Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Helvetti maan päällä

Esa Mäkijärvi, 8.12.2019
Heinz Strunk: Kultainen hansikas 248 s., Sammakko 2019 Kääntäjä(t): Anneli Vilkko-Riihelä

Sarjamurhaajakiintiöni alkaa olla täynnä. Sen lisäksi, että Bret Easton Ellisin houreinen Amerikan Psyko (1991) on lempiromaanejani, tutustuin hiljattain Lars von Trierin helvetilliseen elokuvaan The House that Jack Built (2018) ja Ossi Nymanin tämän syksyn provosoivampaan kirjaan Patriarkaatti.

Näiden raakaa väkivaltaa sisältävien taideteosten rinnalle voi nyt vielä nostaa Heinz Strunkin (oik. Matias Halfpape, s. 1962) Saksassa kiivasta keskustelua herättäneen, palkintoja saaneen ja runsaasti myyneen Kultaisen hansikkaan, joka ilmestyi suomeksi samaan aikaan siitä tehdyn filmin kanssa.

Kultaisen hansikkaan ote on muita edellä listattuja töitä astetta yhteiskunnallisempi. Strunkin romaani sijoittuu Hampuriin ja 1970-luvulle. Naispuolisia prostituoituja katoaa. Kukaan ei kuitenkaan välitä heistä, koska he ovat pohjasakkaa ja poliisit keskittävät resurssinsa muualle.

Rahakaan ei tuo Kultaisessa hansikkaassa onnea, vaan rikkaat ja köyhät kärsivät samasta sielullisesta tuskasta.

Kirja perustuu muodikkaasti tositapahtumiin, vaikka onkin niiden huomattavasti väritetty versio. Der goldene Handschuh on kamala hampurilainen kapakka. Se on auki 24 tuntia vuorokaudessa ja vuoden ympäri. Siellä ryyppäävät laitapuolen kulkijat, jotka ovat menettäneet otteensa elämään.

Baari sijaitsee likaisella Reeperbahnilla, kaupungin tunnetuimmalla kadulla. Eräs Der goldene Handschuhin vakioasiakkaista on suomalaisen kuuloisen sukunimen omaava Fritz Honka, lempinimeltään Fiete, ruma ja alkoholisoitunut surkimus, jolla on sadistisia taipumuksia. Hongan jäätyä myöhemmin sattumalta kiinni hänen huomattiin murhanneen ainakin neljä ihmistä.

Hongan ja muiden kapakan juoppojen lisäksi romaanissa tutustutaan tympeään hampurilaiseen laivanvarustajasukuun. Rahakaan ei tuo Kultaisessa hansikkaassa onnea, vaan rikkaat ja köyhät kärsivät samasta sielullisesta tuskasta.

Ihmiset kuin eläimet

Hampuri ei vaikuta Heinz Strunkin teoksen perusteella mukavalta matkakohteelta. Strunk osoittautuu mestarilliseksi tunnelman luojaksi. Viiksien, takatukkien, työläisten ja hämärien juottoloiden satamakaupunki tulee jopa epämukavan lähelle, eikä siellä tee mieli käydä.

Kultaisen hansikkaan saaminen uskottavaksi oli varmasti sen tekijälle kuluttava ja jopa traumaattinen kokemus. Provosoiva viihdyttäjä, joka tunnetaan Saksassa esimerkiksi kuulumisestaan satiiriseen poliittiseen puolueeseen Die PARTEI ja albumeina julkaistuista pilapuheluistaan, sai kuitenkin ehkä lohtua romaaninsa pärjäämisestä taloudellisesti ja muuten.

Kuten kirja osoittaa, Strunk ei ole pelkkä julkisuushakuinen pelleilijä, vaan hän on aidosti kiinnostunut vähäosaisten kokemuksista. Kultainen hansikas on intensiivisen poliittinen, vaikka sen syyttävä sormi ei osoitakaan suoraan oikeistoon tai vasemmistoon, vaan tasapuolisesti kaikkia. Millaisessa maailmassa Hongan kaltaisen psykopaatin annetaan häärätä vapaasti?

Kultainen hansikas tuo yleisen levottomuutensa puolesta mieleen Berlin Alexanderplatzin, Alfred Döblinin vuonna 1929 julkaistun romaaniklassikon. Molemmissa liikutaan enimmäkseen alamaailmassa ja tutustutaan joukkoon nuhjuisia persoonallisuuksia. Suurin ero teosten välillä on se, että siinä missä edellisen päähahmo Franz Biberkopf on jokseenkin sympaattinen, jälkimmäisen Hongassa ei ole mitään mukavaa. Hänestä saatu kuva ei ole lainkaan inhimillinen.

St. Paulissa sijaitseva koti haisee hirvittävälle, koska hän säilyttää siellä murhaamiensa naisten ruumiita.

Kultaisen hansikkaan tekstin ryvettynyt sävy on juuri oikea, koska juuri niin sen keskushenkilö näkee maailman. Hongan ajattelu on vääristynyttä ja tuhoisaa, eikä hän itsekään usko kaikkiin hourailuihinsa: ”Kaikkein toivottavintahan on tavallisen tylsä elämä, ilman huippuja ja ennen kaikkea ilman katastrofeja.” (s. 122)

Tyyppi on jo kolmekymppisenä fyysisesti lopussa. Hän kärsii kroonisesta nivelreumasta ja migreenistä, muista vaivoista puhumattakaan. Hänen St. Paulissa sijaitseva kotinsa haisee hirvittävälle, koska hän säilyttää siellä murhaamiensa naisten ruumiita. Hän yrittää peittää lemua ilmanraikastimilla ja neulasilta tuoksuvilla suihkeilla. Naapureiden tekemiä valituksia rapussa leijuvasta katkusta ei kuunnella. Viranomaisten lorviessa lisää uhreja häviää kadulta.

Olisi houkuttelevaa lukea Kultaista hansikasta vaikkapa Truman Capoten Kylmäverisesti-teoksen (1966) kaltaisena dokumenttiromaanina, niin uskottava saksalainen kirja on. Sen fiktiivisyys on kuitenkin syytä pitää etenkin hirveimpinä hetkinä mielessä: ”Hän kuvittelee, miten hän kuristaa naisen kuoliaaksi. Hän poistaisi sisäelimet, irrottaisi lihat luista ja leikkaisi pään irti. Veri roiskuisi hänen kasvoilleen. Kuvitelma miellyttää häntä. Hän on raaka, verinen teurastaja.” (s. 149)

Lieventäviä asianhaaroja

Hongan sairas himo osoittautuu kaiken pahan aluksi ja juureksi. Sitä ei voi tyydyttää, sillä se on täysin kyltymätön ja estää järkevän toiminnan. Normaalista kanssakäymisestä miesten ja naisten välillä ei ole Kultaisessa hansikkaassa tietoakaan, vaan kohtaamiset ovat likaisten ja epärealististen fantasioiden tahraamat.

Pahin pukki on Honka, joka haluaa alistaa naisia ja kärsii patoumista, jotka ovat sekä tympeitä että vastenmielisiä: ”Hänen naisvihansa kasvaa. Hän on hyväksynyt sen, ettei voi koskaan enää saada normaalia naista. Hän ei pääse irti tästä kauheasta viettipatoutumasta, se vaivaa häntä päivin ja öin, yötä päivää.” (s. 183)

Kultaisessa hansikkaassa sukelletaan pää edellä pimeyteen. Romaani ei voi olla tekemättä vaikutusta hyvässä tai pahassa.

Erästä Der goldene Handschuhissa puhkeavista tappeluista todistaessaan Honka ajautuu synkkiin nietzscheläisiin mietteisiin ja erehtyy pitämään itseään suurena ajattelijana. Räkälässä istutaan katkeraan loppuun asti. Siellä kököttämisessä ei ole kyse nautinnosta, vaan asiakkaille langetetusta viimeisestä tuomiosta, joka on lusittu vasta heidän kuollessaan.

Vaikka Kultainen hansikas inhottaa, se on Amerikan Psykon tavoin tarpeeksi perusteltu toimiakseen taiteena. Siitä ei nauti, mutta se saa ajattelemaan. Honkaa ei esitetä teoksessa syyntakeettomana, vaikka hänet tuomittiinkin kuvottavista rikoksistaan mielisairaalaan, eikä tavalliseen vankilaan. Hän oli suurelta osin helvetillisen ympäristönsä tuote. Tämä tulkinta tekee Kultaisesta hansikkaasta purevan poliittisen ja estää sitä suistumasta pelkäksi väkivallalla mässäileväksi viihteeksi.

Honka syyttää perustavanlaatuisista ongelmistaan aina muita: vanhempiaan, naisia, alkoholia, yhteiskuntaa, mitä tahansa eteensä osuvaa. Hänelle ei tule mieleenkään, että hän saattaisi myös itse olla syyllinen tilanteeseensa. Hän paljastuu klassiseksi uhriutujaksi ja palaa halusta tulla kuuluisaksi, kuten monet hänen jälkeensä verta vuodattaneet massamurhaajat.

Kultaisessa hansikkaassa sukelletaan pää edellä pimeyteen. Se on ajaton ja lohduttoman katkera paikka. Romaani ei voi olla tekemättä vaikutusta hyvässä tai pahassa. Se todistaa infernon olevan sittenkin maan päällä ja toivonsa menettäneiden ihmisten sisällä:
Kaikkialla huojuu tyhjiin tanssineita ja taas uudelleen virittyneitä, tyhjiin tanssineita ja uudelleen virittyneitä ja lopulta täysin voipuneita ihmiskehoja, jotka haluavat sairaalloisesti kokea aina vain enemmän ja jotka pelkäävät menettävänsä jotakin, olevansa väärään aikaan väärässä paikassa. Sairasta, mieletöntä, hysteeristä.” (s. 221)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto