Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Naisen osaksi jää kosto

Terhi Rannela, 25.5.2001
Damiela Eltit: Kuoleman työntekijät s., Kääntöpiiri 2001 Kääntäjä(t): Auli Leskinen

Chileläisen Diamela Eltitin ensimmäinen suomennettu romaani Kuoleman työntekijät on merkillinen perhetarina. Väsynyt ja elämäänsä kyllästynyt kahden poikalapsen äiti tilittää vuolaasti tuntojaan minäkertojan äänellä. Kahdeksan vuoden ajan hän on lastensa oksennuksen ja miehensä siemennesteen likasanko, kunnes mies päättää jättää hänet avioituakseen uudelleen. Rakkaudettomasta avioliitostaan huolimatta ero on naiselle karvas, ja hän valjastaakin esikoispoikansa kostamaan kaikki kärsimyksensä hyvin erikoisella tavalla.

Tehtävästään tietämätön poika matkustaa Santiagosta Conceptióniin ja rakastuu tulisesti paikalliseen tyttöön. Ennen pitkää sattumaa onnistaa ja rakastavaiset kauhistuvat huomatessaan yhteisen menneisyytensä. He ovat sisarpuolia. Isä on saanut uuden lapsen hylättyään ensimmäisen perheensä. Tytön silmissä poika näkee lopulta vain kuolleen isänsä irvokkaan katseen, eikä hänelle jää muuta mahdollisuutta kuin surmata rakastajattarensa.

Juonen esittäminen noin yksinkertaisesti on hämäävää. Diamela Eltit leikkii vaihtuvilla näkökulmilla ja pulppuilevalla kielellä sekoittaen lukijaa. Tarina ei suinkaan tunnu noudattavan kronologiaa eikä loogisia ratkaisuja. Se alkaa ja päättyy kuvaukseen kädettömästä tytöstä, jolla ei ensi näkemältä ole mitään tekemistä tarinan muitten henkilöitten kanssa.

Käsipuoli tyttö ryhtyy tulkitsemaan unta, joka ryöstäytyy romaanin perhetarinaksi. Lukija ei kuitenkaan voi olla täysin varma, ovatko tapahtumat vain unta. Kertomus on samea ja unenomainen ja väistää siksi yksioikoista tulkintaa, lukijalle jää varmuus vain omasta epävarmuudestaan. Toisaalta epätodellinen vaikutelma tukee sellaista tulkintaa, että kaikki onkin käsipuolen tytön unta. Romaanin sisälle ujuttautuu tavallaan kaksi fiktiivistä maailmaa, kädettömän tytön ja perheen. Lukijan osaksi jää pähkäillä, onko perheen kuvaus alisteista tytön unelle.

Kuoleman työntekijät on haastava ja myös omalla tavallaan hyvin antoisa lukukokemus. Lopulta se kuitenkin jättää sisällöltään liian monta asiaa avoimeksi ja lukijan tulkittavaksi ja jää näin utuiseksi. Romaanin kieli on tajunnanvirran kaltaista pysähtymätöntä liikettä, jossa kulkee mukana hengästyneenä mutta mielellään. Kieli onkin se elementti, jolla lukija pääsee nautiskelemaan.

Lauseilla ei tunnu olevan pisteitä eikä näkökulmilla selkeitä rajoja. Äidin ja pojan minäkerronta sulautuvat välillä erehdyttävästi toisiinsa. Onneksi sinäkertoja kuitenkin tulee lukijan avuksi ja kuvaa tapahtumia ulkopuolisen, kaikkitietävää kertojaa muistuttavin silmin. Kädetöntä tyttöä varten on vielä yksi erilainen kertojansa.

Tekijä uskaltaa luottaa lukijan hyvään muistiin, sillä hän ennakoi henkilöitä ja tapahtumia jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Ratkaisu hankaloittaa ensimmäistä lukukertaa ja vaatii taaksepäin selaamisia tarinan hahmottamiseksi. Hämäryyttä lisää myös tarinan ajan epämääräisyys. Se on yhtä liukuvaa ja päämäärätöntä kuin romaanin kielikin. Äiti elää muistoissa, loputtomissa takautumissa ja unissaan. Poikaa kiehtovat samoin unen maailma ja yö. Arvoituksellisuutta eivät vähennä oraakkeli ja äidin unissa kutsumat jumalat.

Äidin elämää ja minäkerrontaa sävyttää vahva ja inhonaturalistinen ruumiillisuus. Päivästä toiseen hän jaksaa hoitaa rääkyviä, oksentelevia vauvojaan, pestä rottia vilisevää kotiaan ja antaa öisin miehensä heittää siemennesteensä naamalleen. Muistot ovat äidin ainoa syy tarrautua elämään, ja häntä lietsovat viha ja kosto. Äidin kerronnan lomasta erottuu myös miehen vaativa ja röyhkeä ääni. Naisen puhe on hengästyttävän nopeaa ja puheenkaltaista. Romaanin äiti esittää alleviivatun havainnollisen kuvan naisen totaalisesta väsymyksestä.

Kontrasti äidin ahdistavalle kuvaukselle on pojan minäkerronta. Poika on filosofisuudessaan ja pohdinnoissaan melkein pateettinen, mutta onnistuu kuitenkin kiteyttämään ajatuksiaan oivallisiksi aforismeiksi. Kun äidin elämä näyttää pelkästään likaiselta ja vastenmieliseltä, esikoinen maalailee kauniita, eroottisia kuvia. Omalla tavallaan molemmat minäkertojat pitävät
lukijaa hampaissaan.

Diamela Eltit oli chileläisen taideliikkeen johtava hahmo sotilashallituksen aikana 1980-luvulla. Latinalaisessa Amerikassa häntä pidetään kulttikirjailijana, proosakielen uudistajana ja uuden kirjallisuuden suunnannäyttäjänä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto