Xu Sanguanin elämä ja verikaupat

Kiinalaisen Yu Huan (s.1960) romaani Xu Sanguanin elämä ja verikaupat on tragikoominen sukukronikka. Sen tarina yltää kommunistisen Kiinan alkuajoista 1950-luvun alusta Maon jälkeiseen aikaan 1980-luvulle, hieman samoin kuin Yulta aiemmin suomennetussa Elämänkaaressa (2016). Kerrontakeinoiltaan ja kielenkäytöltään tietoisen yksinkertainen teos yhdistää realismia groteskiin. Juonenkuljetuksen näennäinen jokapäiväisyys nappaa otteeseensa. Satiiri harottaa useaan suuntaan. Teosta voi pitää melko hyvänä lukuromaanina.

Juonenkuljetus nappaa otteeseensa. Satiiri harottaa useaan suuntaan.

Romaanin suomentaminen puolustaa paikkaansa, sillä esimerkiksi Yun kuvaamia Maon ajan traagisia tapahtumia on kiinalaisessa kirjallisuudessa yhä käsitelty vähän. Rauno Sainio on onnistunut käännöstyössä hyvin. Kirjailijan kansainvälistä kuuluisuutta tai palkintoja on kuitenkin tämän teoksen perusteella vaikea ymmärtää. Kansainvälinen maine perustuukin kai lähinnä siihen, että Elämänkaari-romaanin pohjalta sovitettu elokuva kiellettiin Kiinassa.

Yhteisöllistä ihmissuhdedraamaa

Xu Sanguan on silkkitehtaan työläinen ja eräänlainen kiinalainen jokamies. Nimettömässä kaupungissa Shanghain suunnalla kaikki vahvat miehet myyvät vertaan sairaalan tarpeisiin – jos verta ei myy pidetään heikkona. Veren myymiseen liittyy myös häpeä – samalla katsotaan myytävän esi-isien perintöä.

Groteski veren kauppaaminen on romaanin maailmassa käytännön realiteetti köyhyyden keskellä. Samalla siitä tulee laajennettu metafora.

”Verirahojen” ansiosta Xu Sanguan nai kaupungin kaunottaren, taikinatikkujen myyjän Xu Yulanin. Vaimolla ehti olla kosija ennen Xu Sanguania, ja nainen tuli kosijalle raskaaksi. Xun perheessä kasvaa sitten toisen miehen poika, jota hän pitkään hylkii, mutta lopulta Yile-pojasta tulee Sanguanille rakkaampi kuin hänen kaksi nuorempaa poikaansa. Perhesuhteet, aviopuolisoiden syrjähypyt, yhteisön edessä koettu häpeä ja pyrkimys kasvojen säilyttämiseen muodostavat pitkälti romaanin dramatiikan.

Veren kauppaaminen on käytännön realiteetti köyhyyden keskellä.

Draamaa syntyy myös veren myynnin toistumisesta ja siihen liittyvistä taikauskoisista, huvittavista rituaaleista. Ylipäänsä romaanissa käytetään tyylikeinona toistoa.

Elämän orgaaniset perusasiat, väkivallan jokapäiväisyys ja arkinen itsekkyys ovat teoksen komiikan polttoainetta. Samalla sukulaisuhteet ja perinteiden jatkuvuus näyttäytyvät romaanissa voimana, joka kantaa yli vaikeiden aikojen.

Maolaisten kokeilujen kurimuksessa

Maon Kiinan kommunistisen kokeilun traagisia seurauksia kosketellaan romaanissa hienovaraisen kriittisesti, yksityiskohtiin menemättä, hieman samoin kuin myöhäisen neuvostokauden ”maaseuturealistien”, kuten Valentin Rasputinin, teoksissa. Yun kerronta on täysin konkreettista – ilmentäen näin myös teoksen henkilöitä, joita kiinnostavat lähinnä elämän aineelliset perusteet.   Junnaavasta ja usein irvokkaasti arkielämän kuvauksesta tulee myös mieleen nykyvenäläinen ”uusi realismi”, esimerkiksi Roman Sentšin.

Maon Kiinan pakkokollektivisaatio, ”suuri harppaus” vuosina 1958–1960, näyttäytyy romaanissa sekasortona. Kommunistien vaatimuksesta kaupungissa perustetaan takapihamasuuneja teräksen valmistukseen. Kommunistit takavarikoivat ruokavaroja sekä metalliesineitä teräksen tuotantoon. He rikkovat ihmisten liedet, ja kansa ohjataan käymään yhteisruokaloissa. Kokeilu epäonnistuu. Seuraa katovuosia ja hirvittävää nälänhätää. Yun kertojankyvyt tulevat esiin kohtauksessa kuvitteellisesta herkkuateriasta, jonka Xu Sanguan kuvailee perheelleen.

Kulttuurivallankumouksen jälkeen opiskeleva nuoriso karkotetaan vuosiksi maaseudulle.

Teos huipentuu kulttuurivallankumoukseen 1966–1969. Punakaartit nöyryyttävät ja pahoinpitelevät ihmisiä kaduilla. ”Viholliseksi” julistettuja ripustetaan puihin ja tapetaan. Xu Sanguanin vaimo Xu Yulan julistetaan ”huoraksi” ja hänen on seistävä kadulla kaulassaan leimaava kyltti. Kulttuurivallankumouksen jälkeen opiskeleva nuoriso, mukaan lukien Xu Sanguanin kaksi poikaa, karkotetaan vuosiksi maaseudulle ”uudelleenkoulutukseen”, surkeisiin oloihin.

Moniaalle sojottavaa satiiria

Kommunistien propagandassa kapitalistit näytettiin tunnetusti usein ”kansan verenimijöinä”. Yun kuvaamassa kommunistisessa Kiinassa verta on yhtä kaikki myytävä koko ajan. On lisäksi lahjottava sairaaloiden lääkärit, sillä maolaisessa systeemissä tällainen yksityisyrittelijäisyyden mieleen tuova ”spekulantismi” ei ollut virallisesti sallittua.

Satiiri ei osoita vain maolaisuuteen, vaan nyky-Kiinan yhteiskuntaan, jossa uusliberalistinen kapitalismi on jo vuosikymmeniä pyörittänyt taloutta. Uusliberalismiin on ympäri maailmaa liittynyt usein korruptio – näin myös Kiinassa.

Laajennettu metafora veren myymisestä viittaa yhteisölliseen vallankäyttöön.

Xu Sanguan näyttäytyy samalla vertauskuvallisesti eräänlaisena kapitalismin orjana. Myös työssään silkkitehtaalla hän tuntee myyvänsä omaa hikeään, mutta palkalla ei tule toimeen. Tämä on nykyään miljoonien kiinalaisten hikipajalaisten kohtalo.

Myymällä verta eli elämänvoimaansa Xu pyrkii menestymään. Tässä hän vertautuu nykykiinalaiseen liikemieheen, joka lahjoo viranomaisia tehdäkseen bisnestä eli vaihtaakseen elinvoimansa vaurauteen. Laajennettu metafora veren myymisestä viittaakin yhteisölliseen – kommunistiseen, kapitalistiseen tai perinteisiin nojaavaan – vallankäyttöön.

Kasautuvat vaikeudet vaativat yhä enemmän rahaa, ja Xu Sanguanin on myytävä yhä lisää verta. Lukija saa jännittää selviääkö hän toistuvista verenluovutuksista menettämättä terveyttään ja henkeään.