Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämää Jumalan selän takana

Outi Oja, 15.8.2008
Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne s., Minerva 2008

Helsingin Sanomien (16.7.2007) järjestämässä kansalaisten kävelytestissä mitattiin kuudella suomalaisella paikkakunnalla, kuinka kauan kävelijöiltä kuluu lyhyeen matkan taittamiseen. Aikaa otettiin Helsingin Aleksanterinkadulla, Espoon Tapiolassa, Vantaan Tikkurilassa sekä Lappeenrannan, Oriveden ja Tervolan keskustoissa. Helsinkiläiset kävelivät metropolivauhdilla, mutta Tervolassa ja Orivedellä tahti oli rauhallista. Valitettavasti testin tulos osoittautui hiukan epäluotettavaksi: Tervolassa otoksen koosta jouduttiin tinkimään, koska raitilla kulki vain 17 ihmistä kahden ja puolen tunnin kellotuksen aikana, kun otokseen olisi tarvittu 70. Teppo Moision tekemään juttua somisti iso kuva, jossa Prännin Matti käveli pitkin kylänraittia Tervolan järkyttävimmän rakennuksen Polar-Baarin edustalla.

Tervolalaisesta ankeudesta ammentaa myös tervolalaislähtöinen esikoisrunoilija Heli Slunga (s. 1982) esikoiskokoelmassaan Jumala ei soita enää tänne. Slungan runon minälle Tervola on ”tummavetisen / Kemijoen kupeessa” sijaitseva paikkakunta, jossa ”junat juuri ja juuri pysähtyvät”. Tervola on angstisen lapsuuden ja nuoruuden osoite. Se tarkoittaa sisäänpäin kääntyneisyyttä, liian varhain aloitettuja seksuaalisia kokeiluja sekä uskonnon aiheuttamaa ahdistusta ja kapinaa, kuten Lapin varhaisemmalla kuvaajalla Timo K. Mukalla (1944–1973) konsanaan. Vanhan kirkon koulujumalanpalveluksessa ”perseennuolijat ja uskovaiset menevät eturiviin ja veisaavat / muidenkin puolesta, takarivissä purukumeja piilotetaan sopiviin / koloihin”.

Peräpohjolaisen maaseutupitäjän kylänraitti on tyhjentynyt, niin kuin Helsingin Sanomien testissä tuli ilmi. Kuitenkin Slungan runossa ”elämä jatkuu Tervolassa / sukupolvien ketjuna, naapurista haetun puolison / kanssa jonka kanssa tehdään lapset, / viljellään saitaa maata”. Kuin pisteenä iin päälle runon minä toteaa epätoivon kiteyttäen: ”yksi lapsista saattaa mennä / sillalta alas // se on lähes todennäköistä // täällä Tervolassa”.

Nyt täytyy tehdä tunnustuksia. Slungan tavoin olen itsekin kotoisin samalta epätoivoiselta paikkakunnalta, jota runokokoelman alussa kuvataan. Tervolassa piirit ovat pienet: kaikki tietävät jollakin lailla toisensa, ainakin luulevat tietävänsä. Jos joku kirjoittaa Tervolasta, niin tunnistettavia tarinoita, rakennuksia, paikkoja ja henkilöitä riittää. Yhdessä runossa kerrotaan tarinaa siitä, kuinka ”pojat ovat pitäneet hirttäjäiset / kuuron kylähullun kissalle” ja kuinka sillan alla ”on raiskattu sammunut tyttö / seitsemän miehen voimin”. Nämä tarinat olen minäkin kuullut nuorempana, tosin vähän erilaisina versioina.

Eräässä runossa äiti pelottelee runon minää Juopperin sedällä. Jos on käynyt Tervolan kylänraitilla, ei yleensä voi olla tapaamatta Juopperin setää, joka poljeskelee päivät pitkät raittia edestakaisin kolmipyöräisellään. Tämän tietää myös se Image-lehden toimittaja, joka muutama vuosi sitten eksyi pohjoiseen suuntautuneella junamatkallaan Tervolan asemalle ja päätyi lopulta kylän keskustaan. Juopperin setä oli tullut häntäkin heti vastaan.

Tuttujen kertomusten ja henkilöiden takia aloin väistämättä ajatella, ovatko Slungan proosaa muistuttavat runosäkeet omaelämäkerrallisia. Sillä ei liene väliä. Suomalaisen nykylyriikan kentällä Slunga muistuttaa eniten turkulaisia runoilijoita, jotka ammentavat tunnistettavista tosielämän tapahtumista aineksia. Eniten tulee mieleen Marjo Isopahkala (s. 1974), jota Slungaan yhdistää ronskin kielen käyttö ja arjen korostaminen. Nainen sanoo miehille pitkät ja käyttää v-alkuista kieltä tarvittaessa.

Parissa tekstissä häivähtävät myös vaikutteet ylitorniolaislähtöisen Rosa Liksomin (s. 1958) teksteistä. Liksomin novelleja muistuttaa erityisesti runo, joka alkaa säkeillä: ”Mies lähti pystympien tissien perään / kolmatta kevättä / me on oltu pojan kans ihan kahdestaan”. Runon avaus lakonisuudessaan on kuin Liksomin novellista. Slunga ei kuitenkaan käytä teksteissään Liksomin tavoin peräpohjolan murretta vaan yleiskieltä tai yleispuhekieltä. Murrerunoutta Slunga ei siis kirjoita vaan arjesta ammentavaa puherunoa.

Myös Kreetta Onkelin menestyksekäs esikoisromaani Ilonen talo, muistojeni sisä-suomi (1996) tarjoaa vertailukohdan kokoelman alkupuolen Tervola-runoille. Onkelin romaanin minäkertoja, pieni Ruut-tyttö, asuu epämääräisissä perheoloissa Luhangassa ja haaveilee paremmasta. Haaveillen tyttö ottaa ”peilin edessä jyväskyläläisiä asentoja”. Slungan runojen minä joutuu Ruutin tavoin ottamaan uhmakkaan asenteen pärjätäkseen ahdistavalla pienellä paikkakunnalla. Samalla lailla kuin Ruutilla, Slungan runojen minällä on ollut ”lapsena [–] Tärkeä Tehtävä // pitää äiti hengissä // oli kätkettävä / veitset, lääkkeet, lukittava / ovet”. Ahdistavassa ilmapiirissä lapsesta tulee aikuinen liian aikaisin.

Groteskeja kuvia, kovaa kieltä, vaikeita aiheita

Slungan kokoelma ei ole Tervola-kuvausta täynnä. Yhtenäinen runokokoelma on eräänlainen nuoren naisen kipeä kasvukertomus, joka alkaa Tervolassa vietetystä lapsuudesta ja nuoruudesta, siirtyy teini-iän angstista seksuaalisuuden heräämisen kuvaamiseen. Pian runon minä elääkin jo parisuhteissa, tulee eroja. Vonkaavat miehet heitetään ulos tavaroiden kanssa.

Runokokoelman loppu on alun tykityksen jälkeen yllättävän seesteinen ja kertoo oman lapsen syntymästä sekä lapsen tuottamasta ilosta. Lapsirunoja lukuun ottamatta kokoelma on mustasävyinen, uhmakas ja täynnä groteskia kuvausta. Uskonnollisuuden aiheuttama ahdistus purkautuu ruumiillisena kapinallisuutena aivan kuten Timo K. Mukan kuvaamissa uskonnollisissa seuroissa. Slungan naispuolinen runon minä kuuluu samaan jatkumoon kuin Anja Kaurasen Sonja O, joka nuoresta asti hakee omaa identiteettiään kiertämällä kukasta kukkaan. Rippikoulunkin runon minä käy vain siksi, että haluaa kanttoria seksuaalisesti. Rehvakas minä väittää olleensa jo 12-vuotiaana monen miehen kanssa.

Nuorelle naiskirjailijalle tyypilliseen tapaan tärkeäksi aiheeksi nousee ruumiillisuuden lisäksi problemaattinen äitisuhde. Runossa ”Sinä annoit minulle nimen Heli” paljastuu, kuinka äiti on odottanut lapsestaan hentoa, vaaleaa kukkamekkotyttöä, mutta lapsi onkin ”musta ja raskastekoinen, / musta ja kova, painava / jotenkin vammainen”. Myöhemmässä runossa minä kysyy äidiltään: ”Miltä se tuntuu äiti / kohdata oma puhuva ja kävelevä / epäonnistumisensa?” Äiti ei pysty kohtaamaan omaa teini-ikäistä tytärtään. Huonosta itsetunnosta kärsivä tytär ei pysty vastaamaan äidin odotuksiin. Kuvaus on tuttua äidin ja tyttären välisen suhteen määrittelyä.

Tervola-runojen lisäksi yhteiskunnallista kannanottoa on erityisesti Slungan lapsikuvauksessa. Runossa ”Lasten veltot suut jauhavat hattaraa” lapset palaavat karusellien muovisten eläinten päältä äitiensä syleihin. Karusellissakaan lapset eivät saa olla lapsia ja rauhassa, koska aikuiset hoputtavat sielläkin: ”nyt tuohon härveliin ja sitten seuraavaan / että päästään täältä joskus kotiin / televisiota katsomaan”. Slungan runoissa jatketaan siis yhteiskunnallista keskustelua siitä, mitä olisi hyvä vanhemmuus ja miten lasten kanssa tulisi viettää kiireetöntä aikaa. Pohtiipa Slunga yhdessä runossaan myös runoilijan asemaa yhteiskunnassa.

Runojen sävy muuttuu lähes totaalisesti kokoelman lopun lapsirunoissa. Runon minän lapsen ”ripset lepäävät poskilla / pienen mustat perhoset // siipien alla koko / maailma”. Oman lapsen saaminen on runon minälle tie onneen ja seesteisyyteen. Vaikka runoissa kuvatut tunteet ja kuvaukset ovat uskottavan oloisia, runot jäävät kuitenkin kokoelman heikoimmiksi, sillä niissä kuvaus on yksiulotteista. Slunga onkin parhaimmillaan uhmakkaan sävyisissä teksteissään.

Puheruno on vaikea laji

Slunga palkittiin runoistaan J. H. Erkon runokilpailun toisella sijalla keväällä 2007. Hänen rosoisissa runoissaan onkin kyllä ainesta, mutta editoimiseen ja karsimiseen olisi ollut vielä syytä. Teksteihin on jäänyt paikoin turhaa monisanaisuutta ja selittelevyyttä. Joidenkin runojen loppu selittelee liikaakin eikä jätä lukijalle liikkumavaraa. Joskus aloin kaivata uhmakkaisiin runoihin jotakin vaihtelua. Uhmaa voisi jotenkin taittaa, vaikka huumorilla. Puheruno on myös vaikea laji, jotta se jaksaisi kantaa monia lukukertoja.

Slungan kokoelmasta jää mieleen vaikutelma pohjoisen naisesta, joka paljon kokeneena seisoo, vaikka maa ympärillä kaatuisi. Ainoa asia, joka saa hänet hämmentymään, on oma lapsi. Jään odottamaan mielenkiinnolla tulevaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto