Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aforismeja vakioaiheista

Virpi Alanen, 21.2.2011
Eero Suvilehto ja Hannu Paronen: Maailmanpyörää polkemassa ja Jossain välissä toivo s., Vihreä kettu ja Like 2010 ja 2010

Suomalaisen aforistiikan perinteisempää linjaa edustavien aforistikkojen tuotannossa ongelmana on usein kekseliäisyyden puute ja vakioteemojen kuluneen tuntuinen käyttö. Miksi?

Yhtenä syynä on tiettyjen esikuvien korostunut asema. Esimerkiksi Samuli Parosen, Paavo Haavikon ja Erno Paasilinnan vaikutus aforistiikkaamme on kiistaton, mutta esikuvien liiallinen jäljittely on vaarassa vesittää koko perinteen arvostuksen. Perinteen vallitsevuus tuntuu tulevan ilmaisussa esiin pikemminkin tajuntaan iskostuneen sanankäyttömallin väljähtyneenä käyttönä kuin aitona perinteen tiedostamisena ja tiedostamisen kautta tapahtuvana uudistumisena.

Elättelymaksuja arjesta

Hannu Parosen toinen aforismikirja Jossain välissä toivo on kirjaesineenä kaunis ja huolellisesti toimitetun näköinen, mutta sisältö ei täytä odotuksia. Kekseliäisyyden terä tuntuu puuttuvan aforismeista kauttaaltaan. Aivan ansiotonta teksti ei ole, mutta kokoelmasta jää tunkkainen yleisvaikutelma.

Kokoelman aforismit ovat perinteisen proosamuotoista, toteamuslausepitoista aforistiikkaa. Monet kokoelman aforismeista toimisivat paremmin, jos niitä vielä hiukan tiivistäisi. Nyt kekseliäät kohdat tuppaavat jäämään selittävän aineksen latistamiksi. Aihepiirit ovat miespuolisten aforistikkojen vakiokamaa: yhteiskuntapolitiikka, tupakointi, olut, valta, naiset – sinänsä kiinnostavia aiheita, mutta Paronen ei löydä niihin uutta, kiinnostavaa tarkastelutapaa.

Esikuvien liiallinen jäljittely on vaarassa vesittää koko perinteen arvostuksen.

Parhaita kokoelmassa ovat muutamat napakasti elämää ruotivat kiteytykset, kuten ”Elämä perii elättelymaksuja turhastakin toivosta” tai ”Kuollut ystävä ei enää ole vanha”. Käsitellessään köyhyyttä ja arkea Paronen tuntuu ajoittain tavoittelevan ilmaisussaan kansanomaisuutta, mutta vailla iskevää sanansäilää, jonka ankaran arjen ja yhteiskunnan vastakkainasettelu kiinnostavassa aforismissa vaatisi.

Sanasto on tavallista, konstailematonta arkisanastoa, ja Paronen sijoittelee ajankohtaisia yhteiskuntakytköksiä sinne tänne. Kokoelman aforismit sisältävät toisinaan myös sanaleikkejä, mutta ne jäävät jähmeiksi. Aforismien temaattinen liikkumatila tuntuu vanhahtavalta.

Kaikkein ikävimmäksi Jossain välissä toivo -kirjan ominaisuudeksi koin sen sisältämän oletuksen miespuolisesta yleisihmisestä. Kokoelman naisteemaan liittyvä huumori on haukotuttavaa setäporukoitten vitsikkyyttä: ”Naisessa voi olla paljonkin perää” tai kulunutta naisobjektin kuvailua. Tällaisen menneiden vuosikymmenten seksistisyyden soisi jo poistuvan aforistiikastamme, jossa se on – kenties sananlaskuperinteenkin vuoksi – ollut syvään juurtuneena.

Aforismin toimivuus on usein erittäin pienestä sanaston yksityiskohdasta tai merkitysvivahteesta kiinni. Hannu Parosen kokoelmasta olisi hyvin voinut reippaasti karsia kulunutta ja toisteliasta materiaalia, jolloin yksittäiset omaperäiset mietteet olisivat päässeet paremmin esille. Esimerkiksi aforismi ”Työpaikoille ilmaantui uusi paha tuhohyönteinen: tulosmittari” sisältää hyvän aforismin ainekset, mutta tuhohyönteisen luonteen tuplaselittäminen paha-sanalla vesittää aforismin napakkuuden.

Romantikko eurooppalaisesta kahvilasta

Eero Suvilehdon Maailmanpyörää polkemassa on kohtalaisen virkistävä poikkeus ”miesaforistiikassamme”. Teos sisältää sekä runoja että aforismeja, eikä niiden välille aseteta selvää rajaa, mutta kokonaisuutena teos kallistuu selvästi enemmän lyriikan kuin proosan puolelle.

Vaikka Suvilehdonkin kirjassa käsitellään ennalta arvattavat pakolliset miesteemat – tupakointi, juominen, politiikka, sota, suhde naiseen – hän kirjoittaa niistä poikkeuksellisen runollisin ja elämänmakuisin keinoin, joskin melko perinteisen maailmankuvan varassa. Sisällöltään kiinnostavan kirjan ulkoasu on luotaantyöntävän amatöörimäinen. Ammattilaisen tekemä taitto olisi ollut kirjalle eduksi.

Suvilehdon aforismeissa on luonnonläheistä vilpittömyyttä, tahallista naiiviuttakin. Wienin ja Tonavan maisemien paikallista katuelämää kuvaten Suvilehto johdattelee lukijan yhtaikaa Euroopan kauniiden luontonäkymien ja sotaisan historian pariin.

Aforismeissa on luonnonläheistä vilpittömyyttä, tahallista naiiviuttakin.

Luontokuvaus tuntuu paikoin jopa liioitellusti yleislyyrisyyttä tavoittelevalta, mikä häiritsee, mutta toisaalta ”herkistä perhosista” puhuminen asettuu myös kiinnostavasti kontrastiin sotateemojen kanssa. Myös mielikuva kapakoiden miehestä varioituu hauskasti, kun ”yön syliin keikkuvat mettiäiset / kukkien kapakoista”. Muutamassa Suvilehdonkin aforismissa häivähtää tylsä naista tai muuta runominän havainnoimaa Toiseutta objektivoiva eurosentris-ylemmyydentuntoinen mieskatse.

Yömaisemien romanttisuus on Suvilehdon aforistisissa runoissa monin paikoin napakkaa ja ihmisenä olemisen hiljaista absurdiutta kujeilevasti tavoittelevaa: ”Katsoimme iltaan hiljaa / elämäämme. / Ja joku hullu nauroi kuulle komeasti.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto