Nautintojen ajan aarre. William Shakespearen sonetit

William Shakespeare (1564–1616) vakiinnutti jo varhain paikkansa yhtenä aikansa tärkeimmistä kirjoittajista, ja hänen merkityksensä kielen ja kirjallisuuden kehityksen suunnannäyttäjänä on ilmeinen. Myös Shakespearen sonettituotanto, Kirsti Simonsuuren sanoin ”runouden historian suuri arvoitus” (s. 7), on kautta kirjallisuushistorian kiehtonut niin lukijoita kuin kielen- ja kirjallisuudentutkijoitakin. Simonsuuren sonettisuomennos selitysapparaatteineen palveleekin useampia vastaanottajaryhmiä: sonettien tuore suomennos tuo tekstit – ja tekijän – lähemmäksi tämän päivän lukijaa, ja yksityiskohtaiseen selitysosioon on kerätty hengästyttävä määrä taustatietoa niin sanojen semantiikasta ja etymologiasta kuin ajan eri ilmiöistäkin.

Suomentaja on perehtynyt aiheeseensa perusteellisesti. Shakespearen motiivit ja ajatusmaailma avataan lukijalle ja hänen kielelliset aivoituksensa analysoidaan erittäin tarkasti. Simonsuuri on perehtynyt Shakespearen aikaan ja ilmiöihin sekä kiitettävällä tarkkuudella myös uuden ajan alun englannin kieleen. Simonsuuri toteaa, että uusi suomennos tuo sonetit ”sekä lähemmäksi nykypäivää että Shakespearea” (s. 359).

Esittelyluvussa suomentaja esittelee sonettimuodon eurooppalaisena runomuotona yleisesti ja Shakespearen tuotannossa erityisesti. Esittely on lyhyehkö (kolmetoista sivua) ja hieman sonettien tekniseen puoleen painottuva. Suomentaja esittää monia kiinnostavia ajatuksia, jotka sitten kuitenkin jäävät vaille tarkempaa perustelua. Miksi esimerkiksi juuri sonetti on ”vaativa runomuoto” (s. 10)?

Toisaalta kirjan toisen osan sonettisuomennosten selitystekstit täydentävät esittelyä. Ne tarjoavat tietoja esimerkiksi sonettien ajoituksesta (esim. sonetit 104 ja 107), englannin kielen puhuttelumuotojen kehityksestä (sonetti 13) ja luostarilaitoksen hajoamisesta (sonetti 73). Simonsuuri antaa ymmärtää, että tämän päivän lukija on edeltäjiään lähempänä niin Shakespearen maailman kulttuurista moniarvoisuutta kuin sen arvomaailmaakin (s. 7–8) ja että kielinä Shakespearen ajan englanti ja suomi ”eivät tosiaankaan ole loputtoman kaukana toisistaan” (s. 361). Kaikki suomentajan antama tuki lukutapahtumalle on kuitenkin erittäin tervetullutta. Paluu Shakespearen kielen lähteille ei perustu ainoastaan historialliseen mielenkiintoon; lienee mahdotonta, että Shakespearen (tai kenenkään menneen ajan kirjoittajan) kirjallisuus säilyttäisi merkityksensä ilman jatkuvia pyrkimyksiä löytää ja pitää mielessä kirjoittajan ja hänen kielensä perimmäinen tarkoitus.

Kirjan kolmannessa osassa käsitellään sonettien käännöstä, teemoja ja julkaisuhistoriaa. Tarkoituksena lienee ollut kehystää itse käännösosa alun ja lopun taustaluvuilla, mutta lukijan kannalta olisi ollut hyödyllisempää (ja mielenkiintoisempaa) saada kaikki taustatieto jo ennen itse runoihin perehtymistä, etenkin kun luvussa selvästi annetaan lukijalle ohjeita itse lukutapahtumaa varten. Myös suomentajan perustelut tietyille käännöskäytännöille olisivat kuuluneet kirjan alkuun. Kirjan olisi sitten halutessa voinut päättää esimerkiksi enemmän pohdiskelevaan loppulukuun.

Kirjan takakansi lupaa ”monipuolisen kirjallisuusluettelon”. Tosiasiassa tuo luettelo on kuitenkin suhteellisen suppea ja valitettavan puutteellinen; monien taustaluvuissa tai selitysosassa mainittujen teosten tarkka viite puuttuu kokonaan.

Tarkkuutta, sointuja ja tauotuksia

Sonettien käännökset ovat tarkkoja. Suomentaja on tehnyt huolellisen taustatyön. Alkuperäinen ajatuskuvio toistuu miltei säe säkeeltä, ja koska riimistä ja metriikasta on luovuttu, lopputulos on kuitenkin suhteellisen luonnollinen ja sujuva. Suomentaja toteaa, aivan oikeutetusti, ettei sonetteja tule kääntää esimerkiksi agricolalaiseen kielimuotoon (s. 362) ja sanoo itse pyrkineensä ensisijaisesti nykylukijalle luontevakieliseen lopputulokseen (s. 360). Uusi suomennos poikkeaakin siten sonettien aikaisemmista suomennoksista, etenkin Paavo Cajanderin viime vuosisadan alun perinteisemmästä soinnista, mutta myös Aale Tynnin käännöskokoelman (1965) pehmeämmästä rytmistä.

Riimeistä luopuessaan Simonsuuri lupaa korvata menetyksen muutoin ”äänteellisin keinoin”, esimerkiksi ”alliteraatiolla, sanansisäisillä soinnuilla ja tauotuksella” (s. 361); samaten suomentaja kertoo säilyttäneensä riimin sonetin ”lopun parisäkeen yhteydessä” (s. 360). Nämä muut äänteelliset keinot eivät kuitenkaan saa aikaan samaa shakespearelaista sointia. Myöskään loppusäkeiden riimi ei valitettavasti läheskään aina toteudu. Varsinkin Shakespearen alkuperäiskielen (tai jopa aikaisempien suomennosten) rytmiin ja loppusointuihin tottunut lukija jää täten kaipaamaan tuttua poljentoa ja jatkuvuutta. Toki tarkka käännös mitassa ja riimissä olisi aika mahdoton tehtävä; se saattaisi onnistua hyvinkin yksittäisten sonettien kohdalla, mutta lienee ylivoimainen tavoite koko kokoelmalle. Käännöskokoelman tavoitteet ja ansiot ovat muualla. Shakespearen tunnelmaan pääsemiseksi suomennokset on kuitenkin hyvä lukea sellaisenaan, ilman rinnalla kulkevia alkuperäistekstejä. Rinnan lukiessa erilainen poljento korostuu liian voimakkaasti ja suomennosten vaihtelevaan metriikkaan on vaikea päästä sisälle.

Perinteisesti Shakespearen lukija (alkuperäiskielellä tai riimiin ja mittaan toteutetussa käännöksessä) voi tuudittautua annettuun rytmiin, jossa kieli soljuu ensisijaisesti äänteinä ja joista sitten avautuu merkityksiä. Simonsuuren suomennoksessa tätä tuudittautumista ei tapahdu, ja tuloksena on, että lukija on yhä voimakkaammin läsnä kielessä ja erityisesti sanojen merkityksessä. Ja tässä kehäpäätelmä palaa alkuun: juuri siksi sanatarkka käännös on tarpeen; lukijan tulee sanojen avulla päästä Shakespearea lähelle, kun tuttu rytmi ei kuljeta. Esimerkiksi sonetissa 71 Shakespearen alkuperäistekstin tunnelma on vahvasti äänteiden rytmin varassa:

”No longer mourne for me when I am dead, /
Than thou shall hear the surly sullen bell /
Give warning to the world that I am fled /
From this vile world with vildest wormes to dwell”
(Alkuperäistä englanninkielistä kirjoitusasua on tässä hieman modernisoitu.)

Suomennoksessa esiintyy jonkin verran k-äänteen alliteraatiota, mutta muuten tarina kulkee ensisijaisesti sanojen avulla, jossa tärkeintä on sananmukainen merkitys. Sanoille on etsitty mahdollisimman tarkka, jopa selittävä vastine, paikoin sen syvempiä merkityskerroksia etsimättä:

”Kun kuolen et saa surra minua, et kauemmin /
kuin kuulet synkän, karvaan kuolinkellon /
varoittavan ihmisiä siitä että lähdin pois /
kurjasta maailmasta luo riettaan matolauman.”

Suomentaja kertoo pyrkivänsä ”analogisen elämyksen” luomiseen ”kahden hyvin erilaisen kielen kielirekisterin ulottuvuuksia hyödyntäen” (s. 361). Tässä yhteydessä metaforalla (kielikuvalla) on keskeinen asema. Suomentaja puhuu Shakespearen kielen metaforisesta luonteesta (s. 361–362). Tällä hän viittaa tuona aikana vallalla olleeseen käsitykseen kielen monitasoisuudesta. Uskonpuhdistuksen rantautuessa Englantiin 1500-luvun alussa se toi kaikkein jyrkimpien edustajiensa mukana käsityksen tekstin (Raamatun) sananmukaisesta tulkinnasta. Vuosisadan loppuun mennessä käsitys kielen kuvallisuudesta ja monitasoisuudesta oli kuitenkin voittanut alaa, ja tämä näkyi etenkin vuonna 1611 julkaistussa raamatunkäännöksessä sekä sen vuosia kestäneessä toimitusprosessissa. Samaten fiktiivinen teksti – proosa, draama ja runous yhtälailla – nautti merkitysten runsaudesta.

Selitysosa on tässä suhteessa oivallinen – ja jopa välttämätön – lisä monivivahteiseen tekstiin, jonka monet ulottuvuudet ovat suomalaislukijalle niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin tavoittamattomissa. Selitykset avaavat merkityksiä ja luovat kuvia Shakespearen maailmasta. Kielikuvat avautuvat, ja kielen eri tasot erottuvat toisistaan. Yksityiskohtainen analyysi onkin siten omassa lajissaan erittäin antoisa, mutta se sulkee samalla pois lukijan hienotunteisemmat (ja paikoin vähemmän avoimen seksuaaliset) tulkinnat. Shakespearelle ja hänen aikalaisilleen (Christopher Marlowe, John Donne) oli yleistä, että teksteillä oli selkeästi ainakin kaksi häveliäisyystasoa: runon saattoi lukea kerran vain pintatasolla sen kummemmin punastelematta, mutta toinen tai kolmas lukukerta avasi nokkelimmille toisen maailman. Samaten runon saattoi lukea kaksi eri vastaanottajaa: viaton rakkauden kohde – ja kokeneempi maailmanmies. Esimerkiksi sonetissa 9 Shakespeare kysyy: ”Is it for fear to wet a widows eye, / That thou consumst thy self in single life? / …”. Suomentaja kääntää säkeet pintamerkityksessä yksinkertaisesti ”Pelkäätkö jättää lesken kyyneliin / kun poltat kynttilääsi elämällä yksin?” mutta kertoo selitysosassa, että verbi ”consume” tässä viittaa ”tuhlailun ohella… myös masturbointiin” (s. 39). Shakespeare kuitenkin antaa (häveliäämmän) lukijan (mahdollisesti) päätyä tähän johtopäätökseen vähän hienovaraisemmin vielä runon loppupuolella viitaten rakastajan itse käyttämättömänä tuhoaman kauneuden tuhlaamiseen (”beauties waste”, ”kept unused the user so destroyes it”).

Huiput ja tavanomaiset: käännösesimerkkejä

Vaikka suomentaja jo teoksen alussa ilmaisee mielipiteensä, että jotkut sonetit ovat ”huippuja” ja toiset taas ”tavanomaisuudessaan yksinkertaisesti epäonnistuneita” (s. 10), tämä jako ei ole haitannut sen enempää käännöstyötä kuin runojen analysointiakaan. Esimerkiksi sonetin 54 käännös ei ole lainkaan sen kevyemmin tehty kuin muutkaan, ja suomentajan selitysosassa esittämä selvitys ruusun merkityksestä elisabetiaanisessa Englannissa, eri ruusutyypeistä ja ruusun käyttötavoista (esimerkiksi ruusunlehtien tislaus) on kiitettävän perusteellinen. Lienee kuitenkin jopa väistämätöntä, että 154 sonettisuomennoksen joukkoon mahtuu myös jokunen heikkovireisempi yksilö. Tällainen on esimerkiksi sonetti 121, jonka alkuperäisversion maaninen vimma kompastelee suomen kielen kankeisiin rakenteisiin. Shakespeare aloittaa sana-akrobatialla, joka muistuttaa Hamletin kiivasta yksinpuhelua:

”’Tis better to be vile than vile esteemed, /
When not to be, receives reproach of being, /
And the just pleasure lost, which is so deemed, /
Not by our feeling, but by others seeing.”

Suomeksi sanat eivät saavuta samaa kiihkeyttä vaan sanatarkkuus menee tunnelman edelle:

“Parempi olla paheellinen kuin siksi luultu, /
kun se ettei ole, kuitenkin tuomitaan. /
Aito nautintokin menee, kun sitä paheksutaan /
nautintona – ei omissa tunteissa vaan toisten katseissa.”

Monen sonetin kohdalla selitysten lukeminen ennen itse sonettisuomennosta on paikallaan. Tarkkakaan analyysi selitysosassa ei aina yllä itse käännökseen asti, ja joskus taas liian sananmukainen käännös kadottaa osan alkuperäismerkityksestä. Onko siis tarkoitus, että selitykset pohjustavat lukukokemusta? Siinä tapauksessa olisi ehkä ollut luontevampaa sijoittaa selitys ennen itse suomennosta.

Esimerkiksi sonetti 16 ei aukea lainkaan ilman selitysosaa, sillä suomentaja on valinnut kääntää sanat ”barren rime” (’hedelmätön riimi’) ilmauksella ”karut säkeet”. Täten runon alusta jää kokonaan pois (tai ehkä liian piiloon?) metafora runoilijan tekstin hedelmättömyydestä verrattuna rakastajan rakkauteen: runoilija voi ikuistaa rakastajan runossaan, kuolleessa tekstissä, mutta rakastaja itse voisi antautuessaan naiselle ikuistaa itsensä uusissa sukupolvissa, uudessa elämässä. Samaten sanojen ”lines of life” suomennos ”elämän viivat” ei yksin sellaisenaan sano mitään, mutta yhdistettynä edellisiin ajatuksiin sukulinjoista ja viivoista paperissa sekin herättää uusia mielikuvia jo runossa – ei ainoastaan selitysosassa. Sonetin numero 5 ”still/distilled” -sanaleikin avautuminen jää kokonaan selitysosan varaan, ja sonetin 147 sanojen ”faire” ja ”bright” (tässä käännetty sanoilla ”kaunis” ja ”hehkeä”) mukanaan tuoma vaalea–tumma-sanaleikki jää epäselväksi jopa selitysosassa.

Sonetissa 104 lukijalle jätetään (ehkä tarkoituksellisesti?) loppupäätelmä avoimeksi (säe 13–14): kuoleeko rakastettu todella – vaiko ainoastaan ”kauneuden kesä”, kuten suomennos ensisijaisesti tuntuu ehdottavan? Sonetin 121 selitysosassa fraasin ”in their wills” on ehdotettu tarkoittavan ”ovat omia halujaan täynnä”. Suomennoksessa tämä ajatuksen taso puuttuu kokonaan, mutta se tuntuu kuitenkin hahmottavan tulkinnan tarkemmin: runoilijan/puhujan halun kohde muuttuu tuomitsijoiden mielissä pahaksi (”haluavat paheksua sitä mitä haluan”).

Suomentaja on pääsääntöisesti poikennut alkuperäistekstin isoista alkukirjaimista, ja siten sonettien teksti lipuu ortografisesti suomenkielistä lukijaa häiritsemättä. Suomentaja tekee tähän käytäntöön valitettavan poikkeuksen soneteissa 135, 136 ja 143, joissa (juuri näissä yhteyksissä erityisen) monimerkityksisen sanan ”Will” käännös on paikoin, alkuperäiskäytäntöä noudattaen, kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Toki suomennoksen lukija olisi ymmärtänyt viittaukset ilman moista häiritsevää alleviivausta – etenkin kun ”Halu” ei parhaallakaan mielikuvituksella taivu runoilijan nimeksi.

Myös muutamissa muissa kohdissa käännöstä voisi hienosäätää: esimerkiksi sonetissa numero 21 tuntuu olevan kyse enemmän toiveesta (”So is it not with me…”) kuin itsevarmasta väitteestä runoilijan olemisesta erilainen kuin tavanomaiset runoilijat (”En ole tuon runoilijan kaltainen, /…”). Toisaalta neljäsataa vuotta vanha teksti asettaa tulkinnallisia haasteita, ja ajan perspektiivi avaa erilaisia selitysmalleja, joille lienee aiheellista antaa jonkin verran tilaa.

Simonsuuren käännöksistä löytyy monia helmiä. Sonetti numero 7 (vaikkakin suomentajan sanojen mukaan ”konventionaalinen”) toteuttaa tarkasta alkuperäisestä muodosta poiketessaankin aidon shakespearelaisen tunnelman. Samaten erityisesti sonetit 14, 18 (tunnetuin Shall I compare thee…) ja 19 ovat niin rytmillisesti kuin soinnullisesti onnistuneimpia. Toisaalta juuri sonetin 14 selitysosassa jää vaivaamaan viittaus Sir Philip Sidneyn runoon ”Astrophil ja Stella”; toki tähti on tähtiin tuijottajan metafora rakastetusta ja tämän silmistä, eikä päinvastoin?) Myös jo mainittu sonetti 104 soljuu sujuvasti ja herättää eloon alkuperäisrunon tiiviin tunnelman ajan kulusta ja vuodenaikojen armottomasta vaihtelusta:

”… Kolme kylmää talvea /
riisti kolmen kesän loiston metsän puilta, /
kolmen kevään hehkeys muuttui kelmeäksi syksyksi /
kun katsoin vuodenaikojen vaihtumista. /
Kolme kuumaa kesää poltti tuoksut kolmen huhtikuun, /
kun näin nuoruutesi ensi kerran, ja yhä olet vehreä…”

Esteettisesti nautittava teos

Simonsuuren suomennos on Yliopistopainon toimittamana laitoksena esteettisesti nautittava teos. Itse sonettiosiossa jokainen aukeama muodostaa kokonaisuuden, jossa vasemmalla sivulla on ensin suomennos ja sen alla faksimileversio alkuperäistekstistä; oikealla sivulla on vaihtelevanpituinen selitysosa. Taitto on onnistunut. Sivuilla on tarpeeksi väljyyttä lukijan mielen vaeltaa. Selitysosan venyessä yli oman aukeamansa tyhjää sivua koristaa aiheeseen sopiva aikaan liittyvä kuva.

Sonetin alkuperäistekstiä olisi kuitenkin voinut paikoin suurentaa; pienimpien versioiden (ks. esim. sonetit 2, 3 ja 133) kohdalla lukeminen jo vaikeutuu hieman (vrt. esim. sonetit 7, 135 ja 149). Samaten rivinumerointi olisi ollut tervetullut myös alkuperäistekstien kohdalla.

Hieman jää myös edelleen arveluttamaan ratkaisu sijoittaa sonetit ja selitykset tähän järjestykseen. Taitollisesti olisi ehkä ollut raskasta sijoittaa pitkä selitysosa vasemmalle sivulle, pohjustukseksi, ja lyhyet runotekstit oikealle – jos ei tätä olisi tasapainotettu kirjasinkoon valinnalla. Nyt oikean sivun selitysosa on numeroitu otsikonomaisesti suurella kirjasinkoolla, ja lukijalle jää kuva, että selitysosa on pääasia ja runot ikään kuin koristeita, kuvitusta. Tätä mielikuvaa lisää tietenkin, ehkä aiheettomasti, faksimileversion koristeellinen ulkoasu. Jää hieman epäselväksi, onko kyseessä Shakespearen sonettikokoelma Simonsuuren suomentamana vai Simonsuuren kirja Shakespearen soneteista.

Todellinen kääntäjän elämäntyö

Shakespearen tekstiä ja koko sen mukanaan tuomaa historiallista, filosofista ja kirjallista kontekstia on vaikea kääntää. Edellä Simonsuuren suomennosta on käsitelty ensisijaisesti shakespearelaisesta ja käännösteknisestä näkökulmasta, ei omana kirjallisena tuotteena. Kuitenkin runoilijan tuottama käännös, joka ”toimii tulkinnan ja keksimisen kautta” (s. 358), on välttämättä osaltaan myös runoilijan/suomentajan oma tuote.

Simonsuuren suomennoskokoelma on kunnianhimoinen teos ja todellinen kääntäjän elämäntyö. Oikeastaan pelkän suomennoksen sijaan kyse on enemmänkin uudesta editiosta käännöksen ja selitysten muodossa. Itse suomennosten ja analysoivan selitysosan välillä on paikoin epäjohdonmukaisuutta, mutta paljolti tämä vain lisää särmää ja lukukokemuksen haasteellisuutta. Puutteet jäävät lopulta työn vahvuuksien varjoon. Simonsuuren ote on mielenkiintoa herättävä ja monitasoinen – kuin itse sonetit.

Simonsuuren Shakespearesta voi nautiskella täysin siemauksin monella tavalla. Sen voi lukea uppoutuen yksinomaan sonetteihin, antaa niiden rytmin ja sykkeen kuljettaa rakkauden eri ilmentymiin sen kummemmin selityksistä piittaamatta. Analyyttisempi lukija voi tulkita sonetteja (kieli)kuva-arvoituksina nimenomaan selitysten kera. Tämän lisäksi kirjan (erityisesti selitysosat) voi lukea kollaasina elisabetiaanisen elämän ja maailman mitä kiehtovimmista yksityiskohdista, nauttien soneteista pieninä herkkupaloina. Shakespearen tekstit ja niitä ympäröivä todellisuus ja tarusto tarjoavat loputtomasti lukuelämyksiä.