Varsinaissuomalaisten kirjoittajien Reviiri-antologia ilmestyi viime syksynä yhdettätoista kertaa. Reviiri 2005 esittelee viidentoista debytantin runoja, proosaa ja proosarunoja. Hätkähdyttävyyden sijaan tekstit pyrkivät miellyttämään, missä ne ajoittain myös onnistuvat. Viime vuoteen saakka Varsinais-Suomen taidetoimikunta on järjestänyt vuosittain kirjoituskilpailuja, joiden valiot ovat päässeet mukaan Reviiriin. Nyt julkaisutahti harvenee kahteen vuoteen.

Reviiri on omalaatuinen kirjallisuusantologia paikallisuutensa vuoksi: varsinaissuomalaiset ovat saaneet kamppailla keskenään paikasta painotuotteessa, kun muualla maassa taistelu on valtakunnallista. Kyse on ankarasta väännöstä, koska nykyään jokaiseen seulaan on tunkemassa satoja kirjoittajia.

Reviiri 2005 on päästänyt seulastaan läpi melko samanoloisia, teknisesti taitavia tekijöitä. Se pitää teoksen kohtalaisen eheänä, mutta yllätykset jäävät vähiin. Yhtään todellista poikkeusta ei joukossa ole. Edes Mari Saarion scifi-novelli ei ole luonteeltaan järin radikaali, vaikka sekin on laatutyötä.

Oma ääni, yhteiset sanat

Antologian päätoimittaja Emma Puikkonen pohtii esipuheessaan, miten sanoja meditoidaan. Hänen mielestään kiinnostavaa uusissa teksteissä on rajapinta, ”se jossa oma ääni alkaa tunkea esiin ja löytyä”. Omaäänisyys on umpikiero käsite: jokainen kirjoittaja sekä on että ei ole omaääninen. Ehkä oma ääni on vain toiston tulos. Siinä mielessä antologiassa esiintyvän Laura Mannilan esseemäisten runojen pohdinta osuu hyvin lähellä ydintä. ”Minua kiehtovat leikkauspisteet. / Kohta, jossa tuttu muuttuu tuntemattomaksi. / Toisto muuttuu toiseksi. / Kun luonne hellittää ja epätavallinen pääsee esiin. / Ja se, kun uusi ja vieras toistuu ja tuleekin tutuksi. / Olen toistojeni tulos. / Voin muuttua vain toistamalla toisin.”

Vaatimus omasta äänestä on piinallinen. Kirjallisella kentällä tietyt äänet on varattu, eikä niiden toistajalle ole enää tilaa. Omaperäisyys ei välttämättä ole äänestä kiinni, mutta jos aihepiiri on kaikille tuttu, poikkeavan näkökulman löytäminen on työlästä. Otan esimerkiksi Laura Lähteenmäen novellin ”Siilillä on piikit”. Päähenkilö on kiintynyt pieneen siiliin. Perheen puheet ovat arkisia. Ulkona on koleaa, vähän satelee vettä.

Käpertyminen pahalta maailmalta ja piikikkäiltä puheilta eivät vielä tahdo rajata kirjoittajalle riittävästi reviiriä, vaikka yritys on hyvä ja tyyli hallittu. Jos näkökulman löytäisi ulkopuolelta, syvyyttä ja terävyyttä tulisi lisää. Lähteenmäen kanssa samanlaisia piirteitä on Arita Peuraharjun novelleissa. Jos verkkaisen lyyrisyyden vastapainoksi saisi arjen outouden, tekstiin tulisi taatusti lisää kierroksia.

Varikset ja harakat pihapiirissä

Antologian yleissävy on yksiääninen, koska hyvin harvassa tekstissä kertojan tai lyyrisen minän herruutta uhkaa kukaan. Ajallisesti perspektiivit on rajattu pääosin nykyhetkeen, eikä pihapiiristä herkästi poistuta. Lyriikan puolella aihepiirit kohtaavat siinä missä proosassa. Jonimatti Joutsijärven runoissa mies puree naista napaan, Samuli Juhanin proosarunoissa kaipuu korventaa miestä. Joutsijärvi harrastaa puhuttelua, Juhani on tyyliltään kertovampi. Silti yhteydet pistävät silmään.

Samuli Juhanin runon Uutislähetys pienillä ruuduilla on vastaavasti yhtäläisyyksiä Einari Paakkasen saippuakuplien ja lätäköiden kalvoilta erottuvien pikselien kanssa. Paakkasen linnuistaennustajan kohteet ovat karanneet Satu Mannisen ja Kaija Rantakarin runoihin. Tiina Lehikoinen käyttää runoissaan fragmentteja, muodostaa kirjaimista harakan ja rytmittää tekstiä nokkimisen kautta.

Antologian aihepiirit kiertävät kehää, mutta kirjoittajat esiintyvät aakkosjärjestyksessä. Luettavuuden kannalta olisi voinut harkita sisäisen logiikan muuttamista, koska välillä proosasta lyriikkaan siirtyminen ei ole järin sulavaa.

Surrealismia ja pientä riskiä

Suhde surrealismiin on antologiassa elävä. Vaikka Jermu Koskinen laittaa ompelukoneen, sateenvarjon ja leikkauspöydän omiin lokeroihinsa, ne ovat kuitenkin monumentaalisesti läsnä. Koskisen proosarunot ovat kaikkein hengästyttävimpiä koko antologiassa. Rytmin soisi hieman vapautuvan, koska nyt on välillä vaikeuksia poimia tekstimassasta olennaiset painotukset. Se on monen proosarunon ongelma, jopa tekijästä tai teoksesta riippumatta.

Milla Pitkänen taas huojuu proosan ja lyriikan rajamaastossa. Vaikka hänen ilmaisussaan on paljon hyvää, tekstit eivät kokonaisuutena keskity vielä aivan riittävästi. Lakonisuus ja lyyrisyys eivät kaikilta osin kohtaa. Virpi Pöyhönen tutkii novelleissaan kohtalaisen hersyvästi kaupunginjohtajan ongelmia, mutta kerronnan harkittu ulkokohtaisuus alkaa keinona lopulta viedä tehoja ilmaisulta.

Ann-Helen Berg kirjoittaa ruotsiksi Los Angelesista. Uudenvuodenyö miljoonakaupungissa on uhkaava, sisäiseen monologiin purskahtaa ääniä radiosta ja ulkomaailmasta. Anni Rissasen väritetralogia taas käsittelee varsin tyylipuhtaasti muistia, nuoruutta ja vanhuutta, elämän käännekohtia. Molemmat prosaistit käyttävät dialogia hyvin vähän.

Vuoropuhelun vähyys heijastuu antologian keskeiseen linjaan. Omaäänisyyttä on haettu meditaation kautta, kun mukaan olisi toivonut konflikteja kertojan maailman rajoilta. Voi tietysti olla, että pienikin moniäänisyys vaatii lähtökohtaisesti isompaa kirjallista muotoa. Kokonaisuutena antologiasta voi sanoa, että sen tekstit ovat teknisesti korkeatasoisia mutta sisällöllisesti jopa yllättävän yhteneväisiä.

On vaikea sanoa, ketkä Reviirin kirjoittajista löytävät paikkansa kirjalliselta kentältä. Kun tekstinäytteet ovat verraten lyhyitä, tyylin vakiintuneisuudesta ei vielä pääse ottamaan mittaa. Ehkä omaäänisyys on lopulta toistoa ja variointia. Toivottavasti mahdollisimman moni kirjoittaja löytää tyylinsä ja pääsee ottamaan riskejä.

Jaa artikkeli: