Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ihminen tanssii, kun on tanssimatta

Virpi Alanen, 7.12.2010
Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki s., WSOY 2010 Kääntäjä(t): Lotta Toivanen

Grégoire Polet (s. 1978) on ranskaksi kirjoittava belgialainen, joka asuu nykyisin Espanjassa. Lotta Toivasen suomennoksena ilmestynyt Väreilevä kaupunki (Leurs vies éclatantes) on Polet’n kolmas romaani, pirstaloitu tarina kuudesta päivästä, joiden aikana kaupunkilaisten elämät risteävät.

Polet kuljettelee tarinarönsyjään keveästi, ja yleistunnelma on raikkaan oloinen, mutta arkisen elon pikku yksityiskohdista hehkuttava romaani tuntuu toisinaan ikään kuin hukkuvan omaan hurmioituneisuuteensa ja ansioistaan huolimatta taipuvan kohti viehättämis-obsessoitunutta viihderomaania.

Vaikka elämän ihmeellisen värikylläisyyden nimeen vannova ja ihmisten kohtaamisesta kohkaava havainnointi käy yli 400-sivuisessa romaanissa jo aika puuduttavaksi ja toisteliaan tuntuiseksi, kerrontatyyli on kehityskelpoinen. Voi olla, että se toimisi novellissa paremmin. Väreilevä kaupunki kuitenkin onnistuu suurelta osin säilyttämään kiinnostavuutensa yksityiskohta yksityiskohdalta etenevän ja tapahtumasta toiseen risteilevän kerronnan myötä.

Tarinan taustalla on syvällinen sanoma ihmiselämän kipeydestä ja keskeneräisyydestä, mutta se jää monin paikoin ihmissuhdekuvioihin keskittyvän kepeyden taakse. Polet lienee yrittänyt eräänlaista kepeyden ja filosofisuuden yhteensovittamista. Parhaimpia kohtia ovat perustaltaan yksinkertaiset, aistitodellisuuteen nivotut filosofis-aforistiset pohdinnat, esimerkiksi elämästä ja kuolemasta:

”Eivät kai kuolema ja elämä tanssi ja hyppelehdi. Itse me tanssimme elämän ja kuoleman puolesta silloin kun luulemme olevamme tanssimatta. Silloin kun me elämme miettimättä tanssimista, silloin kun elämme yksinkertaisesti, juuri silloin tanssimme reteästi elämän ja kuoleman suurta tanssia. Älä tanssi: ihminen tanssii, kun on tanssimatta.” (s. 105)

Kuolema Pariisin aamussa

Romaanin alussa on tavanomaisen tuntuisia pariisilaisen romanttisen aamunkoiton tunnelmia, mutta pian tarina – tai oikeammin tarinanpalaset – saavat omaperäisiä sävyjä, kun Polet kirjoittaa esiin jännitteisen aistitodellisuuden irrallisten tapahtumien välille. Lukijan huomio kiinnitetään sattumanvaraisten hetkien merkityksellisyyteen ja pieniin arkipäivän kummallisuuksiin, jotka rikkovat tilanteiden ennalta oletetun järjestyksen. Toinen perhe valmistelee hautajaisia, toinen häitä, ja monimutkaiset ihmissuhdeverkostot kirjoitetaan hiljalleen esiin.

Polet kirjoittaa kuolemasta elämäntäyteisesti. Alussa vanha mies nimeltä Henri kuolee asunnossaan, ja hänen aikuiset lapsensa saapuvat paikalle hautajaisia valmistelemaan. Helteisestä säästä huolimatta ruumista ei kuitenkaan viedä heti pois, vaan omaiset itse pesevät ja pukevat sen hautajaiskuntoon. Ruumis on läsnä, häkellyttävänä, mutta ei häiritsevänä, ja sen vierellä vietetään aikaa – tämän hyvästien jätön Polet kuvaa hyvin koskettavasti.

Ruumiin elottomuus saa kontrastinsa pienissä havainnoissa, jotka liittyvät eläviin ihmisiin ja eläimiin. Parikymppinen lapsenlapsi nukkuu hetken mielijohteesta yön yli samassa huoneessa, jossa ruumis on. Kukkakärpänen laskeutuu kuolleen kasvoille, ja kertoja toteaa, miten kuollut ei huitaise kärpästä pois. Kuolema tekee pienistäkin ympäristön muutoksista merkityksellisiä: hyönteisen tai linnun liike, bussin ohikulku, tupakalla puistossa istuskeleva mies ja muut yleensä vähäpätöisiltä vaikuttavat tai huomaamattomat seikat korostuvat, kun eloton ruumis on läsnä.

Pienuuden runsautta

Polet etsii barokkihenkisen runsauden kuvaustapaa havaintoja vyöryttämällä. Jokaiseen arkiseenkin hetkeen sisältyy potentiaalinen vuolas merkityksellisyys. Barokkiajan reheviin naishahmoihin ja barokkihenkiseen erotiikkaan viitataan parissa kohdassa myös suoraan.

Romaani sisältää intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen ja taidehistoriaan. Polet antaa selkeitä avaimia tulkintoihin, mainiten esimerkiksi Freudin pian piilotajuntamaista kuvastoa sisältävän kohtauksen jälkeen. Myös Camus mainitaan useasti, ja romaanin kertoja asettuukin tavallaan Camus’n Sivullisen päähenkilön kaltaiseen tarkkailijapositioon.

Kertoja on vahvasti tilanteissa mukana, ja eräässä kohdassa kertojan ääni jopa risteää dialogin kanssa.

Polet’n kuvakielessä ja tematiikassa kauheus (paikoin hirviömäinen Toiseus) ja kauneus yhdistyvät usein kompleksisesti toisiinsa. Kirjailija laittaa eri aikojen kauneuskäsitykset törmäämään toisiinsa. Polet suosii lyyrisenkauniita kuvia, kuten ”vesi virtaa pitkin kivileijonien poskia”. Kulloisestakin kontekstistaan riippuen kuvat ovat toisinaan pysähdyttävän koskettavia, mutta toisinaan jäävät kaunokielisyyteensä uinahtavaksi ylisanaisuudeksi: ”paisunut, kuohkea meri hohtaa sinisenä, mustana, selässään tuhat liikkuvaa harjannetta”. Yritys olla barokkihenkinen ei aivan toimi, mutta sen sijaan Polet nivoo kerronnan onnistuneesti tietynlaisen kokijan tapaan nähdä maailma.

Suurin osa Väreilevän kaupungin henkilöhahmoista on taidealojen akateemista väkeä. Kokija-kertoja on yliherkkä esteetikko, joka ikään kuin sopii seurueeseen. Värien ja yksityiskohtien maailma on kauttaaltaan ylikoettu, kuin migreenikohtauksessa, jossa aistit joskus yliherkistyvät. Migreeni mainitaankin romaanissa useissa kohdissa mutta ei suoranaisesti sairautena vaan eräänlaisena elämänherkkyytenä.

Värien ja vertauksien virta

Adjektiiveista Polet suosii erityisesti värejä. Hän loihtii esiin lämpimiä tunnelmia: ”kuorsaa kevyesti ison tomaatinpunaisen täkin alla”. Kuvat tuntuvat usein elokuvamaisilta. Sattumanvaraisten kohtaamisten teemaa onkin käytetty etenkin elokuvassa jo niin paljon, että tarvittaisiin uusia lähestymistapoja ja tarinallisen fragmentoinnin kekseliäitä ratkaisuja, jotta teema säilyttäisi mielenkiintoisuutensa loppuun asti. Väreilevän kaupungin asetelma lupaa paljon, mutta ei lopulta ole kovin mukaansatempaava kokonaisuutena.

Vertauksia Polet on käyttänyt paljon, ja monitulkintaiset vertauskuvat toimivatkin usein huomion herättäjinä: ”pitkähkön tummanruskean poikatukan kiharat olivat levällään tyynyliinalla kuin nukkuvat pikku käärmeet”, ”kukkakauppias on pitkä kuin tulppaani”.

Romaani on jaettu kuuteen osaan, viikonpäivien mukaan maanantaista lauantaihin. Viikonpäiväjako tuntuu aluksi mielikuvituksettomalta ratkaisulta, mutta romaanin fragmentaaristen tarinarakenteiden vuoksi se tuo teokseen tarpeellista selkeyttä.

Polet’n teoksen sanoma liittyy ihmisten välisen kohtaamisen ja kommunikoinnin vaikeuteen. Toisten ihmisten sivullinen havainnointi muistuttaa elämään ja dialogiin osallistumisen välttämättömyydestä – ja kiusallisuudestakin. Kirjassa kuvaillaan taitavasti, miten pieni ärsyttävä asia häiritsee suunniteltua kokemusta mutta kuuluu elämään, esimerkiksi kuvaus klassisen musiikin konserttia edeltävästä hiljaisesta hetkestä, jonka aikana huomio kiinnittyy häiritsevään epäolennaiseen: eturivin nainen ehtii rapistellen tunkea suuhunsa viisi pastillia.

Väreilevän kaupungin opetus liittyy ohikiitävien hetkien arvostamiseen. Sattumanvaraisuuden kauneus tehdään liiankin selväksi, mutta Polet onnistuu ihan raikkaasti huomauttamaan hetkeen tarttumisen tärkeydestä. On asioita, joiden lykkääminen seuraavaan hetkeen luo ainoastaan näennäisvapautta – on uskallettava kokea tässä hetkessä, väreilevässä kaupungissa. Polet tuntuu pyrkivän pinnallisuuden ja syvällisyyden vuorotteluun, käsitellen tunteita rohkeasti, mutta alituisesti äitelyyden rajapintaa hipoen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto