Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tunnustuksia ja todistuksia

Sanna Kivimäki, 22.3.2008
Heikki Kujansivu, Laura Saarenmaa: Tunnustus ja todistus s., Gaudeamus 2007

Miksi kaikki haluavat puhua julkisesti itsestään? Mitä kaikkea pitäisi tunnustaa?
Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa, Augustinuksestako?

Julkisen ja yksityisen rajan väitetään vuotavan rajusti. Julkisen puheen tyylit näyttävät muuttuneen aina vain intiimimmiksi; jotkut puhuvat julkisuuden feminisaatiostakin. Kyse ei ole kuitenkaan aivan uudesta ilmiöstä, sillä osasivathan jo muinaiset kirkkoisätkin tunnuksen jalon taidon. Suomalaisten kirjailijoiden ihmisen ääntä kuultiin 1970-luvulla, vieläpä oikein sarjamuodossa. Pikkuhiljaa osa tutkijoistakin tuntuu siirtyneen omaelämäkerralliseen tarinointiin. Mistä tässä kaikessa oikein on kyse?

Julkisen, yksityisen ja intiimin monimutkaisiin, monitahoisiin ja ajankohtaisiin kysymyksiin voi etsiä vastauksia Heikki Kujansivun ja Laura Saarenmaan toimittamasta artikkelikokoelmasta Tunnustus ja todistus – Näkökulmia kahteen elämän esittämisen tapaan, jossa menneitä ja nykyisiä minästä kertomisen konventioita valotetaan yhdentoista artikkelin voimin.

Kirjoittajien näkökulmat ovat peräisin enimmäkseen kirjallisuuden ja viestinnän tutkimuksen kysymyksenasetteluista, mutta onpa joukossa teologikin. Keskeinen idea teoksessa on, että nykyisiä kirjallisia ja audiovisuaalisia kertomuksia suhteutetaan tunnustusten traditioihin ja varhaisempiin kertomuksiin.

Tunnustamisen ja todistamisen käytännöillä on vahva juutalais-kristillinen perimä: länsimaisen ihmisen on ikään kuin pakko tunnustaa jotakin muotoillakseen omaa identiteettiään. Myös antiikin Kreikasta periytyy kasapäin tunnustamisen traditiota: puolustus- ja ylistyspuheita sekä tietenkin kauaskantoinen kiinnostus retoriikkaan. Elämäkerrallisen ja terapeuttisen kulttuurisen käänteen katsotaan tapahtuneen Suomessa jo 1960- ja 1970-luvuilla, mutta medioitumisen myötä kiinnostus intiimiin näyttää yltävän joka kaapin nurkkaan.

Itsestä puhumisessa on puolensa. Muistelmat, omaelämäkerrat, kirjeet ja esimerkiksi henkilöhaastattelut ovat olleet omiaan tuomaan näkyväksi kokemusta ja tietoa, jota modernin perinteiset tiedontuottamisapparaatit ovat hyljeksineet. Henkilökohtaisen näkyväksi tekemisellä ja politisoinnilla on ollut suuri merkitys esimerkiksi aiemmin vain yksityisasiaksi katsotun parisuhdeväkivallan nostamisessa julkiseen keskusteluun.

Toisaalta minäpuheen vapautuminen on asettanut sille uusia ehtoja. Mediaseksikkyyden nimissä itsestään on ikään kuin pakko muotoilla yksinkertaistettuja tunnustuksia lateleva subjekti, kuten Lea Rojola on huomauttanut.

Mitä tunnustaminen ja todistaminen oikeastaan tarkoittavat? Tunnustamisella viitataan nimenomaan itsestä puhumiseen ja siihen, että oma toiminta asetetaan jollain lailla muiden arvioitavaksi. Tunnustuskirjallisuus ei yleensä pohjaudu historiallisille dokumenteille vaan pikemminkin pyrkii olemaan sellaista.

Todistamisen näkökulma näkyy suuntautuvan enemmän muihin toimijoihin, koska sillä pyritään koetun ja nähdyn esiin tuomiseen ja toteen näyttämiseen. Subjektin osallisuus tapahtumissa on siis hieman erilainen. Kun tunnustaja kysyy: ”mitä minä tein?”, todistajan keskeinen kysymys kuuluu: ”mitä on tapahtunut?”

Sukupuolittuneet traditiot

Keskeisiä teemoja artikkelikokoelmassa ovat toiseus, seksuaalisuus, mediajulkisuus ja totuus. Vähemmälläkin lööppien seurannalla käy selväksi, että etenkin seksuaalisuutta on nykyisin ikään kuin pakko tunnustaa, vieläpä kaiken aikaa.

Laura Saarenmaan kirjoitus tunnustavan naisen perinteestä pornografisessa ja/tai seksiä kuvaavissa esityksissä on varsin mielenkiintoinen. Sinkkuelämän naisten kaltaisia, muka-paljastuksia tekeviä (miesten kirjoittamia?) naishahmoja löytyy jo 1700-luvulta, Samuel Richardsonin Pamelasta ja Markiisi de Saden Justinesta.

Kaikkien näiden teosten fiktiivisiä naiskertojia näyttää yhdistävän pakottava tarve intiimielämän tapahtumien yksityiskohtaiseen kuvailuun ja tunnustukselliseen ”kaiken” kertomiseen. Tunnustamisen traditiot näyttävät siis varsin sukupuolittuneilta: fiktiiviselle, tunnustavalle naiselle on paikkansa ainakin pornon fantasioissa.

Erittäin ajankohtaisia ajattelun aineksia välittyy etenkin mediakulttuurin tunnustuksellisen ytimen analyyseistä. Johanna Sumiala-Seppänen tarkastelee artikkelissaan televisiota eräänlaisena terapian muotona, jossa on mahdollista käsitellä ongelmiaan julkisessa tilassa.

Minna Aslama ja Mervi Pantti kirjoittavat tosi-tv:n tunnustuksista, Susanna Paasonen internetin tunnustuksellisista tarinoista Tunnustuksien luolassa ja Rippituolissa ja Markku Lehtimäki kertojan roolista kaunokirjallisessa journalismissa, jossa hyödynnetään reportteri-minää kerronnan välineenä. Individualistisuus, monologisuus ja viihteellisyys näkyvät olevan näissä lajeissa hallitsevat tyylit.

Tunnustus ja todistus on melko cool kirja. Se ei anna lukijalle juurikaan vihjeitä siitä, miksi tutkijat ovat kiinnostuneita juuri näistä ilmiöistä, vaikka muitakin olisi ollut tarjolla. Huomasin kaipaavani edes pieniä tunnustuksia, sillä sen verran hyödylliseksi olen yleensä kokenut sen, että tulkintoja tuottavat tutkijat paikantavat itsensä jonnekin.

Askarruttamaan jäi myös julkisen ja yksityisen suhteellisen vähäinen reflektointi. Esimerkiksi ”yksityiselämän ja tunteiden murtautuminen julkiseen tilaan” on mielestäni edelleenkin ihmeellinen ilmaisu. Itse en ainakaan haluaisi osallistua julkisen alueen suojeluun tunteilta tai muulta ihmiselämään kuuluvalta. Eri asia sitten on, miten tunteita ikään kuin kuuluu nykyisin esittää – siihenkin artikkelikokoelma antaa oivallisia näkökulmia ja ajatusten aiheita.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto