Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikko: Jalot ja villit sydämet

Veli-Matti Huhta, 5.2.2008
François-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa. Kirjat I-VIII (Mémoires d´outre-tombe) s., Faros 2006 Kääntäjä(t): Hanna Putsela, Paula Lohi ja työryhmä

Varakreivi François-René de Chateaubriand (1768–1848) on nykyään kuuluisa pihvistä, jonka hän tai hänen kokkinsa keksi valmistaa. René ja nimeltään vertaistaan hakeva Muistoja haudan takaa muistuttavat, että hän tuli lisäksi aloittaneeksi Ranskan kirjallisen romantiikan. Romantiikka tarkoittaa suhtautumistapaa, jonka mukaan pimein eli tutkimattomin maanosa ei olekaan Afrikka vaan ihmissydän.

Taiteiden historiaa samotessa ilmiöön törmää usein; joidenkin kohdalla aika tuntuu tiivistyvän. He elävät ja luovat niin kiihkeästi, että yhteen elämään mahtuu monta elämää. Taustalla on usein yksityisen historian ja yleisen Historian yhteenlyöminen – levoton ihminen kohtaa levottoman ajan. Sellainen oli 70-luvun David Bowie, 60-luvun Jean-Luc Godard, ja sellainen oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Chateaubriand.

Francois-René de Chateaubriand oli bretagnelaista maalaisaatelia – köyhää ja poliittisesti vähämerkityksistä, mutta sitkeästi arvostaan ja arvoistaan kiinnipitävää. Historia, jonka hän joutui kohtaamaan, oli poliittisesti kuohuva Ranska: ensin suuri vallankumous, sitten Napoleonin nousu ja tuho, sitten restauraatio, vuoden 1830 vallankumous ja porvariskuningas Ludvig Filip, jolle Chateaubriand kieltäytyi vannomasta uskollisuutta. Hän keksi kuolla 1848, kesken Euroopan hullua vuotta.

Chateaubriand ehti olla sotilas, tutkimusmatkailija, maanpakolainen, diplomaatti, ulkoministeri ja ennen kaikkea – omankin käsityksensä mukaan – kirjailija. Konservatiivin Chateaubriand´ista teki paitsi syntyperä, myös vallankumouksen väkivaltaisuuden ja kuninkaan teloittamisen kammoksunta. Se oli pitkään yleinen pelonaihe Euroopan sivistyneistön keskuudessa ja näkyy Suomessa muun muassa Snellmanin Opissa valtiosta.

Katolisen kirkon aseman puolustus oli asia, jossa Chateaubriand ja Napoleon löysivät toisensa. Pian seurasi kuitenkin pettymys yksinvaltaan. Muistelmissaan de Chateaubriand sanoo ihailevansa keisarin neroutta ja vihaavansa tämän tyranniutta. Elämänsä loppupuolella konservatiivista tuli intohimoinen lehdistönvapauden puolustaja.

Konservatiivi tai ei, Muistoissa haudan takaa puhuu mies, joka tajuaa aikakauden peruuttamattoman muutoksen. Ancien régimen maailma on peruuttamattomasti mennyt, ja keskellä teollistuvaa Eurooppaa sen tajuaa ja hyväksyy myös rojalisti ja äärikatolilainen.

René ja sen sisarteos Atala, joka on myös ilmestynyt Faroksen kustantamana, ovat alunperin osia Chatebriandin kirjallisen maineen luoneesta kristinuskon apologiasta (Le Génie du christianisme, 1802). Muutamalla kymmenellä sivullaan René kertoo tarinan Pohjois-Amerikan intiaanien luokse ajautuneesta nuoresta miehestä, jota ahdistaa melankolia hyvin modernissa mielessä.

Oivaltavassa esipuheessaan kääntäjä Antti Nylén tekee selkoa Renén synnistä, joka on ”le vague des passions”, tunteiden häilyvyys. René haaveilee ja kaipaa, mutta ei oikein tiedä mitä. Hänen ahdistuksellaan ei ole syytä, ja se tekee hänestä romantiikan ihmisen – jollaisen perillisiä me taidamme olla.

Tarinan opetuksen mukaan kaipuun kohteen tulisi olla Jumala. Naistakaan René ei kaipaa eroottisessa tai romanttisessa mielessä, sillä haaveilun kohde on pikemminkin hänen sisarensa Amélie, kuvankaunis ja hurskas. Muistoja haudan takaa osoittaa, että tälle sisarrakkauden kuvaukselle löytyy aineistoa kirjailijan omasta kokemuksesta.

Suunnitellusti postuumi

Kirjallisena tuotteena Muistoja haudan takaa jättää Renén varjoonsa. Teoksen nimi tulee siitä, että Chateaubriand suunnitteli kirjan julkaistavaksi kuolemansa jälkeen. Niin tapahtuikin. Teos ilmestyi moniosaisena sarjana vuosina 1849–1850, ja kirjailija keksi keinon ylittää tuotannollaan viimeisen rajan. Suomennos kattaa teoksen kahdeksan ensimmäistä kirjaa eli ajan kirjailijan syntymästä Amerikan matkalta paluuseen vuoteen 1792. Monipäinen suomentajajoukko suoriutuu työstään kauniisti.

Muistoja haudan takaa ei etene ennustettavan kronologisesti, vaan väliin tulee katkelmia, joissa de Chateaubriand kommentoi kirjoittamisajankohtaa ja omaa elämäntilannettaan siinä. Muistot sekoittuvat. Näin teokseen tulee ulottuvuus, jota Mihail Bahtinin jälkeen on totuttu sanomaan polyfonisuudeksi.

Paitsi kulttuurihistoriallisesti arvokasta tapojen kuvausta, kirjasta saa lukea myös sellaisen lapsuuskuvauksen, jota psykoanalyysi ei ole vielä satuttanut.

Muistoja haudan takaa huipentuu Chateaubriand´in 1791 tekemään Pohjois-Amerikan matkaan. Valmisteluihin nähden mielikuvitukselliselta tuntuva suunnitelma löytää reitti Luoteis-Amerikkaan unohtuu, mutta tuleva kirjailija saa tuotantonsa kannalta ratkaisevia vaikutelmia.

Hänen suhtautumisensa intiaaneihin liittyy valistuksen jalo villi -ajatukseen, mutta Washingtonin persoonan ja Yhdysvaltojen olemuksen pohdiskelu viittaa tuleviin ranskalaisiin amerikanmatkaajiin, niin aikalaisiin (Alexis de Tocqueville) kuin moderneihin (Simone de Beauvoir) ja postmoderneihinkin (Jean Baudrillard).

Haudan takaa tulvivat muistot ovat sävyltään surumielisiä ja romanttisia. Loppujen lopuksi tunteiden kuvaus kantaa aatteita ja politiikkaa pidemmälle. ”Tapasin itseni kahden vuosisadan välissä kuin kahden joen yhtymäkohdassa; sukelsin niiden rauhattomiin vesiin edeten surukseni kauemmaksi vanhasta synnyinrannastani, uiden toivoa täynnä kohti tuntematonta seutua, johon uudet sukupolvet rantautuvat”, kirjoittaa varakreivi, aikalaisemme.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto