Vain heteitä

Romanttinen ja eroottinen runokokoelma pulppuaa elinvoimaa. Vain heteitä ammentaa laajalti kirjallisesta perinteestä mutta luo sen pohjalta omaa mytologiaansa.

Carlos Lievosen Vain heteitä on perusasetelmaltaan ikiaikainen. Kielellisesti runsas runokokoelma kuvaa rakastavaisten välistä läheisyyttä, yhteistä hurmiota ja aistiversumia. Intiimissä ruumiillisuudessaan teos liittyy kotimaisen nykyrunouden uusromanttiseen virtaukseen. Esimerkiksi Kaija Rantakarin Kertosäkeen (2023) suora rakkauslyriikka luotaa yhden illan jutun kehollista avaruutta. Atte Koskisen Silmittömyys (2022) taas tutkii aforistisesti ilon metafysiikkaa, mutta myös Lievosen tavoin kohtaamisen välitöntä välimatkaa. Virtauksen eräänlaisena alkupisteenä voi tosin pitää jo Erkka Filanderin hurmoksellisten näkyjen esikoisrunoelmaa Heräämisen valkea myrsky (2013).

Teos liittyy kotimaisen nykyrunouden uusromanttiseen virtaukseen.

Vain heteitä erottuu aiemmin mainituista etenkin epäajanmukaisen myyttisellä mittakaavallaan. Klassisesti kolminäytöksinen runoelma paikantuu paratiisikertomusten topokseen. Ensimmäinen osasto on nimeltään ”Locus amoenus”; latinankielinen termi tarkoittaa kirjaimellisesti ”ihanaa paikkaa”. Kirjallisena käsitteenä se viittaa antiikin epiikassa ja keskiajan paimenrunoudessa käytettyyn ihannemaisemaan, linnunlaulun kukittamaan idylliin. Konnotaatio Raamatun Eedeniin on ilmeinen. Lievonenkin rakentaa ensisäkeistä lähtien rakkauden yksityistä luomiskertomusta: ”Valo tuli / ja toi maiseman tunnelmien aavistuksiin” (s. 9). 

Kokoelman rakastetut eivät kuitenkaan ole Ovidiuksen heteronormatiivisia lempiväisiä, jotka makaavat seksin jälkeen ”voitettuina”. Vain heteitä hyödyntää esimerkiksi antiikille ja 1800-luvun englantilaiselle romanttiselle runoudelle tyypillistä kuvastoa tuoreella tavalla: keskiöön nousee nuoren miesparin intohimo. Rakastavaisten tunnusteleva ja aistillinen yhteys yltyy ylettömäksi näännytysmaisteluksi, jossa vadelmatkin ovat ”hedelmättömän liittomme verta tihkuvia lapsia” (s. 53). Puhuja ylistää paitsi Sapfoa ja Whitmania, myös ”kukkoilevaa” Liberacea (s. 15), näyttävästä tyylistään tunnettua homoseksuaalia showpianistia. 

Puhuja lukee esimerkiksi Kaarlo Sarkiaa (1902–1945). Nuorena kuollut romantikko käsitteli uninäyillä vuoratussa runotuotannossaan peitellysti myös homouttaan, esimerkiksi suhdettaan Uuno Kailaaseen. Toden totta: Lievonen runoilee kauneudesta, höyhenien säikeistä ja tajunnan takaisista kuin uudestisyntynyt Sarkia – mutta tietenkin eroottisemmin. Vain heteissä unet puhkeavat toisistaan ja sylki maalautuu hikeen. Rajat liukenevat raajoiksi. Kaiken läpäisevä valo taittuu rakastettujen iholla tehden kämmenistä kultaisia kulhoja. Riikinkukoilla ja yönsinisillä unikoilla koristeltujen kuvakerrosten vastapainoksi puhuja pukee lemmenvimmansa ilahduttavan suorasanaiseksi ekstaasiksi: ”Nautinnon huume on huuhtoutunut kaiken todellisen yli / eivätkä aika / tai sen seuraukset merkitse mitään” (s. 16).

Kukkien unta

Vain heteitä on Lievosen esikoiskirja, vaan ei -teos. Runovihkona ilmestynyt Holorefraktio (2022) herkutteli värien poetiikalla. Tyyliharjoitelmassa välkehti nautinnollinen rytmitaju, joka puhkeaa (siniseen) kukkaan Vain heteiden harvinaisen kypsässä runoilmaisussa. Väitän, että Lievosen syleileviä kielikuvia tuhlaileva tyyli avautuu parhaiten raukeassa tilassa olevalle lukijalle. Pitkiä ja valveunen mielleyhtymillä eteneviä säkeitä tasapainottavat säkeistöjen katkelmallisuus ja iskevät säkeenylitykset. Teoksen todellinen paratiisi on sänky, joka lainehtii tiheänä seksuaalisesta jännitteestä ja salaperäisistä unikuvista. Jopa ”[j]okainen kasvi on unessa” (s. 12) – ja siten elossa.

Puhuja haluaa säilyttää mysteerit.

Teos kietoutuu muutenkin idylliseen flooraan ja faunaan, joiden parissa kaikki on alati alkamaisillaan eikä mikään tunnu päättyvän. Näkyjen runoudessa sarastus taotaan silmäniskuista. Puhuja haluaa säilyttää mysteerit, ja siksi niin rakastavaisten kuin kasvien etäisyys syttyy ilon muotoon: ”Päivä uneksii tähän silmuja, aineksia, / joiden taivasta vasten ihailen lajienvälistä ymmärtämättömyyttä” (s. 14). Luonnon kaoottisuus järjestyy harmoniaksi: ”Jossakin perhonen räpäyttää viimeistä kertaa siipiään / ja kaikki etenee niin kuin pitää” (s. 53).

Toisen osaston ”Sodoma ja Gomorra” voi nähdä ironisen Raamattu-viitteen lisäksi silmäniskuna Marcel Proustille (1871–1922). Kaapissa elänyt ranskalaisprosaisti nimesi magnum opuksensa Kadonnutta aikaa etsimässä (1913–1927) neljännen, homoseksuaalisuuteen tarkentavan osan samoin. Vain heteiden surrealistiseen intohimoon hiipii myös Verlainen ja Rimbaud’n kuuluisan suhteen kohtalokasta yöpuolta: ”Yhdessä iloitsemme tulitusta katonrajaan, / jossa yöntumma sini sekoittaa meitä // palavana paljaaseen taivaaseen / sikeää kanssaolemista. […] Näin kylvemme helvetissä.” (s. 40.) Symboliikka latautuu esimerkiksi granaattiomenan kaltaisesta hedelmällisyyden ja kuoleman ristiriidasta. Teoksen kannessakin punoittava kärpänen liikkuu ”raadolta ruusulle / tanssiaan viettäen” (s. 45). Lopulta unen ja toden yhteyden haastaa kuoleva rupikonna, joka kertoo rakastuneille, ”mitä kärsimys on” (s. 61). 

Toki Lievosen rytmille alisteinen ja estoton tyyli sisältää sudenkuoppansa. Vaikka paatos näyttäytyy harkittuna, välillä se luiskahtaa kiusalliseen tavanomaisuuteen. Esimerkiksi kun rakastunut pitelee peiliä edessään, hän näkee ”narsissien kuolevan niityllä” (s. 11). Jotkin ilmaisut, kuten ”tulevaisuuden / ohimenehtymistä” (s. 74) ja ”antiplatoninen tuoksu” (s. 47), kuivettuvat viittaussuhteidensa hankaluuteen. Toisaalta runoilija myös nyrjäyttää kuluneita fraaseja, mikä kaiuttaa ovelasti teoksen toisinajattelevaa, queer-henkistä suhdetta vanhaan rakkausrunouteen. Alun harmoniassa ”häntä menettää liskonsa” (s. 9), ja kun rakastetut näkevät toisensa, puhuja katsoo ”kauneutta katsojan silmässä” (s. 19).

Menetyksen myrsky

Viimeisessä osastossa ”Myrsky” rakastavaiset lukevat ”Bardin” (s. 66) eli Shakespearen samannimistä näytelmää, joka alkaa kirjoittua osaksi kokoelmaa. Puhuja tarjoaa jälleen vihjeen, että teoksen myyttis-runollinen rakkaustarina tapahtuu etupäässä kokijoidensa alitajunnassa ja jaetuissa unissa. Tai kuten Shakespearen muotoilu Myrskyssä kuuluu Paavo Cajanderin suomentamana: ”Ja unta vaan on lyhyt elämämme.” 

Lievosen ”Myrskyssä” aika vaeltaa menetystä pelkäävien ohi. Lopulta ukkonen purkaa jännitteen. Sängystä täytyy nousta, kuten paratiisista lähteä. Intohimoa kannattelevista ihokosketuksista kasvaa ”felsiittiä” ja lemmenkuohu tyyntyy ”perhosen ripsiksi, / vedeksi jään muistissa” (s. 70). Kiehtovasti harventuvissa säkeissä etanat ja madot luikertelevat ”kuin siistimässä paratiisia” (s. 89). Puhuja ja hänen rakastettunsa vieraantuvat maisemasta: ”Kirjoitamme / täällä olemisen kummitustarinaa” (s. 65). Vain heteiden loppupuolella kaikuu nykyrunoilijoista (ja -romantikoista) etenkin Panu Tuomen kiteytynyt mystiikka.

Myyttisen idyllin ja sen särkymisen kuvauksellaan Lievonen kiinnittyy myös suomalaisen modernismin perinteeseen – pisimmällä jänteellä. Jo Suomen ensimmäiseksi modernistiseksi runokokoelmaksi postuumisti julistettu Impi Kauppilan Paratiisin valloitus (Otava 1947) viihtyi Lievosen tapaan mystisillä kukkakentillä ja katoavassa rakkaudessa.

Bailando 

Kokoelman nimen voi nähdä kehämäisesti jatkuvan siitä, mihin runot päättyvät. Vaikka hyvän kukat lakastuvat, ei jäljelle jääneiden heteiden tuottama ”siitepöly lakkaa olemasta” (s. 34). Puhuja julistaa jokaisen silmänräpäyksen menetykseksi, mutta toteaa toisaalla, että ”silmänräpäystä niin totisesti kaikki” (s. 59). Kokoelma muistuttaa totaalirunoilija William Butler Yeatsin (1865–1939) ajatuksesta, kuinka rakastamme katoavaa, koska se katoaa. Samalla Vain heteitä tietää, että intohimoa ei mitata pituudella vaan näköalojen laajuudella.

Rakastamme katoavaa, koska se katoaa.

Kokoelman korkeakirjallisista viitepisteistä paksun päiväpeitteen alla päässäni ei kuitenkaan soi esimerkiksi romantiikan ajan säveltäjiä, vaan yllättäen hupsu ysäridisko. Sanon tämän kunniaksi teoksen perimmäiselle vilpittömyydelle. Villisti tanssiva Vain heteitä tulvii riehakasta vitaliteettia, eroottista latausta ja menetyksen haikeutta kuin nuoruudenrakkaus tai vuorokauden mittaiset bileet: ”jokin tekee kadotusta / ja autiuden tunteen lempeänlämmin huuma läikehtii kehoissamme” (s. 54). Un paraíso que se llama Paradisio.