Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mammonanpalvontaa auki dystooppis-runollisella novellikerronnalla

Jari Olavi Hiltunen, 19.12.2020
Eino Santanen: rakas kapitalismi pilkku 203 s., Teos 2020

”Rakas kapitalismi, olen antanut itsestäni nyt osittain väärän kuvan. Saattaa näyttää siltä että ajattelen että ihmisiä pitäisi jotenkin poistaa tai näin. Pahoittelut. En todellisuudessa ajattele niin.” (s. 99.)

Runoilija Eino Santasen (s. 1975) kuudes kaunokirja ja esikoisproosateos rakas kapitalismi pilkku koettelee kestävyyden rajoja kokeellisella tajunnanvirrallaan. Jo kantta tutkimalla ja teosta kevyesti seilailemalla huomaa, ettei kirjailijan ensimmäinen aie ole vierittää kustantajalleen suuria myyntilukuja tai -katteita.

Santanen toimii kirjoittamisen opettajana Kriittisessä korkeakoulussa. Kaunokirjailijana hän on aiemmin kirjoittanut viisi runokokoelmaa. Esikoisrunokokoelma Kuuntele, romantiikkaa ilmestyi 2002. Santasen edelliset runokokoelmat Tekniikan maailmat (2014) ja Yleisö (2017) muodostavat temaattisen trilogian uutuusteoksen kanssa. Temaattista yhteyttä rakentavat teoksista toiseen toistuvat sanat (”kuvaruumis”), maininnat täsmällisistä euromääristä (”treffiyötä varten hankittu 34,10 € pesämuna taskussa”, s. 133) ja kiivas sanojen toisto versaalein kirjoitettuna (”NURMENVIHREÄ”). Santasen runoilmaisusta on merkkejä myös novellien kielessä ja kerronnassa.

Rakas kapitalismi pilkun lyhytproosaa sävyttää huumori, jota voisi kuvata mustaksi tai neuroottisen ahdistuneeksi. Kieli on rikasta ja kirkasta kuin lähdepuron vesi: kliseitä ei viljellä edes vahingossa.

Varsinaisia novelleja kokoelmassa on seitsemän. Niiden väleihin kirjailija on pannut kuusi mainoskatkoa, jotka kutsuvat esiin niiden lukemista runoina. Näissä runojen tuote-esittelyissä erilaisia tuotteiksi kelpaamattomia ”hyödykkeitä” tarjotaan kuluttajien napattaviksi.

Köyhän ja rikkaan kansanosan havainnollistaminen on suorastaan nerokasta. Alemman keskiluokan saappaankuluttajat hän pukee yhteiskunnan tuotteiksi, jotka hinnoiteltuina löytyvät sekatavarakaupan hyllyltä tai alennustiskiltä.

Ja koska on kyse hyödykkeistä, näistä ”ihmisistä” on helppo tehdä roskia, yhteiskunnan pohjasakkaa vailla merkitystä. Häviäjät joutuvat taistelemaan saatavistaan ilman varmuutta maksamisesta tai oikeusturvaa.

Värit ovat kirjailijalle tärkeitä.

Avausnovellissa ”Taivaansininen” isä kävelee pienen poikansa kanssa metsikössä ja joutuu toistuvasti kummallisen variksen hyökkäyksen kohteeksi. Tapahtumien vyöryessä päälle henkilöiden yllä leviää akvamariinin värinen taivas, jonka värinmuutokset saavat kosolti ylimääräistä sisältöä. Taivaansininen väri tulee vastaan myös jättimäisessä valotaulussa, joka toivottaa metsän kulkijat tervetulleeksi modernin sivistyksen eteen.

Kirjailijana Santanen jos kuka on talous- ja yhteiskunta-ajattelija. Esimerkiksi novellissa ”Trickle Down Chicken” todellinen antisankari on keksinyt pukeutua kanaksi, joka hauskuttaa juhlatilaisuuden herraskaisia kutsuvieraita muka noukkimalla näiden pöydältä putoavia muruja. Kuitenkin päähenkilö joutuu saadakseen erään esiintymispalkkion loputtomaan sähköpostilimboon lomalle jäävän HR-osaston kanssa.

Novellissa ”Erään pienen kulttuurialan säätiön hallituksessa” miespuolinen kertoja on teatterissa katsomassa näytelmää kauniin tyttöystävänsä kanssa. Esityksen seuraaminen menee kuitenkin pilalle, kun mies huomaa näytelmän päänäyttelijän ja tyttöystävänsä kemioiden pelaavan liian hyvin yhteen.

Mieskertojan sekasortoisia ajatuksia kuvaava lause on pitkä kuin nälkävuosi. Yleisö tempaa mukaansa miehen ja tyttöystävän tunnelmaan, jonka yliviritys uhkaa poksahtaa hetkellä millä hyvänsä:

Yleisö jatkoi yliviritettyä hirnumistaan ja minä yritin katkonaisesti naureskella mukana. Hikoilin ja vilkuilin tyttöystävääni ja yritin epätoivoisesti paikantaa hänen katseensa tarkkaa suuntaa. Hetki hetkeltä näytelmä eteni ja hetki hetkeltä näyttelijä rakastui yhä enemmän hymyilevään tyttöystävääni ja tyttöystäväni rakastui yhä enemmän lavalla itsekseen naamioituvaan näyttelijään, joka oli ohjannut ja käsikirjoittanut itse tämän näytelmän ja oman roolinsa siinä, ja oli selvää, että näytelmän loputtua ihmiset tulisivat hakkaamaan rytmikkäästi käsiään yhteen, ja minä kuulisin tyttöystäväni hengityksen vierelläni tarkemmin kuin koskaan aiemmin. (s. 58)

Novelli parodioi mieleenpainuvasti kapitalismin vaikutuksia ihmissuhteisiin ja yksilön mieleen. Kirjailija tunkee pääoma-ajattelun seurustelevan miehen ajatuksiin tämän seuratessa tyttöystävänsä kanssa teatteriesitystä.

Pääosanäyttelijällä on ilmiselvästi eroottista vetovoimaa enemmän kuin novellikertojalla: mahtaakohan hän olla liian kiinnostunut myös tämän tyttöystävästä niin kuin vahvemman luonnonlaki edellyttäisi? Ilkikuriseen liioitteluun yltävä mielen kuvaus tuo mieleen Gogolin ja Dostojevskin vastaavat ilottelut.

Novelli päättyy ennalta-arvaamattoman metafiktiivisesti: ”Hyvä asiakkaamme. Erään pienen kulttuurialan säätiön hallituksessa -novellista maksettua suoritusta vastaava kaunokirjallinen mitta – 43426 merkkiä (välilyönteineen) – täyttyy tämän päättymisilmoituksen myötä, ja novelli päättyy Kirjailija Eino Santanen ja Kustannusosakeyhtiö Teos kiittävät teitä asioinnista […].” (s. 79–80.) Kertojan hurtti jutustelu päättyy kesken lauseen.

Tekniikan maailmat (2014) ja Yleisö (2017) muodostavat temaattisen trilogian uutuusteoksen kanssa. Temaattista yhteyttä rakentavat teoksista toiseen toistuvat sanat (”kuvaruumis”), maininnat täsmällisistä euromääristä (”treffiyötä varten hankittu 34,10 € pesämuna taskussa”, s. 133) ja kiivas sanojen toisto versaalein kirjoitettuna (”NURMENVIHREÄ”).

Nimikkonovelli koostuu sähköpostiviesteistä. Kertoja osoittaa mielensä purkaukset suoraan Kapitalismille, vihamieliselle järjestelmälle, lopun ajan pedolle ja yhteiskunnan tukipilarille.

Tutustuttuaan erilaisiin ihmissedimentteihin kertoja on tullut siihen tulokseen, että menestyjät ovat tavalla tai toisella valmiita tekemään hieman enemmän kuin muut, joita kutsutaan luusereiksi. Kapitalistisen järjestelmän pois- ja päähänpotkimat vierivät jonona unholan virtaan.

Ensin viestit ovat hyväntahtoisia, anovia ja kaunissävyisiä. Epätoivon kasvaessa raivo kuitenkin valtaa alaa ja tyyli on sen mukaista. Kukaan ei halua olla biojätettä. Omanarvottomuudentunne lyö silmille. Voimakkaiden purkaustenkin jälkeen Kapitalismi on edelleen mykkä kuin raamatullinen epäjumala.

Nimikkonovellin railakkaat näkökulmat kapitalismin hetteikköihin ovat persoonallisia ja piristäviä. Tekeekö tavaramäärä ihmisen onnelliseksi? Santanen valjastaa ”paljastusprojektinsa” käsikassaraksi samat kuvalliset ohjelmat, joita ihmiset näpräävät älylaitteissaan kaiken aikaa hetken mielijohteesta:

Laitoin kuvaruumiini luuppaamaan, ja latasin sen sitten alustatililleni, joka syötti sen kaikkien työkaverieni puhelimien ruuduille tuleviin syötteisiin tekemään luuppaavaa, rohkaisevaa kuvahymyilytyötään. Sitä paitsi aina kun ihminen pystytään poistamaan transaktion tieltä poistuu potentiaalinen ongelma ja lisäksi skaalautuvuus paranee, lopulta osinko kasvaa ja hyvät uutiset valuvat maailmaan. (s. 89)

Santanen käyttää toistuvasti tyylikeinoina tekstiä rikkovia rakenteita, kuten katkeavia sanoja ja lauseita, ylimääräisiä välimerkkejä, YRJÖKAKKELI, päällekkäissanoja, toistorivejä jne. Mitään rentouttavaa lukukokemusta ei ole tarjolla, vaan enemmän herättelevää tekstiä, joka pikemminkin vaatii pysähtymään ja lukemaan teosta vuoroin proosana ja visuaalisena runoutena.

Kirjailija toteuttaa kuvaluonnetta muuttamalla tavanomaisen referentiaalisen kielen sanojen ja numeroiden sarjoiksi. Kapitalismin syvin olemushan on matematiikkaa ja laskuoppia. Santanen rikkoo sujuvat lauseensa lupaa kysymättä luettelomerkeillä, yhtälön osilla ja matemaattisilla kaavoilla.

Novellihenkilöiden alituinen pätemisen tarve kumuloituu näiden paatokseen todistaa omaa arvoaan. Välillä kirjailija luo fiktiivisiä täydennystehtäviä, kuten ”Markkinoiden ääniä” -novellissa, jossa lukijan eteen pannaan lauseita tulvillaan puuttuvien sanojen, nimien aukkopaikkoja.

Kapitalismin läpimurron myötä ihmisten käyttämä kieli on köyhtynyt olennaisesti. Kun tänään tuotettu kielellinen rappioaines siirtyy koulun ja kodin kautta seuraavalle sukupolvelle, siitä tulee uusi normaali, jota tuskin kukaan kyseenalaistaa.

Kirjailija tulee tuottaneeksi itsensäkin hauskasti tekstiin. Santanen esiintyy näet ”Me nostamme katseemme” -novellissa keski-ikäisenä kirjailijarobotti Eino Santasena, joka on päättänyt siirtyä markkinavoimien painostuksesta lyriikasta proosakirjallisuuden tekijäksi:

Todellisuudessa olen nyt siirtynyt runoudesta proosaan ja kirjoittanut nämä itsestäni kumpuavat historialliset novellit vain ja ainoastaan siksi, että edes muutamat teistä kiinnostuisivat yleisemmin tuotannostani, kiinnostuisivat jälleen kirjallisuuden taiteesta teollisuuden sijaan, ja tarttuisivat antiprosaistisiin runokirjoihini! [OHITA MAINOS 19 SEKUNNIN PÄÄSTÄ] (s. 188–189.)

Santasen teoksen luettuani olen vakuuttunut: kapitalismia ei voi vastustaa. Sen vaikutus on liian syvä ja laaja. Maailman ”piloille runnellut” kapitalismi on liian suuri ja vuolas valtavirta, jonka reunoja ei virran keskeltä näy. On siis vaikea asettua kapitalismin ulkopuolelle.

Santasen mukaan kapitalismi on helppo valita omaksi ismiksi, jos ei koe vetoa muuhun opillisuuteen. Kapitalismista seuraa lukuisia sivuvaikutuksia, kuten kelloon sidottu aikatyrannia, ja nämä vaikutukset ovat reaaliselle elämänlaadulle kerrassaan kielteisiä.

Kirjailija muotoilee myös sellaisia novellihenkilöitä, jotka eivät kelloa tarvitse tai katsele. Kuinka utuisessa maailmassa nämä taivaan enkelit elävätkään. Kun tällainen näkijä talutetaan metsän luonnon keskeltä moottoritien varteen, vuosituhantinen idylli murskaantuu kuin Ming-dynastian aikainen maljakko.

Jos amerikkalaiseen unelmaan on kuulunut illusorinen ajatus koko ajan etenevästä menestyksestä, rakas kapitalismi pilkku osoittaa hienosti tällaisen unelman rosoisen kääntöpuolen. Santasen proosa ampuu tässä samaan suuntaan kuin John Steinbeckin ikiklassikko Vihan hedelmät.

”Taistelukenttä”-novellissa Santanen tulee kuin ohimennen viitanneeksi venäläisen formalismin edustajaan Viktor Šklovskiin (1893–1984), joka on teoksen tärkeä tulkinta-avain. Santasen teokselle on keskeinen Šklovskin kehittämä outouttamistekniikka, jossa kliseitä kuhisevaa kielenkäyttöä puretaan säännönmukaisuuksia purkamalla.

Santasen idealismi kapitalismin ja rahavallan vastustajana on pidäkkeetöntä, avointa ja suoraviivaista. Narri ei peittele naurettavuuttaan tai koira karvojaan. Runoilija ei lähde filosofoimaan yhteiskunnallisen paatoksensa tueksi vaan heittelee arkisia tilanteita ja havainnollistuksia yhden toisensa perään lukijan eteen.

Novelli ”Taistelukenttä” ammenttaa selvimmin scifi-kerronnasta ja spekulatiivisesta fiktiosta. Kertomuksessa ihmiset elävät rinta rinnan eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien robottien kanssa. Novellin maailmassa kapitalismi elää viimeistä kukoistustaan (ennen romahtamistaan?). Onhan kapitalistinen maailmakin itsessään kuin käyttövoimaa vaativa kone. Osien käännyttyä ympäri ihmisen ja tekniikan välillä ihmisestä tulee Santasen dystopian palvelija, ei tarkoitus.

”Taistelukenttä”-novellissa Santanen tulee kuin ohimennen viitanneeksi venäläisen formalismin edustajaan Viktor Šklovskiin (1893–1984), joka on teoksen tärkeä tulkinta-avain. Santasen teokselle on keskeinen Šklovskin kehittämä outouttamistekniikka, jossa kliseitä kuhisevaa kielenkäyttöä puretaan säännönmukaisuuksia purkamalla. Näin tehtäisiin silmiä avaavaa taidetta.

Kun kapitalismi on saavuttanut tällaisessa kulttuurissa tietyn aseman, se on johtanut muun muassa kirjoitustaidon rappeutumiseen. Tätä havainnollistaa ”Taistelukentän” pitkä loppu, jossa tekoäly etsii sivukaupalla nurmenvihreä-sanan oikeaa kirjoitusasua. Tällaisesta lopusta ovat kliseet kaukana.

Ihmisen todellisen arvon tajuamista estävät todellisuudessakin moninaiset koodit, diaarinumerot ja muut symbolit, joiden alle kategorioidaan liian paljon inhimillisiä merkityksiä.

Silti jotain keskeistä Santasen teoksessa liittyy perinteiseen, jo opittuun kirjallisuuteen. Takaisin luontoon -ajattelun sijasta kirjailija nostaa lopuksi esille takaisin vanhaan -ajattelua ikään kuin jonkinlaisena ratkaisuna esittämiinsä ongelmiin.

Jos rakas kapitalismi pilkku herättää välillä inhoa, suuttumusta tai luotaantyöntäviä tunteita postmodernin nykyajan tehokkaana kuvauksena, tylsä kirja se ei ainakaan ole.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto