Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjoittamisen vapauttava vaikutus

Satu Taskinen, 19.9.2020
Herman Koch: Suomen päivät 328 s., Siltala 2020 Kääntäjä(t): Antero Helasvuo

Herman Koch (s. 1953) on hollantilainen televisio- ja radio-ohjelmien tekijä, näyttelijä ja kirjailija. Suomessa hän on tullut tunnetuksi psykologisesti tarkkanäköisillä romaaneillaan ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Suomen päivät on Kochin neljäs suomennettu romaani.

Sanotaan nyt niin, että romaani Suomen päivät on rakennettu autofiktiiviseen kerrontaan, vaikka kirjailijan haastattelun mukaan siinä on myös tieten tahtoen mukaan pantua sepitettä. Tämänkaltaiset teoksen logiikkaa ja tarinaa haastavat ja osittain arvoituksellisiksi jäävät suunnanmuutokset ovat Kochin romaaneissa jännitteen ja sisällön kannalta olennaisia.

Päähenkilö ja kertoja ovat joka tapauksessa sama henkilö, Herman Koch.

Kuusikymppinen kirjailija matkustaa uuden romaaninsa käännöksen yhteydessä Suomeen, jonne hän 19-vuotiaana nuorukaisena lähti maataloustöihin ja selvittelemään elämänsä suuntaa. Kirjamessuilla hänen käsiinsä osuu runoteos, josta hän tunnistaa itsensä. Se antaa Suomen päivät -romaanille kipinän.

Kun vakiintunut kirjailija yhtä kaikki uudestaan kokee jonkinlaista ikään liittyvää murroskautta, palaaminen nuoruusajan kannalta merkittäville tapahtumapaikoille kirvoittaa halun tutustua aikuisin silmin siihen mieheksi kasvavaan poikaan, joka hän kerran oli ja joka samaan aikaan tuntuu kovin vieraalta. Prosessiin liittyy kipua. Se tuntuu silti kannattavan.

Muisti on jäätynyt vuoristojärvi, johon tehdään avanto. Siitä avannosta sitten ongitaan kaloja toisensa perään. Joka ei tee avantoa ei saa saalistakaan. (s. 281)

 

Muistoja, kohtaamisia ja matkoja on kertynyt

Keskeisimmät merkkipaalut osoittautuvat traumaattisiksi.

Hermanin ollessa 12-vuotias hänelle selviää, että siihen asti turvalliseksi koettu ja tutuksi luultu perhe-elämä onkin jo pitkän aikaa ollut jotain aivan muuta. Isä on ollut rakastunut toiseen naiseen ja vanhemmat ovet pitäneet pojalle kulisseja yllä ennen lopullista eroa. Kuin salaman iskusta isän toistuva poissaolo ja sitä mukaa kaikki muukin saa Hermanin silmissä toiset kasvot.

Seuraava iso isku Hermanille tulee 17-vuotiaana, kun tälle läheinen äiti kuolee. Poika kasvaa yhä enemmän yksin epäluotettavassa maailmassaan, jossa usein vallitsee turhauttava ja raadollinen tunnelma.

Ja niin romaani on kasvukertomus lapsesta, jonka osaksi lankeaa liian suuri osa vastuuta varttumisestaan aikuiseksi. 

 

Elämä ei pelkästään murra vaan myös kantaa

Jossain vaiheessa itsetuhoinen käytös ja uhma talttuvat. Sen tiedämme, koska Herman yhä on  olemassa, kirjailijana, joksi jo nuorena halusi tulla. Ja jos vain säilyy hengissä, monesta kokemuksesta saa jälkikäteen tehtyä hyvän tarinan.

Avainasemassa Hermanilla on aina ollut kertominen, mikä Suomen päivät -romaanissa on keskeistä.

Minä-muotoinen avoin selonteko petoksista, ihmissuhteiden rapautumisesta ja ihmisen avuttomuudesta luo teokseen melankolisen ja surullisen sävyn, mutta antaa kertojalle myös tärkeää lohtua ja voimaa.

(Minä)kertoja on kuitenkin aina epäluotettava. 

Kirjan markkinointireissulla kirjailija-Herman paljastaa toimittajalle näkemystään kirjailijan roolista ja suhteesta teoksiinsa ja kaunokirjallisuuden lukutavoista sekä sivumennen (itse)kriittisesti tematisoi tarinoiden tavanomaisia tehokeinoja väkivallan ympärillä.

(…) ”Äläkä nyt pane pahaksesi että kysyn tätä, mutta luin juuri uudestaan sen kertomuksen Baltimoresta ja tulin ajatelleeksi: oliko tuolloin paikalla ketään muuta, joka olisi nähnyt sinut sen miehen kanssa? Tarkoitan itse asiassa: sinähän olit aivan yksin siellä kujalla, kun se mies yritti… yritti… no siis, tehdä sinulle väkivaltaa, sanotaan vaikka.”
”Aivan”, minä sanoin. ”Epäilet oikeastaan, ettei sitä ehkä lainkaan tapahtunut. Että olen keksinyt koko jutun.”
”No, itsepähän sen sanoit”, totesi toimittaja, ”mutta se tosiaan kävi mielessäni. Kujalla ei ollut silminnäkijöitä. Sanoit itse, ettet ole kertonut siitä kenellekään.”
”Olet oikeassa”, minä sanoin. ”Niin voisi hyvinkin olla. Mutta miksi keksisin jotain sellaista?”
”No, muuten vaan. Sehän on tietysti tosi hyvä tarina.”
(…)
Halusin vain tehdä vaikutuksen sinuun, olisin voinut vastata todenmukaisesti toimittajalle. Tehdä vaikutuksen naiseen. Ja sitten vielä korostetun miehisellä tarinalla. (s. 266-268)

Unohtamisen taaja mainitseminen teoksessa alleviivaa sitä seikkaa, että jokainen tarina, jonka ihminen elämästään toisille tai itselleen kertoo, on aukkoinen, vain yksi mahdollinen versio ja tulkinta tapahtumista, jotka oikeasti ovat vain niihin osallistuneiden ihmisten tiedossa. Jos edes heidän. Aika muuttaa mennyttä todellisuutta monella tapaa.

Kohtaamisista huolimatta ihmiset jäävät toisilleen ja itselleen arvoituksiksi. Kokonaiskuvaa on mahdotonta tavoittaa. Eikä kenelläkään ole pääsyä johonkin yhteen totuuteen, kun sellaista luultavasti tuskin edes on.

Unohtaminen on yhtä lailla keino säästää itseä. Kaikkea ei voi eikä välitä muistaa. Tai haluaa muistaa sen toisin. 

Ja ylipäätään, kuten teoksessa suoraan sanotaan, halusi tai ei, heti kun jotain kerrotaan, syntyy uusi todellisuus. 

Fiktiokirjailijoiden suu on usein täynnä totuutta, mutta ainoa totuus on kyseisen kirjan totuus, ei totuus tapahtumista sellaisina kuin ne ovat todellisuudessa tapahtuneet. (s. 311)

 

Maailma muuttuu oudoksi

Merkittävää Kochin kertojan tavassa nähdä kertomisen mahdollisuudet on, ettei hän esitä elämänsä kokonaiskulkua kriisitarinana, jossa päähenkilö ryhtyy selättämään aiemmin kohdatut konfliktit ja sitten kriisin jälkeen jotakin menettäneenä ja jotakin voittaneena palaa uudistuneena takaisin ns. tavalliseen maailmaansa.

Pikemminkin voisi puhua traumatarinasta.

Sillä kun perustukset järkkyvät ja ”kaikki” yhtäkkiä muuttuu oudoksi, mitään tavallista maailmaa, johon palata ei enää ole. Konfliktia sinänsä ei voi purkaa. Se jää olemaan. Samoin kuin jatkuva kokemus omasta erillisyydestä ja erikoisuudesta suhteessa muihin.

”Kun isäsi on iltaisin poissa kotoa, hän on toisen naisen luona”, äiti sanoi.
(…) Se oli hetki, joka ei koskaan enää palaisi, kuten minun on täytynyt heti tajuta. Ensin on vain maailma sellaisena kuin se on ja heti sen jälkeen, ilman havaittavaa ylimenoa, maailma sellaisena kuin se tästedes olisi. (s. 140)

Mikä avuksi? 

Jos ihminen ymmärtää itseään tarinoiden kautta, pätee myös se, että on monta vaihtoehtoa valita omalle tarinalle tyylimuoto ja näkökulma ja näiden kautta vaikuttaa sen jatkoon tai loppuun. Sen valinnan kukin tekee itse.

Suomen päivät -romaanin Hermanin valinta edustaa psykologista ajattelumallia, jonka mukaan tapahtunut kannattaa yrittää hyväksyä ja integroida osaksi omaa elämäkertaa. Sitä, muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa ei voi pakottaa muuttumaan. Mielekästä on siis jättää taistelu taakse ja keskittyä siihen, mistä tulee lohtua ja voimaa eli oman suhtautumistavan muuttamiseen ja sitä kautta tulevaisuuden rakentamiseen.

Entä miten tällaiseen lopputulokseen voi päästä?

Hyviksi työkaluiksi tässä itsekasvatusprosessissa ehdotetaan teoksessa kaunistelemattoman katseen ja (itse)myötätunnon yhdistelmää.

Hermanin kohdalla strategia toimii uskottavasti.

Kertojahahmo pystyy tietystä säälimättömyydestä ja syyttämisestä ja jopa halveksunnasta huolimatta lopulta olemaan katkeroitumatta ja pääsemään eteenpäin. Vaikka elämään mahtuu paljon kipua ja monet pienemmätkin asiat ärsyttävät ja kiusaavat, hänellä edelleen on halu, tarve ja taito nähdä ympärillään tavallisia ihmisiä, joiden onnen tavoittelua hän haluaa ja voi kunnioittaa tai ainakin ymmärtää.

Unohtamisen taaja mainitseminen teoksessa alleviivaa sitä seikkaa, että jokainen tarina, jonka ihminen elämästään toisille tai itselleen kertoo, on aukkoinen, vain yksi mahdollinen versio ja tulkinta tapahtumista, jotka oikeasti ovat vain niihin osallistuneiden ihmisten tiedossa.

Herman Koch kamppailee teoksessaan ihmisestä esiin kuvan, joka on kaikkea muuta kuin mairitteleva ja sen rinnalla samaan aikaan lempeä. Kun toiminnan, päätösten ja tuntemusten juuria vähän kaivaa esiin, löytyy vastaus:

Se oli huomattava tunne, joka minun oli nyt sallittava itselleni, tunne, jota en ollut ottanut huomioon astuessani sinä aamun kasarmin ovesta sisään, mutta yhtäkkiä tiesin sen sataprosenttisella varmuudella: sydämessäni olisin halunnut tulla hyväksytyksi. (s. 254)

Ja mitä pidemmälle teoksessa edetään sitä selvemmäksi käy, että vaikka Anna Karenina olikin jäänyt kesken, kirjoittaminen tosiaan on keino, jolla Herman on itsensä pelastanut.

Taitava tarinankertoja saa yleisön nielemään mitä vain: vaaleanpunaisesta haukutusta potkulaudasta tulee hyväksyttävä, kun siihen yhdistetään sopivasti mielikuva poliisista. (s. 144)

Usein vasta selvittyään ymmärtää, missä äärimmäisessä vaarassa olikaan ollut. Silloin vaara voi näyttäytyä apuna ja parhaana ystävänä. Se lopulta on pakottanut tekemään tuon elämän tärkeimmän valinnan.

 

Ovela ja viisas romaani

Suomen päivät on kieleltään helppolukuinen, mutta siinä on kiinnostavia, vaivihkaa avautuvia kerrostumia ja kulmia, joiden takia romaania kannattaa lukea hitaasti. Äärimmäisen taitava ja hienovarainen kerronta saa sisällön näkemyksellisyyden elämän kaleidoskooppisesta luonteesta yhtä aikaa salakavalasti ja kirkkaasti esille. Laskoksista paljastuu teoksen viisaus.

Surun ohessa äänessä kuuluu raikastavaa ja osuvaa sarkasmia ja mustaa itseironista huumoria. Sen rinnalla on paljon myös puhdasta hauskuutta, ehdotonta kiinnostusta ja iloa.

Käännös on laatutyötä, ja teoksen monialaisuus tulee ilmi.

Katselin ohi vilistäviä havumetsiä molemmin puolin moottoritietä ja kuuntelin puolella korvalla heidän keskusteluaan, jos vaikka tunnistaisin vielä joitakin suomen sanoja. Silloin tällöin metsien keskelle aukeni niittyjä joilla laidunsi valkoisia lehmiä. Ja äkkiä muistin, mikä lehmä oli suomeksi. Ja heti perään myös mitä olivat vasikka, hieho ja maito.
”Mitä sanoit, Herman?” Aleksi kysyi.
”En mitään”, minä vastasin. ”Tarkoitan, että mieleeni muistui äsken, mikä lehmä on suomeksi.”
Ilmeisesti olin lausunut sanan huomaamattani ääneen. Kuten partahöylien ja alushousujen unohtaminen, tätäkin oli sattunut minulle viime vuosina useasti: että sanoin jotakin ääneen tajuamatta sitä itse heti. (s. 81)

Kohdissa, joissa kirjailija-Herman toistuvasti korostaa erilaisuuttaan verrattuna muihin ja jatkuvasti unohtelee asioita (jopa ravintolassa, minkä pitsan juuri tilasi), on himpun verran kiusaannuttavaa ja toisia vähättelevää itsekorostusta ja epäuskottavuutta. Vaikka se toki istuu hahmon väsyneeseen olemukseen, hänen kriittiseen analysoivaan näkökulmaansa ja elämäntilanteeseensa, autofiktiossa tällaiset lauseet helposti alkavat törröttää tekstistä, jos se muuten luo vaikutelman kertojan ja muiden tasavertaisuudesta. Näin voi käydä, jos kritiikki jää päänsisäiseksi, kertojan omaksi salaiseksi ylenkatsonnaksi ympäristöään kohtaan eikä ympäristöllä siten ole ikään kuin mahdollisuutta puolustautua. Silloin lukija ja toiset ihmiset eivät yhtäkkiä enää olekaan kertojan kumppaneita ihmisen itsetutkiskelussa, vaan niitä toisia, joita halutaan vähän näpäyttää. Näin puettuina sinänsä ehkä kiinnostavatkin havainnot menevät kertojan omahyväisyyden piikkiin ja tulevat syöneeksi muuten niin hienovaraisesta ja pätevästä ihmistutkimuksesta aavistuksen tehoa.

Autofiktiossa tällaiset lauseet helposti alkavat törröttää tekstistä, jos se muuten luo vaikutelman kertojan ja muiden tasavertaisuudesta. Silloin lukija ja toiset ihmiset eivät yhtäkkiä enää olekaan kertojan kumppaneita ihmisen itsetutkiskelussa, vaan niitä toisia, joita halutaan vähän näpäyttää.

Kaiken kaikkiaan Hermanin rinnalle on luonteva asettua. Lukiessa huomaa katsovansa itseään kertojan tapaan. Testailevansa, mihin asioihin on juuttunut ja olisiko niihin mahdollista löytää jonkinlainen suhteellistava, helpottava – ja kyllä: jopa vapauttava! – näkökulma.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto