Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Titon gulag ja ylisukupolviset traumat

Jarkko Tontti, 3.11.2020
David Grossman: Kun Nina sai tietää 286 s., Otava 2020 Kääntäjä(t): Minna Tuovinen

Kieltämättä olin aavistuksen epäluuloinen aloittaessani David Grossmanin uuden romaanin lukemisen. Dramaattisiin lähihistorian tapahtumiin kytkeytyvä riipaiseva sukutarina tuntui kansainvälisen menestysteoksen kaavan laskelmoidulta toistamiselta. Erehdyin. Kun Nina sai tietää tekee sitä, mitä kiinnostava kirjallisuus aina: kysyy mitä kirjallisuus on ja miten se on olemassa. Tähän nivoutuu ylisukupolvisten traumojen psykoanalyyttinen teema, joka kiinnostaa minua erityisesti ja omakohtaisesti, mutta jota en etukäteen osannut odottaa.

Kesällä 1948 Jugoslavian johtajan Titon ja Stalinin välit rikkoutuivat. Jugoslavia erottiin kommunistien kansainvälisestä yhteistyöjärjestöstäKominformista, ja Jugoslaviassa pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä. Stalinisteiksi epäiltyjen puhdistukset alkoivat. Niiden uhriksi joutuu myös aviopari Vera ja Miloš, uskollisia kommunisteja molemmat. Miloš tekee sellissä itsemurhan. Vera päätyy nykyisen Kroatian rannikolla sijaitsevalle Goli Otokin vankilasaarelle, Titon gulagiin, missä tuhansia ihmisiä kidutettiin ja surmattiin. Veran ja Milošin kuusivuotias tytär Nina menettää vanhempansa ja jää tuuliajolle.

Lopulta Vera vapautuu ja hänet päästetään muuttamaan tyttärensä kanssa Jugoslaviasta Israeliin. He aloittavat uuden elämän kibbutsilla. Vera avioituu leskeksi jääneen Tuvjan kanssa, jonka poika Rafael rakastuu nuoreen Ninaan. Tuvjan ja Veran hääyönä lempivät ensimmäisen kerran myös heidän lapsensa.

Mutta lapsuudenkokemusten ruhjomasta Ninasta ei ole perhe-elämään. Hän katoilee ja sekoilee, vaikka epätoivoinen Rafael yrittää kaikkensa. Jossain vaiheessa syntyy romaanin kertoja, tytär Gili, mutta se ei levotonta Ninaa rauhoita. Ninan elämää repii riekaleiksi raaka seksiaddiktio, polttava halu, jonka voimalle hän ei voi mitään. Rafael antaa kaiken anteeksi, uskoo ja toivoo, turhaan. Lopulta Nina muuttaa maasta ja katoaa vuosiksi, palaa vähäksi aikaa, ja katoaa jälleen.

Näin syntyy ylisukupolvinen trauma. Gili on täsmälleen yhtä katkera äidilleen Ninalle kuin tämä on omalleen. Nina ei anna Veralle anteeksi sitä, että hänen mielestään äiti hylkäsi hänet lapsena. Ja jotain tärkeää Vera onkin jättänyt kertomatta. Mitä? Tämän sykkivän avohaavan ympärille Grossmanin romaani rakentuu.

Myös Ninalla on tosimaailman vastineensa. Grossman sai heiltä vapauden ”…kertoa tämä tarina – mutta myös kuvitella ja sepittää se sellaiseksi kuin se ei koskaan ollut.”

Kuvaa ja sanaa

Veran 90-vuotisjuhlissa rikkonainen perhe on jälleen hetkellisesti yhdessä. Syntyy ajatus tehdä elokuva Veran ihmeellisestä elämästä. Rafael ja hänen tyttärensä Gili ovat elokuvan ammattilaisia, ja kamera käynnistetään. Mutta riittääkö kuva kertomaan kaiken oleellisen? Rafael kannustaa tytärtään myös kirjoittamaan: ”…sen minkä kamera tavoittaa ja etenkin sen mitä se ei tavoita…” (s. 79).

Romaanin alussa lukija hämmentyy. Kuka tarinaa oikein kertoo? Kertoja tuntuu ongelmitta hyppivän henkilöiden päästä toiseen ja tietävän heidän ajatuksensa. Pian teoksen kertojaratkaisu kuitenkin selviää. Lukija huomaa lukevansa Gilin muistiinpanojen pohjalta kirjoitettua tekstiä, jotain dokumentaarisen elämäkerran, päiväkirjan ja perhekronikan väliltä. Monessa kohtaa kyse on kerrotun kertomisesta: ”…joten kaiken, minkä vastedes kerron, olen kuullut perästäpäin kunnianarvoiselta isältäni Rafaelilta ja paikoin sitä itse täydentänyt.” (s.63). Välillä Gili antaa omien kuvitelmiensa ja tulkintojensa viedä. Romaanin kertoja on epäluotettava eikä sitä peittele. Hän myös kommentoi kertomistaan: ”Pahoittelen tähän äkillisesti ilmaantuneesta kolmannesta persoonasta, ensimmäinen persoona tekisi turhan kipeää.” (s. 47).

Vielä yksi kerrostuma kertojaproblematiikkaan avautuu loppusanoista, joista selviää, että romaani perustuu tositapahtumiin. Veran tosielämän esikuva on Eva Panić-Nahir (1918–2015), tunnettu ja arvostettu henkilö Jugoslaviassa, josta on jo aikaisemmin tehty tietokirjoja ja dokumenttielokuvia. Myös Ninalla on tosimaailman vastineensa. Grossman sai heiltä vapauden ”…kertoa tämä tarina – mutta myös kuvitella ja sepittää se sellaiseksi kuin se ei koskaan ollut.” (s. 278).

Panokset kovenevat, kun perhe päättää lähteä Veran lapsuudenmaisemiin Kroatiaan jatkamaan elokuvantekoa. Lopulta rantaudutaan myös Goli Otokiin, mihin tarina huipentuu. Romaanin nimen herättämä kysymys saa vastauksensa.

 

Oire ja lääke

Filosofi Paul Ricoeurin tunnetun Freud-tulkinnan mukaan taideteos ei ole pelkkä oire taiteilijan sisäisistä konflikteista. Sen lisäksi se voi olla, lääke, parannus tai ehdotus parannukseksi. Vaikka teos voi heijastella ja ilmentää tekijän menneisyydessä kokemia traumaattisia tapahtumia, se voi lisäksi olla tulevaisuuteen katsova ehdotus ratkaisuksi: lääkettä, joka ei vain helpota, vaan ehkä jopa parantaa. Näin teos se myös avautuu itsensä ulkopuolelle ja voi puhutella muitakin kuin tekijää itseään.

Gilin kuvaama elokuva ja kirjoittaminen ovat peittelemättä hänen kokemansa trauman käsittelyä. Teoksen alkupuolella hän inhoaa äitiään Ninaa syvästi, teksti pulppuilee katkeruutta. Tarinan edetessä ymmärrys syvenee, trauman ylisukupolvisuus valkenee, kun isoäiti Veran elämän yksityiskohdat tulevat esiin ja samalla syyt miksi Nina on sellainen kuin hän on. Gilin kerronnan sävy muuttuu, mustavalkoisuus saa harmaan sävyjä, ymmärtäminen vie tuomitsemiselta sijaa. Ilman kirjoittamista ja kuvaamista tätä ei olisi tapahtunut. Loppuratkaisussa kertomisen, muistojen käsittelyn ja unohtamisen teemat saavat vielä yhden yllättävän käänteen.Taideteoksen suunta ei ole menneisyys vaan tulevaisuus.

Vaikka teos voi heijastella ja ilmentää tekijän menneisyydessä kokemia traumaattisia tapahtumia, se voi lisäksi olla tulevaisuuteen katsova ehdotus ratkaisuksi: lääkettä, joka ei vain helpota, vaan ehkä jopa parantaa.

Käännöksestä

Minna Tuovinen on yksi hyvin harvoista hepreasta suomentavista kääntäjistä. Osa Grossmanin aikaisemmin ilmestyneistä romaaneista on suomennettu englannista. Vertailua lähtökieleen en pysty tekemään, mutta Tuovisen suomi soljuu hienosti. Lukijalle välittyy myös Veran virheitä vilisevä maahanmuuttajan puheenparsi. Voin vain arvailla millaisia kielioppivirheitä hänen puhunnassaan on hepreankielisessä lähtötekstissä. Käännöksessä hän esimerkiksi unohtaa usein possessiivisuffiksit. Ratkaisu toimii hyvin. Käännöksessä on myös alaviitteitä, joissa juutalaisia ja sionistisen ajattelun termejä selvennetään suomalaiselle lukijalle. Näistä olen kiitollinen, paljon tärkeää olisi jäänyt ymmärtämättä ilman niitä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto