Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämäntapana itsemurha

Sirpa Sutinen, 3.4.2002
Hanna Marjut Marttila: Kertoi tulleensa petetyksi s., Otava 2002

Miltä näyttää maailma, jossa jokainen vastaantulija on potentiaalinen itsemurhaaja? Hanna Marjut Marttila raottaa ovea tuohon maailmaan romaanissaan Kertoi tulleensa petetyksi. Tarinan päähenkilöiden maailma on kutistunut oman kämpän kokoiseksi, ihmissuhteet ovat harvinaista herkkua ja masennus vaanii ohimoissa kampittaakseen vähäisenkin toivonkipinän. Synkistä aineksista Marttila on onnistunut luomaan uskottavan, joskin absurdin maailman, jossa vierailu ei suinkaan ole niin synkkä kokemus kuin kuvittelisi.

Romaani on muutaman päivän tarina kolmen syrjäytyneen tai syrjäytetyn ihmisen elämästä. Sijoiltaan vinksahtanutta todellisuutta tarkkaillaan vuorotellen naapurusten, Ilarin ja Tipiin, silmin. Heidän erakoituneet polkunsa risteävät, kun Ilarin entinen vaimo Roseanna eksyy mukaan.

Perusturvaa itsemurhan ajatuksesta

Yhteistä kolmikolle on, että kenelläkään heistä ei ole työtä, ei rahaa, ei perhettä eikä edes terveyttä. Yhteistä on myös depressio ja lääkitys, sekä ajatus itsemurhasta mahdollisuutena, aina avoimena ovena, jos vaikeudet kävisivät ylitsepääsemättömiksi.

’Itse asiassa minä pidän aina komerossani varastossa tappavan määrän lääkkeitä – se on vuosien varrella kehittynyt tapa, joka antaa minulle yksinkertaisesti perusturvallisuudentunnetta.’ Tipiin komerossa on lääkkeitä, ja Ilari huoltaa asettaan. Käytännössä ajatus itsemurhasta ei onneksi ole helppo toteuttaa.

Marttilan tarinan henkilöt toimivat kuin marionetit, pelkistetyn kulmikkaasti. Puheenvuoron saavat vuorotellen Ilari ja Tipii, joiden mielenliikkeiden kautta ympäröivää maailmaa havainnoidaan ja tulkitaan. Kauas ei nähtävää riitä, sillä kumpaisenkin näköala on kutistunut tähän päivään tai seuraavan tukirahan tuloon saakka.

Loistava ristivalotus syntyy, kun kaksi samassa elämäntilanteessa olevaa, mutta maailmannäkemykseltään vastakohtaista henkilöä vuorotellen havainnoi samaa tapahtumaa tai henkilöä. Äärimmäisessä ahdingossakin Tipii kokee ympäröivän maailman ihmisineen ’erittäin miellyttävänä, suurenmoisena ja todella ihanana’, kun taas Ilari vihaa sujuvasti koko maailmaa. Samalla ristivalotuksella tutustutaan myös Roseannaan.

Järkkyneen mielen liikkeet

Romaanin kieli on pelkistettyä ja yksinkertaiset lauserakenteet kuvastavat osuvasti järkkyneen mielen liikkeitä. Todellisuus näkyy välillä lääkehuurujen lävitse tai kuin kierosta peilistä katsottuna. Vanha peilipari kulkeekin romaanissa yhtenä naapureita yhdistävänä motiivina.

Marttila kuvaa vakuuttavasti ja tarkasti järkkynyttä mieltä sisältäpäin. Kirjailija ei ensimmäistä kertaa tavoittele sairastuneen mielen maisemia. Marttilan vuonna 1998 julkaistu nuorille suunnattu romaani Tulikirja oli mielisairaalaan joutuneen nuoren pojan tarina.

Kertoi tulleensa petetyksi -romaanin henkilöt kuuluvat mielenterveyden avohuollon piiriin. He ovat niitä, jotka juuri ja juuri hallitsevat oman elämänsä. Kaikki on melkein kohdallaan mutta ei aivan. Tipii sukeltaa kerta toisensa jälkeen miellyttämisloukkuun, kertoo sen, mitä olettaa toisen tahtovan kuulla, ja ajautuu syöksykierteellä kohti entistä merkillisempiä tilanteita. Ilari on erakoitunut vihaansa ja tarttuu arkeen kynsin hampain laskemalla joka euron ja sentin, tulevan ja menevän. Tukevin ihmissuhde on kummallakin erityissosiaalityöntekijän kanssa.

Mielenterveyden ongelmat, yksinäisyys ja köyhyys; jo kuvattavan kohteen valinta on kannanotto. Marttilan romaani ottaa myös yhteiskunnallisesti kantaa; ivan kärki kohdistuu aikamme arvoista pyhimpään, rahan mahtiin.

Raha maailmaa pyörittää

Tarinan henkilöt elävät todellisessa köyhyydessä. Jääkaapissa on vain valo, ja arjen tajunnanvirrassa seilaavat ajatukset seuraavasta tukirahasta. Raha ja sen puute onkin seikka, joka itsemurhan ohella on romaanin tärkeimpiä motiiveja.

Merkillistä on se, että näistä aineksista Marttila on kirjoittanut kevyen romaanin. Myönteisesti kevyen, niin kuin äärimmäisen traagista ja inhimillisen koomista yhdistelemällä vain voi saada aikaan. Kirjailijan myötätunto kuvaamiaan henkilöitä kohtaan heijastuu rivien välistä lämpimänä asenteena.

Kun äärimmäiseen köyhyyteen sirotellaan pienikin summa rahaa, vaikutukset näkyvät. Raha yhdistää yksinäiset, parantaa hetkeksi masennuksen ja antaa voimakkaan toivonkipinän synkimpäänkin mieleen – mutta vain tilapäisesti. Parantavaksi lääkkeeksi siitä ei ole.

Näin uuden uljaan euron ensimmäisen vuoden alkupuolella huomio kiinnittyy siihen, kuinka sujuvasti tarinan henkilöt käyttelevät euroja, jos niitä onnistuvat saamaan. Liekö henkilökohtainen ongelmani, mutta uskon, että vasta vuosien kuluttua kirjaa uudelleen lukiessani kykenen samaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto