Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pahan naisen ja hyvän miehen kasvutarina

Heidi Lakkala, 7.7.2020
George Eliot: Daniel Deronda 928 s., WSOY 2019 Kääntäjä(t): Alice Martin

George Eliotin seitsemäs ja viimeinen romaani käsittelee psykologisen oivaltavasti yksilön matkaa sisimpäänsä, hengellisyyteensä ja kansansa olemukseen. Tyhjätaskuinen kaunotar Gwendolen Harleth tuntee niskassaan arvioivan katseen pelatessaan rulettia parin vuosisadan takaisilla seurapiirikokkareilla. Arvioivan katseen omistaa nuorukainen Daniel Deronda, joka on kasvanut englantilaisen aristokraatin rikkauksien keskellä, mutta ei tunne omia juuriaan. Hän etsii elämäänsä syvää tarkoitusta ja löytää tutkimusmatkansa oppaiksi juutalaissisarukset Mirahin ja Ezran

Arvion otsikko provosoi tarkoituksella. Valistunut lukija kysyy oitis, kuinka ”hyvä” ja ”paha” tulisi tässä kontekstissa määritellä. Yhtä valveutunut kysyy, onko hyvän ja pahan dikotomialla ylipäänsä relevanssia jälkigoottilaisen melodraaman näyttämöllä.

Myös mies-naisakselilla riittää analysoitavaa. Nainen on haukannut omenasta jo Paratiisissa, joten Eliotin premississä ei ollut 1800-luvun loppupuolen lukijalle liikaa nielaistavaa. Tämän päivän lukija saattaa se sijaan vierastaa ajatusta lähtökohtaisesti itsekkäästä, pinnallisesta ja huomionkipeästä nuoresta naisesta, jonka kääntää parannukseen hyveellinen ja altruistinen nuorukainen. 

Patriarkaatti rulettaa häpeilemättä ja häikäilemättömästi myös Daniel Derondan komeassa habituksessa. Nuorukainen kätkee itsetiedottoman ylevän ja lempeän luontonsa brittiläisen yläluokan muodollisiin käytössääntöihin, hurmaa kanssaihmisensä ja etsii kutsumustaan. 

Daniel Deronda on kruununjalokivi aikansa kirkkaimmaksi kirjalliseksi tähdeksi luonnehditun Eliotin tuotannossa.

Silti myös Daniel Derondalla on aikaa kasvaa täyteen mittaansa lähes tuhatsivuisessa eepoksessa. Tosi gentlemannin on opittava sanomaan ”ei”, jotta hän voimaantuisi raivaamaan oman polkunsa brittiläisessä imperiumissa tai jopa Palestiinassa, jonne miehen tie lopulta johtaa. 

Daniel Deronda on kruununjalokivi aikansa kirkkaimmaksi kirjalliseksi tähdeksi luonnehditun Eliotin tuotannossa. Se on myös Eliotin viimeinen romaani, jonka jälkeen ehti kirjoittaa vielä esseekokoelman ennen kuolemaansa vuonna 1880. Yksi esseistä käsittelee Daniel Derondan keskeisestä teemaa eli juutalaisuutta. 

Marian Evansina (1819-1880) syntynyt tuleva George Eliot tunsi omissakin nahoissaan naisen ja miehen roolituksen 1800-luvun brittiläisessä teollistuvassa luokkayhteiskunnassa. Itsensä kirjoittamalla ja käännöstöillä elättänyt nainen ei kerännyt meriittejä ulkomuodollaan, mutta vuonna 1853 alkanut suhde naimisissa olevan George Henry Lewesin (1817-1878) kanssa kannusti häntä antautumaan fiktiolle.

Jo kolmesta pienoisromaanista koostunut esikoistyö, Scenes of Clerical Life (”Kohtauksia pappiselämästä”), herätti myönteisiä kritiikkejä ilmestyessään vuonna 1857. Jokainen klassikkonsa tunteva lukija tunnistanee lisäksi Eliotin 1860-luvulla kirjoittamat teokset The Mill on the Floss, Silas Marner, Romola, Felix Holt, the Radical ja vuosikymmenen lopulla aloitetun Middlemarchin.

Pisin tie kulkee omaan sisimpään

Alice Martinin eloisa ja ajantasainen suomennos luo lukijan mielikuvituksen elokuvateatteriin aloitusnäkymän rulettipöydästä, jossa kiihtynyt kaunotar puhdistaa pöydän kerta toisensa jälkeen. Nykyaikainen kieli ja iskevät kielikuvat rakentavat mielikuvien sillan yläluokkaisesta paheiden pesästä minkä tahansa suomalaiskaupungin Pelaamoon tai muuhun peliluolaan.

Omasta erinomaisuudestaan hurmaantunut seurapiirikaunotar Gwendolen Harleth pitää itseään niin upeana ilmestyksenä, että jopa suutelee peilikuvaansa. Hän käyttää muilta saamaansa ihailua sumeilematta hyväkseen ja tallaa pikkuruisilla jalkaterillään murskaksi liikoja luulevien miekkosten haaveet yhteisestä onnesta.

Rulettipöydän dandyjen joukosta Gwendolen erottaa kuitenkin yhden vakavan ja kaunotarta kriittisesti arvioivan silmäparin. Daniel Deronda ei yhdy ihailijoihin. Muita moraalisesti päätä pidempänä tämä vakavamielinen mutta lempeän itsepintaisesti totuutta etsivä nuorukainen istuttaa myös Gwendolenin sydämeen epäilyksen pintaliidon kaltevasta pinnasta.

Nykyaikainen kieli ja iskevät kielikuvat rakentavat mielikuvien sillan yläluokkaisesta paheiden pesästä minkä tahansa suomalaiskaupungin Pelaamoon tai muuhun peliluolaan.

Gwendolenin riemusaatto ei kestäkään kauan, sillä hän joutuu suoraan rulettipöydästä palaamaan köyhtyneen äitinsä ja sisarustensa tueksi maalaispappilan armopalojen ääreen. Nätin tytön kohtalo on sama kuin Jane Austenin (1775-1817) romaanien kohtalotoverien, eli rahakas naimakauppa. 

Sen, minkä Austen sanoo kierrellen, kaarrellen ja romanttisesti, William Thackeray (1811-1863) huutaa Turhuuden turuilla (1847-1848) aristokraattisten kartanoiden katoilta: nainen myydään käyvästä arvostaan eniten tarjoavalle. Rebecca Sharpin pahantahtoisen tietoiseen laskelmoivuuteen Gwendolen Harleth ei yllä, mutta ei parannuksen tehtyäänkään kohoa Austenin sankarittarien hyveellisiin sfääreihin.

Suomalainen sanonta ”Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan” osoittautuu todeksi myös Gwendolen-paran kohdalla. Toista sanontaa käyttäen voisi myös todeta, että hän pistää rahansa väärään hevoseen myydessään itsensä rikkaalle psykopaatille, jonka tavoitteena on alistaa vaimo tahdottomaksi orjaksi.

Veltosti artikuloiva ja hidasliikkeinen herra Grandcourt saattaa vaikuttaa olmimaisen lakoniselta tossukalta, mutta Gwendolen tunnistaa hänessä oitis itsensä kaltaisen kyynikon. Kaunotar kuvittelee voivansa hurmata rahoissaan uiskentelevan maailmanmiehen lepertelemällä, mutta huomaakin yllättäen itse hypnotisoituvansa ilmeettömien liskonsilmien tuijotuksesta.

Siinä, missä Daniel Derondan katse kannustaa Gwendolenia hyveiden polulle, herra Grandcourtin katse johdattelee hänet paheiden ja jopa murhanhimoisten suunnitelmien verkkoihin. Nainen ei ole itsenäinen toimija, vaan tarvitsee kaitsijakseen miehen, jonka moraalinen kompassi ohjaa häntä suuntaan tai toiseen.

Gwendolen totisesti makaa niin kuin on pedannut, mutta mitkä olivat ”working girlin” todelliset vaihtoehdot? 

Gwendolenin ja Grandcourtin avioliittokuvaus on piinaavaa luettavaa. Parhaimmillaan se on myötäilevää mykkyyttä, pahimmillaan kidutuksen labyrintti. Gwendolen totisesti makaa niin kuin on pedannut, mutta mitkä olivat ”working girlin” todelliset vaihtoehdot? 

Mahdollisuuden muutokseen ja sovitukseen omantuntonsa syytöksiä lepytelläkseen Gwendolen löytää toisen miehen silmistä. Daniel Derondan katseesta tulee hänen sisäisen muutoksensa johtotähti. Eliot kuvailee pyrkimystä muutokseen ylevänä tavoitteena, mutta nykylukija arvioi, että Gwendolen on korviaan myöten rakastunut Daniel Derondaan. 

Vaeltava juutalainen

Daniel Deronda resonoi erityisen ajankohtaisesti nykyaikana myös teoksen keskeisen juutalaisuusteeman kautta. Antisemitismi nousee jälleen Euroopassa ja Jerusalemin kaupungin rajakiista eskaloituu. 

Eliot suhtautuu juutalaisuuteen ja juutalaiseen uskontoon myönteisesti, ja hänellä oli juutalaisia ystäviä. Suomentaja Alice Martinin mukaan Daniel Derondaa pidetään länsimaisen kirjallisuuden juutalaismyönteisimpänä romaanina.

Daniel Deronda resonoi erityisen ajankohtaisesti nykyaikana myös teoksen keskeisen juutalaisuusteeman kautta.

Juutalaisuuteen on kirjallisuudessa melko tyypillisesti kohdistettu ennakkoluuloja, ja juutalaiset on kuvattu yksiulotteisesti ja yksioikoisesti luihuina kauppamiehinä, pitkäkyntisinä rosvoina ja kunniallisista porvareista verta imevinä vampyyreinä. 

Vaeltavan juutalaisen legenda kertoo juutalaisesta, joka pilkkaa Kristusta ristintiellä ja joutuu rangaistuksenaan kulkemaan ristiin rastiin maailmaa Kristuksen toiseen tulemiseen saakka. Myös vuonna 1820 ilmestynyt Charles Maturinin Melmoth the Wanderer edustaa ajatusta.

Eliotin käsitys juutalaisuudesta ja juutalaisista on laajempi ja syvällisempi. Daniel Deronda kasvaa brittiläisen aristokraatin holhokkina, mutta kokee yltäkylläisyyden keskellä sisäistä tyhjyyttä. Hän sattuu kävelyretkellään pelastamaan jokirannasta hukuttautumista harkitsevan juutalaistytön ja alkaa sen jälkeen pohtia suhdettaan myös juutalaisuuteen.

Vastuunsa tunteva Deronda huolehtii kauniin muukalaisen opiskelutoverinsa äidin hoteisiin ja tuntee sen jälkeen olevansa vastuussa nuoresta naisesta. Hän ottaa myös asiakseen etsiä käsiinsä holhokkinsa sukulaiset, joista erityisesti veljen tunnistaa kaltaisekseen.

Eliot kuvaa hahmojensa sielunliikkeitä erinomaisen tarkasti ja tavalla, joka tuntuu täysin nykyaikaiselta. Hän tunnistaa tarpeet tunteiden ja reaktioiden pohjalla ja antaa lukijalle riittävästi tilaa huomata henkilöiden välisiä syy- ja seuraussuhteita omaa tahtiaan. 

Eliot kuvaa hahmojensa sielunliikkeitä erinomaisen tarkasti ja tavalla, joka tuntuu täysin nykyaikaiselta.

Derondan ja Ezra Mordecai Cohenin välinen suhde tosin saavuttaa niin metafyysiset mittasuhteet, että ne tuntuvat hieman liioitelluilta. Eliotin tarkoitus lienee korostaa samaan kansaan kuuluvien yksilöiden keskinäistä sidettä ja siitä seuraavaa sielunyhteyttä, mutta suhde kantaa pikemminkin kaikuja myöhäisgoottilaisesta melodraamasta.

Mordecain vaikutus Derondan psyykeen ja elämänvaiheisiin on massiivinen. Se saa hänet lähtemään retkelle sisimpäänsä ja myös konkreettisemmalle retkelle tutustumaan juuriinsa. Deronda löytää salaperäisen ja kuuluisan äitinsä, joka paljastaa pojalle tämän todellisen verenperinnön. Hän tulee yksilönä kokonaiseksi vasta sitten, kun saa yhtyä omaan kansaansa ja avioliiton kautta yhteen sen edustajaan.

Vakava eepos ei ole raskasta luettavaa, koska Eliotin huumori ja tilannetaju eivät petä. Satiirinen ja kieli-poskessa -huumori kannattelevat syvällisiä teemoja ja henkilöitä halki brittimuodollisuuksien.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto