjoittanut Ralph Ellison, jonka 40 vuotta kestänyt kirjoitusprosessi ei milloinkaan tullut päätökseensä.

Ohjeiden antamisen vaikeus

Hyvälle lopetukselle on vaikea antaa yksiselitteistä ohjetta. Helpointa lienee lähestyä päätäntää juonivetoisissa teksteissä. Kertomusten loput voivat olla muun muassa suljettuja, avoimia, surullisia, onnellisia, ennustettavia tai yllätyksellisiä. Listaa voisi jatkaa. Myös genre ja formaatti vaikuttavat siihen, millaiset päätännät tulevat kysymykseen.

Malleissa, jotka perustuvat draaman kaaren käsittelyyn, lopettamiselle annetaan usein erilaisia suuntaa antavia ohjeita tai nyrkkisääntöjä. Tällaisia ovat esimerkiksi ohjeet, että teoksen päätännän pitäisi kytkeytyä sen keskeisen jännitteen luovaan konfliktiin tai että lopetuksen pitää liittyä tavalla tai toisella päähenkilön toimintaan. Näillä ohjeilla lopetus pyritään kytkemään kertomuksen kokonaisuuteen. Yllätyksellisyys on toki myös eräs lopetuksien hyve, mutta mikäli loppu ei kytkeydy mihinkään aiemmin kerrottuun, ratkaisu voi tuntua lukijasta halpahintaiselta.

Vaikka Maailmojen loput poikkeaa tyyliltään varsinaisista kirjoitusoppaista, antavat kirjoittajat joka tapauksessa useita ohjeita tai vinkkejä. Melender esimerkiksi mainitsee itse pitävänsä työohjeenaan sitä, että hän olettaa itseään älykkäämmän lukijan. Lukijalle on toisin sanoen säästettävä oivaltamisen ilo. Vuola puolestaan korostaa esimerkiksi luonnostelun ja leikittelyn merkitystä luovassa kirjoittamisessa.

Molemmat kirjailijat tuovat esille epäluulonsa sellaisia kirjoitusoppaita kohtaan, joissa romaanin rakenteelle annetaan selkeä muotti tai kaava, jota pitäisi seurata. Tuloksena voi olla kovin kaavamainen tai keskinkertainen teksti. Kuvaavaa on, että Vuola nimeää parhaaksi kirjoitusoppaaksi Marguerite Durasin teoksen Kirjoitan, jossa kirjoittamista lähestytään varsin subjektiivisesta näkökulmasta.

Kolmekymmentä peräkkäistä kirjallisuusanalyysiä on melko tiivis paketti.

Vuola ja Melender korostavat myös vastaanoton ja lukijan roolia merkityksen muodostumisessa reseptioestetiikan hengessä. Kaunokirjallisuuden tuottamia merkityksiä ei voi sulkeistaa lukukokemuksen ulkopuolelle. Tällöin arvioitaessa päätäntöjen hyvyyttä tai huonoutta ei voi pitäytyä vain yksittäisen tekstin ominaisuuksissa.

Teoksen loppupuoliskossa kirjoittajat käsittelevät eri romaaneja ja niiden lopetuksia. Kirjat on valittu subjektiivisten mieltymysten pohjalta. Joukossa on niin klassikkoja kuin tuoreempiakin teoksia, kuten esimerkiksi Han Kangin hieno Vegetaristi.

Pääosin kirjallisuusanalyysit ovat tarkkanäköisiä ja mielenkiintoisia. Eniten niistä saa todennäköisesti irti, jos tuntee teoksia jo entuudestaan. Muutoin kirjallisuuden ystävä saa lukuiloa ehkä kuitenkin teoksen alkuosan dialogimaisista esseistä. Kolmekymmentä peräkkäistä kirjallisuusanalyysiä on melko tiivis paketti.

Toisaalta kirjallisuusanalyysit voivat ohjata uusien, mielenkiintoisten teosten äärelle. Tutuistakin teoksista kirjoittajat onnistuvat paikoin tekemään herättäviä huomioita. Esimerkiksi monille Liisa ihmemaassa on tuttuakin tutumpi tarina. Vuola nostaa esille, että todella monet muistavat kiinnostavasti väärin kyseisen teoksen lopun. Useimmat muistavat heräämisen, mutta Vuola palauttaa mieleen lopussa tapahtuvan muutoksen kerronnan näkökulmassa ja fokalisoinnissa.

Lukuilon puolesta

Takakannen perusteella Maailmojen loppua voisi pitää ehkä tyyliltään enemmän tietokirjana kuin se onkaan. Tekstit ovat enemmän subjektiivisia esseitä, joissa ajatusten kehittely ja pyörittely on tärkeämpää kuin varsinaiset lopputulokset. Löytyy kirjasta toki tietoakin runsaasti. Kumpikin kirjoittaja tuntee kirjallisuutta hyvin myös teoreettisesta näkökulmasta. Näkökulmiin tuo painavuutta se, että kumpainenkin kirjoittaja on myös itse kirjailija ja varmasti joutunut kohtaamaan omassa työssään päättämisen vaikeuden.

Kummankin kirjailijan suhde kirjoihin on selkeästi varsin läheinen. Kirjoittajat äityvät käsittelemään kirjoja ja niiden lukemista jopa sangen romanttiseen tai aistilliseen sävyyn – Melender puhuu fetissikirjoista ja Vuola uusien kirjojen houkutuksesta tekstiromansseina. Kirjojen aloitukset hän rinnastaa odottamattomuudessaan romanssien alkuun. Ja melko arvattavasti ennen pitkää esille nostetaankin Barthesin näkemys lukemisesta nautintona. Tällainen asenne kirjoja kohtaan saisi toki olla yleisempää aikana, jolloin kannetaan kasvavaa huolta eläytyvän ja syventyvän lukutaidon tilasta.