Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Suomen pitkäikäisin elinkeino

Pertti Koskimies, 19.1.2008
Heikki Lehikoinen: Tuo hiisi hirviäsi. Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa s., Teos 2007

Kun suomalaiselta kysyy, mistä leipä tulee, moni mainitsee Nokian ja muut tietotekniikkafirmat. Kännyköiden valmistus on kuitenkin salamaniskuun verrattava välähdys suomensuvun elinkeinohistoriassa.

Silti sana nokia on keskeinen pitemmälläkin tähtäimellä. Sana nokia juontaa juurensa majavasta, joka kuului tärkeimpiin riistaeläimiin jo kivikaudella. Nokianvirran varrella lienee ollut mainittavia majavanpesiä, tai sitten siellä käytiin kauppaa majavasaaliista.

Majava kuului satojen sukupolvien ajan esi-isiemme elannonlähteisiin, siinä kuin hirvi, metsäpeura, hylkeet, vesilinnut ja metsäkanat. Metsästyksen lisäksi kalastus elätti pian mannerjään jälkeen etelästä ja kaakosta tulleet alkusuomalaiset. Metsästys muuttui pääelinkeinosta merkittäväksi sivuelinkeinoksi ja viimein suosituksi harrastukseksi, mutta siitä huolimatta metsästyksen historiasta ei ole kirjoitettu kattavaa esitystä.

Elävää tekstiä kuolleista eläimistä

Heikki Lehikoinen on poistanut tämän puutteen ja koonnut erinomaisen tietokirjan metsästyksen kehityksestä ja merkityksestä suomalaisten elinkeinona ja harrastuksena. Lehikoinen on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, joka ei itse metsästä mutta sanoo viihtyvänsä luonnossa. Luonnon ja eläinten kuvaus osoittaa, että kirjoittaja ei todellakaan ole näissä asioissa pelkkä kirjanoppinut.

Lehikoinen on käynyt perinpohjaisesti läpi niin alkuperäisiä lähteitä kuin aiempia yhteenvetoja metsästyksen kehityksestä Suomessa ja Ruotsissa. Viitteet on tekstissä osoitettu esimerkillisesti, ja jokaisen luvun perässä on lueteltu niin lähdeteokset kuin julkaisematontakin lähdeaineistoa.

Kiitettävää lähdekritiikkiä osoittaa, että pääosa tiedoista on kaivettu alan asiantuntijoiden kirjoista ja artikkeleista, harva internetistä, josta voi löytää mitä sattuu. Muutama lähdeviite yleensä huolellisista luetteloista kuitenkin puuttuu (esim. Korhonen s. 168), tai bibliografisiin tietoihin on pujahtanut pikkuvirhe (esim. Teperiin viitattu 1976, p.o. 1977).

Kirjassa on havainnollinen kuvitus, niin vuosisatojen takaisia piirroksia erilaisista pyydyksistä ja metsästysmuodoista kuin vanhoja valokuviakin. Mustavalkokuvitus sopii hyvin teoksen teemaan.

Lehikoinen on taitava tietokirjoittaja ja tyyliniekka kauniita ja mielenkiinnon herättäviä otsikoita myöten. Hän valaisee historiallisia kehityskulkuja myös yksittäisten metsästäjien ja kylänmiesten kohtaloilla ja kokemuksilla. Ne luovat harvinaisen elävän kuvan niistä oloista, joissa erämiehet elivät. Kirjan suuri ansio on, että metsästystä ei esitellä irrallisena toimintana vaan osana menneiden vuosisatojen elämänmenoa, talous- ja yhteiskuntaelämää.

Monenlaisia saaliita – ja miten ne varmistettiin

Ensimmäisessä luvussa Lehikoinen tarkastelee ihmisten ja eläinten vaellusta Suomeen Baltian Jääjärven rantamia pitkin, kivikautista pyyntiä sekä riistaeläimistä saatua ruokaa ja tarvekaluja. Toisen luvun aiheena on metsästykseen suuresti vaikuttanut aseistuksen kehitys rautakaudelta uudelle ajalle.

Yksityiskohtaisemmin Lehikoinen esittelee hirven- ja peuranpyyntiä, koska nämä suuret eläimet olivat ruokatalouden keskeistä riistaa. Niiden pyynnissä tarvittiin väkeä kuoppien kaivuuseen ja eläinten johtamiseen halutuille reiteille. Siksi metsästys vaati myös sosiaalisen yhteisön kehitystä. Sama koski karhu- ja susijahtia.

Neljännessä luvussa Lehikoinen käsittelee hylkeiden ja majavien sekä vesilintujen, viidennessä turkiseläinten pyyntiä. Hylkeistähän saatiin myös traania ja lopulta tapporahojakin. Turkikset olivat kelpo kauppatavaraa ja veronmaksuvälineitä.

Maanviljelyn laajennuttua metsästys säilyi tärkeänä sivuelinkeinona vuosisatojen ajaksi. Tuohon aikaan suomalainen talonpoika-metsästäjä oli omavarainen sadonkorjaaja niin pellolla kuin metsässäkin. Kuudes luku tarkastelee sivuelinkeinon muuttumista harrastukseksi, joka edelleenkin kuuluu maaseudun miesten suosituimpiin ajanviettotapoihin. Tähän liittyy myös metsästystä säätelevien lakien ja asetusten muotoutuminen 1600–1800-luvuilla.

Tuo hiisi hirviäsi laajenee loppupuolella metsästykseen liittyvästä asiatiedosta oivaltavasti metsien haltijoihin sekä metsästysonnen takaaviin taikoihin. Taikauskoisessa metsästysyhteisössä erilaisilla rituaaleilla oli tärkeä sijansa myös yhteisöä koossapitävinä ja sen jäsenten yhteistyötä lujittavina tekijöinä. Metsästysvuoden kalenteriin liittyviä riittejä ja uskomukset samoin kuin muita metsästysmagiaan liittyviä vinkkejä ja satuja käsitellään omissa luvuissaan. Teksti täyttää erinomaisesti teoksen alaotsikon vaatimukset monipuolisesta kulttuurihistoriasta.

Metsästyksen kestävyys monesti myytti

Tuo hirvi hiisiäsi on niin asiatiedoiltaan kuin muutenkin erinomainen, loistava esimerkki hyvästä tietokirjasta. Joihinkin toteamuksiin kriittinen lukija pystyy toki puuttumaan, kuten missä tahansa teoksessa.

Johdannossaan (s. 11) Lehikoinen esittää metsästäjä- ja keräilijäyhteisöjen tunteneen alueidensa riistavarat ja muut luonnonresurssit ja eläneen ”luonnon kanssa tasapainossa”. Näin ei liene ollut läheskään aina. Luultavasti ihmisyhteisöt olivat niin tarkoin luonnonresurssien armoilla, että pyyntitekniikoiden kehittämättömyyden vuoksi ne eivät pystyneet tuhoamaan saalistettavien lajien kantoja. Kun aseistus kehittyi, tilanne muuttui – jopa sukupuuttoon tapetuista eläinkannoista on runsaasti esimerkkejä eri puolilta maapalloa.

Jopa vain 500–1 000 ihmisen yhteisöillä on ollut vuosisatojen kuluessa huomattava vaikutus luontoon etenkin saarilla ja muilla rajatuilla alueilla. Tuoreet arkeologiset selvitykset osoittavat, että esimerkiksi Keski-Amerikan mayat hävittivät tehokkaasti nisäkkäitä ja etenkin valkohäntäkauriita 600–900-luvuilla, jolloin väkiluku suotuisana ilmastojaksona kasvoi.

Vancouver-saarella Pohjois-Amerikan luoteisrannikolla asuneet kalastajayhteisöt vähensivät sopivimpien saaliskalojen määrää ja pienensivät niiden keskikokoa 200–1700-luvuilla. Bahamasaarilla 950–1500-luvuilla eläneet ihmiset aiheuttivat monien rapulajien taantumisen ja pienentymisen, mikä johti koko ravintoketjun rajuun muutokseen. Monia muitakin esimerkkejä on.

Kaikesta tiedosta ja kestävän käytön periaatteista huolimatta edes nykyinen metsästys ei välttämättä turvaa riistakantojen säilymistä elinkelpoisina. Monella riistalajilla, vaikkapa kanalinnuilla, metsästys ei läheskään aina ole kompensoivaa eli joka tapauksessa kuolevien yksilöiden poistamista vaan additiivista eli kuolleisuutta kasvattavaa. ”Valvottu ja säännelty metsästys ei kuitenkaan ole uhka riistaeläinkannoille”, toteaa Lehikoinen sen paremmin perustelematta. Kantojen kestävyydestä ja metsästyksen todellisesta vaikutuksesta niihin on edelleenkin aivan riittämättömästi tieteellisesti pätevää tutkimustietoa.

Joitakin pieniä asiavirheitä kirjassa on. Sivulla 135 todetaan: ”Monet vesilinnut, kuten telkät ja sotkat, pesivät mielellään ontoissa puissa oleviin koloihin.” Todellisuudessa vain telkkä – jota varhemmin Kalevalaa myöten kutsuttiin sotkaksi – pesii koloihin, eivät muut sotkat. Siksi erilliset ohjeet telkän ja sotkan pesien munittamiseksi ovat outoja.

Pulmuset palaavat Lappiin suureksi osaksi jo huhtikuussa, ei toukokuussa. Sivulla 232 Lehikoinen mainitsee hillerin hävinneen eläimistöstämme 1600-luvulla 300 vuodeksi. Hilleri on kuitenkin varmuudella levittäytynyt Karjalan Kannakselle 1850- ja nykyiseen Kaakkois-Suomeen 1870–1880-luvuilta.

Sivulla 152 Lehikoinen kirjoittaa metsästyshaukoista (”ajohaukoista”) Laatokan-Karjalan keskiaikaisena kauppatavarana toistaen Teppo Korhosen lyhyet maininnat Suomen historian 2. osassa (1985) nimenomaan 1300-luvulta. Haukkakauppa saattoi olla laajempaakin, sillä Hannu Ahokas on Harvionsaaren nimistöä tutkiessaan löytänyt Novgorodin verokirjasta noin vuosilta 1495–1500 haukankesyttäjä Sidko Jakushovin yhtenä todennäköisesti useammasta tämän erikoisalan taitajasta tuolla yhdellä saarella (teoksessa Harvio: Kylä Laatokan Karjalassa, 2004).

Metsästysmuseosta lisää luettavaa

Tuo hiisi hirviäsi on tarkka ja kattava tietokirja metsästyksen historiasta ja yhteydestä kaikenlaiseen aineelliseen ja aineettomaan kulttuuriin halki Suomen historian. Osa sen tiedoista perustuu alan erikoismuseon, Riihimäellä sijaitsevan Suomen Metsästysmuseon, kokoelmiin. Siellä on maamme täydellisin eränkäyntiin liittyvä kirjasto.

Museo on myös julkaissut toista kymmentä omaa julkaisua, joista monet ovat näköispainoksia vanhasta, erittäin vaikeasti saatavasta eräkirjallisuudesta. Nämä julkaisut ovat kiitettävä kulttuuriteko. Näköispainoksiin kuuluvat esimerkiksi A. Liston Ansala (julkaistu 1917), J. J. Mæxmontanin Orrjagt med bullvan samt orrskytte om vintern ifrån släda, under åkning (1852) sekä Kuninkaallisen Majesteetin Asetus ja Sääntö, metsästyksestä, metsäneläinten pyynnistä ja lintujen ampumisesta, annettu ja vahvistettu Herrain päivillä Tukholmassa 29.8.1664.

Metsästysmuseon uusia, yhtä kiintoisia julkaisuja ovat muiden muassa Jukka Peltosen Ansapolulla (2000) ja Kaaveita ja bulvaaneja, Houkutuspyynnin monet muodot (2001) sekä Matti Virtasen Vanhoja aseita Suomen Metsästysmuseon kokoelmista (1994). Kannattaa tutustua!

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto