Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tekstuaalista politiikkaa

Lauri Oino, 17.12.2001
Jarkko Laine: Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus s., Otava 2001

Jarkko Laineen uusin näyttää kaikin puolin Jarkko Laineen kokoelmalta 60-lukua muistelevaa ulkoasua myöten. Välittömästi edellisiin (Savukkeen sininen ajatus, 1997 ja Sateen ääni on niin yksinäinen ääni, 2000) sen yhdistävät omien runojen sekaan liitetyt enimmäkseen amerikkalaisen runouden suomennokset ja riettaan romanttiset ’kolmisäkeet Elsassin tytölle’, jotka tällä kertaa on siroteltu sinne tänne sanatulvan suvantokohdiksi. Uutta on entistä pitemmälle viety intertekstuaalinen peli.

Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus -kokoelmalla on alaotsikko Muutamin peräkaneetein varustettu sarja säkeitä eli eepillinen Runoelma ajastamme. Onneton se, joka erehtyy tämän vitsin ottamaan tosissaan. Runsassanaista assosioivaa tuuttausta riittää 190 sivua, ja ’varsinaisia’ runoja seuraa pienemmällä painettuina peräkaneetteina maailma: päiväkirjahavaintoja, sitaatteja, suomennoksia, mukaelmia (oletan, sillä tekstien status on jätetty tahallisen monimieliseksi).

Tekstienvälinen hinkkaus sabotoi kiitettävästi yritykset fetisistiseen hartaudenharjoitukseen runojen äärellä, mutta laajuuden ja kollaasin yhdistelmä ylittää reippaasti hermot ja hahmotuskyvyn. Suosittelisinkin (sinulle, Rakas Tavallinen Lukija, jonka virkavelvotteista vapaata heinäsirkanelämää juuri nyt kadehdin,) pikemmin Koottuihin Runoihin kuin Runo(koko)elmiin tavallisesti käytettyjä lähestymistapoja.

Kokoelman useimmat runot ovat ylikierroksille päästetyn kieli- ja mielikuvakoneen riehakkaita rykäyksiä. Beatrunoudesta ja postmodernistisesta estetiikasta on tuttua kursailematon kaikennielevyys. Sekoittuvat populaari ja korkea, ylevät tyylit ja rivot aiheet, eilinen lehti ja antiikin myytit, politiikka ja kulttuurihistoria, omat ja muiden säkeet. Laine ei kuitenkaan ole mikään pastissinikkari tai merkkien kuningaskuluttaja, ainakaan parhaimmillaan. Hänet voisi nähdä jopa Joycen myöhempänä hengenheimolaisena siinä, miten erilaiset historian diskurssit kansallisen ideologian kuvastoista runoilijoiden säkeisiin tulevat läsnäoleviksi nykypäivässä, vuotavat jokaiseen yksittäiseen sanaankin.

Laineen runojen päämääränä on liike. Metodina on yhdistää asiat rennolla eleellä, pienintä yhteistä nimittäjää kaihtamatta, antaa oivallukselle mahdollisuus ja jatkaa pysähtymättä eteenpäin. Kello lyö kolme, mutta juna ’lähtee vasta 15.03, juna-aikatauluihin on valtion rahalla painettu apteekkien hinnat’. Triviaalia pelleilyäkö? Ehkä, mutta myös eräänlaista politiikkaa. Valtarakenteita ei nimittäin lopulta pidä pystyssä mikään niin tukevasti kuin merkittävän ja merkityksettömän sovinnaiset rajaukset.

Kokoelma kauppaakin itseään yhteiskunnallisena runoutena ’New Yorkin helvetinpäivästä’ runoilemista myöten. Suoria kommentteja ajanilmiöihin riittää, mutta siihen tyytyvä runous häviää aina, ja Laine tietänee sen. Ensisijaista on retoriikkojen, mielikuvien ja myyttien, yhteiskunnan ideologisen kielen analyysi. Yksi typerimpiä piirteitä suomalaisessa runouskeskustelussa on ollut ’todellisuusrunouden’ ja ’kielirunouden’ oppositio. Jos ei Laineen kokoelman luettuaankaan ymmärrä, kuinka paljon yhteiskunnasta, historiasta ja yksilöllisestäkin todellisuudesta on kietoutunut kieleen, retoriikkaan ja erilaisiin teksteihin, on yksinkertaisesti pönttö.

Laineella riittää energiaa sylkeä sapekasta irvailua päiväntotuuksien ja muiden vastenmielisyyksien päälle. Ajatukset eivät ole uusia, mutta se ei ole homman pointti. Maailmassa ei töki kriittisten havaintojen puute vaan kuurous niille. Siitä aukeaakin 2001-mallisen taistelevan runouden tehtävä: korvien aukaiseminen vaatii typeryyden metaforista tiivistämistä. ’Helsingin-bussi on myös tuomio / tuuletin ei toimi, viereen istuu / hajuvedessä kylpenyt tamma, minä yritän lukea /…/ kesken kaiken alkaa jonkun kännykkä soittaa Sibeliusta, / sitten AA-tunnustuksia: minä olen bussissa, / minä olen matkalla Helsinkiin/… /töihin kannattaa oppia eikä miettiä kuinka paljon siitä saa, / mies puhuu nyt kovaan ääneen, omassa puhelinkopissaan, / raha ei kasva puissa, kasvaahan se, satoajat vain vaihtelevat, / tropiikissa raha mätänee puuhun, Afrikassa kuivuu /…’

Laineen nautittavimpia piirteitä ovat hänen koomiset metaforansa ja lyyrinen kiroilunsa, jotka molemmat purevat parhaimmillaan lujaa ja ilkeästi. ’Siinähän selvittää keskuskomitea kurkkuaan’, toteaa Laine Tarton kirjailijatalon paukkuvista ja kurnuttavista neukkuajan lämpöpattereista. ’Viihdevirastot pelikonsolivarastot / lasiluukkukasvot viivakoodihymyt’, bitteihin kirjojen kustannuksella satsaavista kirjastoista.

Laineen runomielenosoitukset seisovat ja kaatuvat (kieli)kuvien varassa. Kuten kokoelman laajuudesta ja sen synnyn ilmeisestä nopeudesta voi epäillä, mukana on tylsähampaisempaakin kuvastoa. Myös historian kärkäs käsittely ja siihen liittyvä nimien tiputteleminen hiipuu paikoin kronikoimiseksi tai nostalgiaksi. Kokonaisuus on kuitenkin reilusti plussan puolella.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto