Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuka keksi rakkauden mutta kielsi hedelmän?

Helena Rintala, 15.3.2008
Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä s., Bazar 2008 Kääntäjä(t): Raija Mattila

Ei ole yhdentekevää, mitä kirjan kannessa lukee. Jeanette Wintersonin (s. 1959) esikoisromaanin nimi Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (Oranges are not the only fruit, 1985) puhuu puolestaan. Ehkä nimi ei ole myyvä, ja se voi jopa ärsyttää. Ainakin se on ikimuistettava ja mielikuvia herättävä. Se on enemmän kuin nimilappu. Ei vähempää kuin taikasana, jolla aukeaa ovi niin kirjan kuin oman mielen maailmoihin.

Appelsiineja kuoritaan Wintersonin kirjassa jumalaton määrä. Ainakin reippaasti enemmän kuin tämän päivän terveysintoilijat suosittelevat. C-vitamiinin puutteen ja keripukin kammo tähän tuskin on syynä. Ehkä Herran pelko, joku voi ehdottaa. ”Se ainoa hedelmä”, toteaa päähenkilö Jeanetten äiti eikä selittele sen enempää.

Hedelmiin liittyvät mielikuvat auttavat kuitenkin eteenpäin. Rakkauden ja hengen hedelmät tuovat mieleen kauneuden ja puhtauden. Tuulahduksen paratiisista, kaipauksen omaan salaiseen puutarhaan. Aina jostain kuitenkin tippuu se mätä hedelmä, muumio- tai luulotaudin riivaama synnin palkka, ja heittää varjon kaiken ylle. Näitä ei välttämättä kannata sekoittaa toisiinsa. Monet hedelmät myös tyrkyttävät mielikuvia erotiikasta. Ainakin Jeanetten äidin kaltainen ihminen pysyttelee erossa kaikista viettelystä tihkuvista iljetyksistä.

Ainoa oikea hedelmä on siis appelsiini. Samoin on vain yksi oikea tapa uskoa ja elää. Ristiriitoja tulee, kun oma tytär ei mahdu tähän muottiin. Ensin on yritettävä parantaa tytär. Koska se ei onnistu, on joustettava itse. ”Ei appelsiini ole ainoa hedelmä”, myöntää äiti kirjan lopussa.

Appelsiinissa ja sen toistuvassa kuorimisessa on myös jotain vertauskuvallista. Appelsiini on turvallisesti paksun kuoren alla. Sen kuoriminen vaatii työtä ja on vieläpä vähän hankalaa ja sottaavaa puuhaa. Tuskin on sattumaa, että appelsiineja on tarjolla varsinkin kiperissä tilanteissa. Appelsiinin kuorimisen voisi nähdä yrityksenä rakentaa minuutta, ulkokuoren repimisenä ja todellisen minän etsimisenä.

Autenttisuus on tärkeintä

Lontoon talossaan luomuhedelmä- ja herkkupuotia pitävällä Wintersonilla on mehukas lapsuus, kirjoittamista ajatellen hedelmällinen maaperä. Hänen elämäänsä pohjoisenglantilaisessa pikkukaupungissa kuuluivat adoptiovanhemmat ja uskovan kodin ahdasmielinen ilmapiiri. Kun tähän lisätään seksuaalinen herääminen ja rakastuminen toiseen tyttöön, ovat hedelmäpommin räjähdysherkät ainekset koossa.

Mitä tekee Winterson? Luojan kiitos, hän ei näytä olevan itsemurhapommittaja, jonka silmissä leiskuu Jumalan sokea viha. Turha odottaa kostoretkeä lapsuuskodin maisemiin tai edes pahemmin veriappelsiineja. Winterson muistuttaa mystikkoa, joka on lähtenyt henkiselle tutkimusmatkalle. Toki hän vilauttaa välillä pirun sarviaan hauskuuttaessaan itseään ja muita vinksahtaneella yliampumisella. Enimmäkseen hän keskittyy kuitenkin etsimään omaa ääntään ja identiteettiään.

Kyse on kertomisprosessista, jossa hajanaiset yksityiskohdat ja tapahtumat menneisyydestä kootaan ehyeksi tarinaksi. Koska elämää on mahdoton jäljitellä, tarvitaan tulkintaa, kekseliäisyyttä ja mielikuvitusta. Wintersonin omaelämäkerrallinen esikoinen onkin sekoitus realismia, terapeuttista itseanalyysia ja satua.

Omaelämäkerrallisuus ylipäänsä on aihe, josta Wintersonilla on painavaa sanottavaa. Teoksensa Paino (Tammi 2006) esipuheessa hän kirjoittaa muiden muassa: ”Omaelämäkerrallisuus ei ole tärkeää. Autenttisuus on tärkeää. Uskon, että kirjoittamisessa on aina mukana itsensä alttiiksi asettamista ja haavoittuvuutta, mutta se ei tarkoita, että tulos on tunnustuksellinen tai muistelmatekstiä. Se on vain todellista.

Haastattelussa Winterson kertoo esikoisestaan, että hän yrittää selittää siinä omaa alkuperäänsä ja tavallisuudesta poikkeavaa lapsuuttaan. Tärkeä teema ovat myös anteeksiantaminen ja sovinto, jotka eivät ole mahdollisia ilman ymmärrystä. Kirjoittamalla itsestään fiktiivisenä henkilönä pääsee tavallaan ulkopuoliseksi ja saa uutta ymmärrystä.

Kiihkeä kasvuympäristö

Etsimisen lisäksi Wintersonin esikoisen voi nähdä myös kapina- ja kasvutarinana. Kirjailija kertoo Jeanetten tarinan tämän ollessa 7-16-vuotias. Sankaria tai hyviksiä ja pahiksia ei tarinasta kannata lähteä nimeämään. Onhan Jeanetten äiti hankala ihminen, jollei suorastaan sietämätön. Jos saisi valita oman äidin, kovin moni ei varmaankaan päätyisi kiihkouskovaiseen ja vanhatestamentillisen jyrkkään jääräpäähän, joka koulii lapsestaan lähetyssaarnaajaa jo pienestä pitäen.

Tämän päivän lastenpsykiatrit ja vanhemmuushukassa-julistajat saisivat huutaa äänensä käheiksi ilman tulosta. Jos lukija itse on intensiivisesti läsnä ja kuuntelee äidin sydänalaa, ei voi olla kuulematta tiettyjä surumielisyyden ja kaipauksen kaikuja. Ymmärryksen polkuja on kuitenkin vaikea löytää käteen annetusta kartasta.

Isä on suorastaan surkuhupaisa hahmo. Näkymättömyys ja puhumattomuus menee koomisen liioittelun piikkiin ja on siksi mieluummin huvittavaa. Onneksi Winterson antaa isäparalle ohikiitävän hetken verran särmää, että tämä pysyy omalla tavallaan kiehtovana persoonana.

Jeanette ja hänen äitinsä ovat kuitenkin näyttämön päätähdet ja ne voimanaiset, joiden varjoon kaikki muut jäävät. Muitakin tarvitaan, että mahdollisimman monta ihmistä saataisiin käännytettyä, että tamburiinit paukkuisivat ja hengelliset laulut raikuisivat. Heidän joukossaan ovat myös Jeanetten tärkeimmät ystävät ja rakastetut. Tuossa turvallisessa naisvaltaisessa piirissä hehkuu välittämisen lämpöä, ja Jeanette kokee rakastumisen ensikipinät. Vastapainona on sitten tarjolla tulikivenkäryisiä tuomioita ja riivaajien karkotuksia.

Raamattu, sadut ja myytit haastavat dialogiin

Uskonnollisuus on siis olennainen osa kirjan maailmaa ja lähinnä luotaantyöntävällä tavalla. Suomennoksessa ei suoraan kerrota, mihin suuntaukseen uskonsisaret ja -veljet kuuluvat. Ehkä se ei ole olennaista. Metodistit, mormonit, kveekarit ja Pelastusarmeija mainitaan, mutta Jeanetten ja tämän äidin yhteisö on vain kirkko tai seurakunta. Monet piirteet kuten voimakas evankelioiminen, uskonratkaisun tekeminen julkisesti, teltat, upotuskaste, rikas musiikkielämä ja Raamatun erehtymättömyyden korostaminen viittoilevat kuitenkin helluntalaisuuden suuntaan.

Raamattu on jättänyt vahvasti jälkensä Wintersoniin. Esikoisessa intertekstuaalisuus näkyy ja kuuluu erityisen kirkkaasti. Teoksen kahdeksan lukua on nimetty Raamatun ensimmäisten kirjojen mukaan Genesiksestä Ruutin kirjaan saakka. Kaimuus ei jää nimien tasolle, sillä myös juoni ja henkilöhahmojen kehitys kulkevat käsi kädessä. Genesiksessä esimerkiksi kerrotaan päähenkilön syntyperästä ja Exoduksessa tämän lähdöstä kotoa kouluun. Viimeisessä, Ruutin kirjassa, korostetaan uskollisuutta ja paiskataan sovinnon kättä. Sitä ennen Mooseksen, Joosuan ja Tuomarien kirjoissa on taistelutanner tömissyt ja laki jyrähdellyt.

Yhtäläisyysmerkit on piirrettävä kuitenkin värikynällä. Alun perin patriarkaalinen teksti saa Wintersonin kädessä feministisen värityksen. Luominen esitetään naisellisesta perspektiivistä, samoin Uuden testamentin kuvastoa sulautetaan Vanhan testamentin teemoihin.

Kirjailijan muissakin teoksissaan käyttämä rikkonainen tyyli tulee tutuksi jo esikoisessa. Satujen katkelmat, unet, myytit ja uudelleen kerrotut legendat tuovat minämuotoiseen kerrontaan paitsi taukoja myös mielikuvituksen voimaa. Wintersonin omien sanojen mukaan lukija joutuu mukaan aktiiviseen dialogiin. Lukeminen on kuin ystävän kuuntelua; on mentävä samalla nopeudella ja samassa rytmissä. Satujen ja myyttien tapaiset tekstit tarjoavat myös tilaisuuden purkaa päähenkilön kasvukipuihin liittyvää tunnelatausta ja myllerrystä. Kirjoittaja on ikään kuin runollisen näkynsä dramaturgi. Joskus jopa leikkisä.

Eikö appelsiini putoa kauas puusta?

Kun pitelee käsissään yli 20 vuotta sitten kirjoitettua ja vuosi sitten suomennettua romaania, ei tule tunnetta menneisyyteen jämähtäneisyydestä. Oman identiteetin tunnistaminen on ajatonta ja universaalia. Homo- ja lesbokammokin elää ja voi hyvin jopa Raamattua tiukasti tulkitsevien piirin ulkopuolella.

Tämä Wintersonin kirjallisen kypsymisen ensihedelmä on poimimisen arvoinen ja terveellinen lukukokemus. Lukutaitoa kehittävää ABC-vitamiinia on tarjolla runsaasti. Erityisen paljon se sisältää A-vitamiinia, joka parantaa näkökykyä, varsinkin avarakatseisuutta. Joku voi jopa alkaa nähdä ympärillään muitakin värejä kuin mustaa ja valkoista. Oranssia voi näkyä kaikkein eniten. Sillä tuntuu olevan vaikutusta myös peilikuvaan. Onko se kenties taikapeili, joka kysyy, millainen äiti tai isä sitten muka itse olet.

Katse alkaa harhailla ja laskee maahan. Ympärillä näkyy paljon puista pudonneita omenoita ja appelsiineja. Onko niillä ollut pitkä matka maahan? Kantavatko ne mukanaan sen puun voimaa, josta ovat pudonneet? Mitä niiden siemenistä kasvaa? Winterson herättää kysymyksiä elämän kiertokulusta, vanhempien ja lapsuuden jättämien jälkien vaikutuksesta.

Vuonna 2001 julkaistu The.Powerbook (Vintage, London, 2001) on yhden kiertokulun päätös. Se on Wintersonin seitsemäs teos ja päätepysäkki niille teemoille, joita hän on käsitellyt ja muunnellut esikoisesta alkaen. Mielikuvitus on arvatenkin lähtenyt jo uusille matkoille. Esikoisromaanin lisäksi on suomennettu mm. nuortenromaani Aikamyrsky (Gummerus 2007) ja Tammen Myytit-sarjassa romaani Paino.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto