Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Nyt tämä hetki on ikuisesti mennyttä

Satu Taskinen, 25.6.2007
Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat s., Perhemediat 2007 Kääntäjä(t): Ilona Nykyri

Daniel Kehlmannin romaani Maailman mittaajat kertoo saksalaisen klassismin ajan tiedemiehistä Alexander von Humboldtista ja Carl Friedrich Gaussista, jotka pyrkivät omilla tahoillaan selittämään maailman. Molemmat etsivät lääkettä kipeään tietoisuuteensa ajan väistämättömästä kulumisesta ja omasta kuolevaisuudestaan. <i<”Kun jokin pelottaa, on aina hyvä mitata se.”

Pedanttinen ja hyväkäytöksinen Humboldt kulkee henkensä kaupalla maailman ääriin saadakseen kartoitettua mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tarkasti. Humboldt on kerran luvannut tutkia, onko luonnon sisus kiehuvaa laavaa, eikä hän aio perääntyä.

Maailman haltuunottoa matematiikasta käsin etsivä Gauss käy tutkimusmatkaansa paljolti omissa aivoissaan. Lapsesta saakka surumielinen ja vastentahtoinen nero etsii ja löytää kaikkialla yhdensuuntaisia janoja ja tilastotiedettä, vaikka häntä ehkä eniten kiinnostaisivat kauniit naiset.

Kerran syntyneenä ajassa elävä ihminen on aina matkalla johonkin. Ihminen on ainoa eläin, joka tiedostaa ajattelevansa ja kuolevansa. Näistä lähtökohdista käsin Gauss kirjoittaa nuorena kiirehtien elämänsä pääteoksen ja jo silloin aavistaa, ettei enää koskaan tulisi tekemään mitään niin merkittävää.

Vanhenevat tiedemiehet tapaavat toisensa. Merkkinä heidän onnistumisestaan ovat meille säilyneet hedelmät heidän työstään. Sattuman suurta osuutta elämäänsä he eivät kuitenkaan ole pystyneet taltuttamaan. He elävät edelleen omissa maailmoissaan ja puhuvat toistensa ohi. Aikoinaan romanttinen visionääri Gauss, joka koko elämänsä on kokenut olevansa aikansa ja ruumiinsa vanki, on masentunut ja äksyyntynyt entisestään. Humboldtia taas viedään Venäjän maalla hevoskärryissä ristiin rastiin, eikä hän saa pysähtyä edes kukkulalle keräämään kiviä.

Daniel Kehlmann on vuonna 1975 syntynyt müncheniläis-wieniläinen, paljon luettu ja moneen kertaan palkittu kirjailija. Maailman mittaajat on hänen neljäs romaaninsa, joka ilmestyi saksasi vuonna 2005. Se on oman aikansa lapsen mestarillisen tiedostavasti, kriittisesti ja huumorilla kirjoitettu kunnianosoitus ajattelunsa lähtökohdille unohtamatta sitä, kuinka koomisia, omituisia, elämälle vieraita ja hillittömiä nuo lähtökohdat saattavat osittain olla.

Teos on myös peili aiheelleen, muuttuvalle maailmalle, josta saamme lakkaamatta uutta tietoa; siitä piirtämämme kartta muuttuu joka hetki kaleidoskooppimaisesti riippuen siitä, missä kohti kuvaa kulloinkin olemme. Humboldtin sanoin: ”Ihminen ei voi kulkea eteenpäin määrittämättä jatkuvasti omaa asemaansa.”

Kenen maailmaa mitataan?

Todesta ja fiktiosta syntyneet yltiöyksilölliset päähenkilöt elävät aivan toisessa maailmassa kuin heidän ympärillään olevat ihmiset. Gauss hakee tukea ja turvaa alkuluvuista joka kerran, kun hänen mieleensä tulee jotain, mitä hän ei halua ajatella. Humboldt taas mukauttaa totuuden vaivattomasti sen mukaan, mikä palvelee parhaiten hänen pakkomielteistä päämääräänsä. Hän tulee jo lapsena siihen tulokseen, että ihminen on kone, jonka yksi monimutkainen osa on sielu.

Gauss oppii tulkitsemaan maailmaa, mutta on maailmassa kuin kala kuivalla maalla. Hän oppii ymmärtämään, mitä ihmiset häneltä odottavat; samaistua siihen hän ei voi. Hän ihmettelee, miten ihmisten mielestä kaikki voi olla itsestään selvää sellaisena kuin se on juuri nyt. Hän on aidosti kauhuissaan siitä, etteivät ihmiset halua ajatella, vaan ”vain syödä ja nukkua ja että heille ollaan ystävällisiä”.

Molemmille yksinäisille tiedemiehille ihmisten yhteisö näyttäytyy käsittämättömänä ja parhaimmillaan käyttökelpoisena välineenä. Nykyajan termein sanottaisiin, että molemmilta puuttuu kovasti tunneälyä.

Matkalta ei pääse koskaan takaisin

Kompromissiton tiedon tavoittelu näyttäytyy molempien herrojen kohdalla suurta ruumiillista ja sielullista kärsimystä aiheuttavana, pahimmassa tapauksessa oman ja toisten hengen vaarantavana yksinäisenä ja loppumattomana puuhana. Loogisesti on vain lyhyt askel kysymykseen: miksi ihmeessä?

Tämä ei ole selvää tavoittelijoille itselleenkään. Humboldt tietää itsestään, että ”kukkula jonka korkeutta (hän) ei tiedä loukkaa järkeä ja saa hänet rauhattomaksi”. Kerran Humboldt tokaisee, että sitä haluaa tietää, koska haluaa tietää. Ja saa takaisin aivan oikein, ettei tuo ole mikään vastaus. Toisaalla kysytään, miksi panna elämä peliin, kun se on niin lyhyt, ja vastaus kuuluu: juuri siksi.

Tieto siirtyy sukupolvelta toiselle. Yhteiskunta kasvaa ja kehittyy. Oman elämän tasolla jokainen kuitenkin aloittaa alusta. Jokaisen on tehtävä oma tutkimusmatkansa. Oman kuoleman ja seuraavan (kapinallisen) sukupolven edessä sekä Humboldt että Gauss ovat neuvottomia. Eikä kuolemaa vieläkään ole pystytty kumoamaan, vaikka jotkut siinä toivossa antavatkin pakastaa itsensä.

Kuolemaan kohdistuu myös odotus. Ehkä se tarjoaa kaivatun levon elämän väliaikaisuuden kokemuksesta ja oman itsen riittämättömyyden tunteesta: ”Kuolema tulisi kuin tieto kaiken siihenastisen epätodellisuudesta. Silloin hän (Gauss) käsittäisi, mitä on avaruus ja aika, mikä suoran luonne, mikä luvun olemus.”

Muuttuvat absoluutit ja ymmärrettävät paradoksit

Lisääntyvä tieto on tehnyt maailmasta pienen. Toisaalta tiedon syveneminen saa maailman kasvamaan silmissämme; viisas filosofi sanoikin aikoinaan tietävänsä, ettei tiedä mitään. Tänään sattuma ja paradoksit yritetään sisällyttää tieteen teoriaan. Entä huomenna? Kvanttifysiikan myötä viisaan filosofin lause on muuttunut paradoksiksi, todistukseksi siitä, ettei ihminen koskaan tule tietämään mitään.

Visionääritiedemiehet aavistavat tulevaisuuden mahdollisuuksia, ja monesta uskomattomasta aavistuksesta on tullut totta. Samoin kuin me nyt, he miettivät hiukan hukassa sitä, mihin seuraavaksi ollaan menossa. Ihmisiä tulee jatkuvasti lisää, luonto kuormittuu. Huokaus ”nuorisostakaan ei nykypäivänä ole mihinkään” ei ole tuhansien vuosien kuluessa muuttunut yhtään.

Näiltä osin Kehlmannin romaani nousee allegoriaksi nykyajasta. Oli sitten kysymys nopeasta matkustamisesta, lääketieteestä tai alueiden valloituksesta, elävien olentojen vaarantaminen ja luonnon tuhoaminen näyttelevät suurta osaa niiden monien mukavuuksien kehittelyssä, joista nykyään itsestään selvinä nautimme.

Porvarillinen elämäntapa ja suoraselkäisten saksalaisten itsekuri ovat kirjassa useaan otteeseen satiirin kohde. Humboldt yrittää muun muassa todistaa ranskalaiselle matkakumppanilleen Bonplandille, että preussilaisellakin on huumori. Kehlmann koskettelee teoksen keskiöön sijoittuvan nykysaksalaisen ja -eurooppalaisen kulttuuriperinnön sitä puolta, jonka kompromissittomuus, vakavuus ja yhden asian puolesta taisteleminen ovat olleet otollinen maaperä myös sellaisille ilmiöille, jotka eivät ansaitse kunnioitusta, tarkastelua kyllä: tiedon tavoittelun nimissä tehdyille rikoksille ja fasismille.

Kysymys siitä, kuinka tiedosta voi – huomaamatta – tulla politiikan tai tuhon väline, nostaa päätään. Gauss ei ajattelultaan tule huomanneeksi, että maassa riehuu sota. Humboldt esittelee innostuneena Pohjois-Amerikan presidentille piirtämiään puolustustietoja sisältäviä karttoja ja on naiivin kiitollinen tämän kiinnostuksesta tieteeseen.

Epäsuoran kerronnan mestari hymyn kare huulilla

Maailman mittaajat elää ja kasvaa monisyisenä rihmastona, jossa teemat ja henkilöiden persoonat kommunikoivat lakkaamatta keskenään. Kehlmann on epäsuoran kerronnan ja terävän satiirin mestari. Hän saa lukijan hyvin epäsaksalaisesti nauramaan toisinaan ääneen. Alkua lukuun ottamatta suomentaja Ilona Nykyri on onnistunut hyvin välittämään Kehlmannille ominaisen lauseen, kappaleen ja siten tekstin pointtien tarkan rytmin.

Yksi teoksen koomisuudessaan onnistuneimpia kohtauksia on, kun luonnontieteilijän matkakumppanit Etelä-Amerikan sademetsässä ovat sitä mieltä, että ”Humboldtkin voisi kertoa joskus jotain”. Humboldt ei omien sanojensa mukaan tiedä mitään tarinoita eikä edes pidä tarinoiden kertomisesta mutta sanoo sitten voivansa esittää kauneimman saksalaisen runon vapaasti espanjaksi käännettynä. Esitys ei odotetusti synnytä ihastusta. ”Eihän tuossa nyt voinut olla vielä kaikki.”

Kyse on Goethen runosta ”Vuorten yllä rauha on sees”, jonka kaikki saksankielisellä kielialueella koulunsa käyvät lapset vielä tänäkin päivänä oppivat. Tässä suomennos jää harmittavasti uupumaan tuota tärkeää merkitystä. Ei ole mitään syytä laimentaa alkuperäisteoksen superlatiivia perusmuotoon ”hyvin kauniin saksalaisen runon”, kun viittaus juuri tähän nimenomaiseen runoon antaa kohtaukseen tärkeän nyanssin.

Hienovireinen huumori ja viittaukset itseensä, tekstiin ja tekstin ulkopuolelle sekä ajassa että tilassa ovat kirjailijalle ominaisia tässäkin teoksessa. Ironia kohdistuu kirjoittajiin siinä missä muihin.

”– Humboldt sanoi (professori Lichtenbergille) pitävänsä romaanin kirjoittamista erinomaisena tapana vangita nykyhetken katoavaisuus. — Kirjailijat ovatkin siksi hakoteillä sijoittaessaan romaaniensa tapahtumat kauaksi menneisyyteen niin kuin nyt on muodissa.

Lichtenberg katseli häntä silmät sirrillään. Eivät ole, hän sanoi sitten. Ja ovat.”

Mikään ei ole itsestään selvää

Kehlmannin teemoiltaan verkostomainen ja hurjasti assosioiva romaani on ensisilmäyksellä hämäävän helppo lukukokemus. Sen kieli on kevyttä ja viihdyttävää. Sen rakenteellinen ratkaisu, jossa alku ja loppu kokoavat tarinan yhteen, on selkeä. Jatkuvasti keskenään kommunikoivien kysymysten, vastausten ja tarinan pitäminen vaivattoman tuntuisesti kuosissa ja hierarkkisesti järjestyksessä on suvereenin kertojan taidonnäyte.

Kirjailija palauttaa historiallisen romaaninsa ytimen puhuttelemaan meitä nyt. Se, miten olemme oppineet ajattelemaan, ei ole itsestään selvää, eikä sen myöskään tarvitse pysyä itsestään selvänä.

Mistä juurista kasvaa uuden ajan ajattelu? Kaikki muodikkaat trendimme, arvomme, tekniikkamme, uskomme, eurooppalaisuutemme? Tässä on kirjan ydin. Aika kulkee, kohtaamme tulevaisuuden joka hetki. Otamme huomiselle suuntaa nykyhetkestä. Kehlmannin romaani on hurmaava kutsu ottaa nykyhetken kartoittamiseen selventävää etäisyyttä menneisyydestä käsin.

Loppu viimein Kehlmannin teoksen ydin löytää täydennyksensä siitä, mitä klassismin kulttuurin kulmakivi mutta myös porvarillisen elämäntavan edustaja Goethe sanoo Humboldtille tämän lähtiessä ensimmäisen kerran valtameren takaiselle tutkimusmatkalleen: Humboldtin tulee muistaa, ketkä ovat lähettäneet hänet. Goethe viittaa takanaan avautuvaan huoneeseen, jota koristavat roomalaispatsaat ja jossa istuvat Wieland ja Schiller sekä tuleva Berliinin yliopiston perustaja. ”Te tulette meidän luotamme, sanoi Goethe, täältä.”

***

Goethen runo, johon tekstissä viitataan:

Über allen Gipfeln ist Ruh; in allen Wipfeln spürest du kaum einen Hauch. Die Vöglein schweigen im Walde. Warte nur, balde ruhest du auch.

Vuorten yllä rauha on sees; ei liiku lauha henkäys ees, ei riemukkaat soi laulelot latvojen alta. Kohta jo, malta, myös levon saat. (Suom. Otto Manninen)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto