Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Moralisti maailmalla

Vesa Rantama, 23.9.2013
Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana 338 s., Siltala 2013 Kääntäjä(t): Raimo Salminen

Yhdysvaltalainen Jonathan Franzen on harvinaislaatuinen nykykirjailija, sillä hän pystyy klassista, 1800-luvun realismiin perustuvaa ja viime vuosisadan suurten amerikkalaisten hiomaa romaanimuotoa hyödyntäen kuvaamaan aikalaiskokemustamme luontevasti, ehdottamaan paikkaa jossa yleinen ja yksityinen kohtaavat.

Katkottomaan tarinankerrontaan kallistuvat romaanikirjailijat, meillä esimerkiksi Juha Itkonen ja Joonas Konstig, puhuvat usein keskitiestä viihteellisen ja taiteellisen sisällön välillä. Nähdäkseni Franzen on täydellinen esikuva tähän pyrkiville kirjailijoille: hänen teoksensa todella ovat samaan aikaan juonellisesti koukuttavia ja taiteellisesti uusia näkökulmia avaavia.

Mittavat ja myös mittavasti huomioidut sukuromaanit Muutoksia ja Vapaus eivät olleet ollenkaan sitä mitä kirjallisuudelta niiden lukemisen aikaan tietoisesti kaipasin, mutta silti niistä tuli läheisiä kirjoja, joita ajattelen lämmöllä. Mielelläni lisäisin erakkomaisen luonnonsuojelijan Walter Berglundin ja monet muut hankalat tuttavat noista romaaneista joulukorttilistalleni (jos minulla olisi sellainen).

Franzenista on julkisuudessa tehty eräänlainen kirjallisuusmaailman äreä konservatiivi ja luddiitti, joka kaihoten ylistää mennyttä aikaa, jolloin ihmisillä oli aikaa ja halua paneutua hänen romaaniensa kaltaisiin laajoihin kokonaisuuksiin. Samalla hän käy nykykirjallisuuden Don Quijotena taistelua Twitteriä ja reaaliaikaista viestintää vastaan: Hänen pohjattoman ironisille kriitikoilleen on itsestään selvää, että Franzen on jo hävinnyt sen.

Esseekokoelmassa Yksin ja kaukana (Farther Away), joka sisältää tekstejä vuosien 1998 ja 2011 väliltä, Franzen kirjoittaa siitä, miten häiritsevää on kaupungilla kulkiessaan jatkuvasti kuulla triviaaleja yksityiskohtia vieraiden ihmisten yksityiselämistä. Häntä ärsyttävät ihmiset, jotka puhuessaan puhelimeen eivät ollenkaan huomioi muiden olemassaoloa; ihmiset jotka lopettavat puhelun kovaääniseen, falskin kuuloiseen ”I love you!” -huutoon; ylipäätään ihmiset, jotka näyttävät tunteensa avoimesti julkisella paikalla. Kännykkään kailottajien infantiilia tunne-elämää raivolla viipaloidessaan hän havahtuu: ”Vai onko niin, että kieltämättä jo melko järjettömältä kuulostava ärtymykseni saa minut vain projisoimaan tämän kaiken?

Uuden teoksen aloittamiseen Franzenin on valmistauduttava kuin sotaan.

Tämä klassinen esseistinen katkos, joka johtaa epäilyksiin ja itseanalyysiin, tekee ”I just called to say I love you” -tekstistä yhden valikoiman mielenkiintoisimmista. Saarnaaminen antaa äkkiä tilaa vivahteille ja yhteiskunnalliselle analyysille, kun Franzen käy läpi omaa lapsuuttaan puritaanisessa keskilännessä juron, yhteiskunnallisesti aktiivisen isän ja tunteellisen, sosiaalisesti vilkkaan kotiäidin kasvattamana.

Franzenin mukaan ihmiset, joilta puuttuu vapaus toimia, ovat yleisesti ottaen sentimentaalisempia, ja syyskuun yhdennentoista jälkeiset avoimen tunteellisuuden aallot, ”suru-orgiat”, kuvastavat sitä, että ihmiset ovat menettäneet aiemman toiminnan kehikkonsa: he eivät enää tiedä mitä voisivat tehdä.

Erakko ja maailmanmies

Kontrasti konservatiivisen keskilännen ja sallivan New Yorkin välillä on yksi niistä juonteista, jotka jatkuvasti nousevat esiin Franzenin esseissä. Franzen ei vuosikymmeniä kaupungissa asuttuaankaan ole kadottanut ujoa ihailuaan ja välillä esiin pulpahtavaa jyrkkää paheksuntaansa sitä kohtaan. Nämä myös vastaavat melko lailla hänen persoonansa jakautumista kirjoituksissa: on vetäytyvä erakko, joka matkustaa kaukaiselle Tyynenmeren saarelle ollakseen yksin, mutta on myös perusteellinen maailmanmies, joka vaivoja säästelemättä lähtee Kiinaan selvittämään lahjaksi saamansa golfhupun alkuperää.

Muita kiintopisteitä, joihin Franzenin esseiden maailma ripustuu, ovat hänen epäonnistunut kirjailija-avioliittonsa ja eron tuoma luovan vapautumisen tunne, vahva usko ihmiseen suoraselkäisenä moraalisena toimijana (joka kanavoituu osin intensiiviseen lintuharrastukseen) sekä hänen ystävänsä ja kilpakumppaninsa David Foster Wallacen itsemurha.

Viimeinen on monista hänen esiin nostamistaan traumoista tuorein, eivätkä sen haavat selvästikään ole parantuneet kirjoitusajankohtaan mennessä, minkä voi aistia siitä vimmasta, jolla Franzen etsii helppojakin selityksiä ystävänsä kohtalolle. Teoksen nimiesseessä kirjakiertueen jäljiltä burnoutin partaalla häilyvä Franzen lähtee kaukaiselle Masafueran saarelle eteläisellä Tyynellämerellä, jonne Robinson Crusoen esikuvana pidettyAlejandro Selkirk oli aikoinaan haaksirikkoutuneena, mukanaan tuo romaaniklassikko sekä hieman Wallacen tuhkaa.

Tämä johtaa pohdintoihin romaanista taiteenlajina, Wallacesta persoonana ja yksin olemisen kokemuksesta Franzenin henkilöhistoriassa. Esseessä kohtaavat lintuharrastusta ja luonnonsuojelua myöten kaikki valikoiman keskeisimmät teemat, ja se on myös teksteistä ainoita, joissa esseistiikan luovia mahdollisuuksia hyödynnetään täysimääräisesti: kirjallisuuden, ihmiselämän ja luonnon välisiä yhteyksiä aukeaa, eikä Franzen kaihda tunteellisia ylilyöntejä enimmäkseen analyyttisten pohdintojensa seassa.

Erityisen paljastavaa on, että Franzen nivoo Wallacen kuoleman yhteen hänen epäonnistuneiden romaanihankkeidensa kanssa. Pohdiskellessaan ystävänsä monitahoista persoonaa (julkisuudessa pyhimyksen sädekehää saanut hahmo, mutta myös äärimmäisen juonikas ja petollinen manipuloija) Franzen ehdottaa, että lääkityksensä lopettanut Wallace menetti myös lopullisesti kykynsä kirjoittaa, mikä tarkoitti viimeisen aidon yhteyden hänen ”autiolle saarelleen” katkeamista: ”Kun hänen toivonsa fiktion suhteen sammui, sen jälkeen kun hän oli vuosikaudet kamppaillut uuden romaaninsa kanssa, hänellä ei ollut muuta ulospääsytietä kuin kuolema.”

En tiedä mikä on tuon lauseen totuusarvo, mutta ehkä enemmän kuin Wallacesta se kertoo Franzenin suhteesta kirjallisuuteen. Hänelle kirjoittaminen on vakavaa ja hidasta kamppailua, ja uuden teoksen aloittamiseen on valmistauduttava kuin sotaan.

Essee on selvästi Franzenille sivulaji.

”Omaelämäkerrallisesta romaanikirjallisuudesta” -esseessä, joka on valikoiman ainoa varsinaisesti kirjoittamiseen keskittyvä, Franzen tunnustaa: ”(…) minun on mahdoton kirjoittaa uutta romaania löytämättä ensin uusia ystäviä ja vihollisia. (…) Ennen Vapauden kirjoittamista löysin uusiksi liittolaisikseni Stendahlin, Tolstoin ja Alice Munron. Philip Roth oli jonkin aikaa uusi kova viholliseni, mutta viime aikoina hänestäkin on yllättäen tullut ystävä.

Kirjoittamisen kannalta mustavalkoinen ehdottomuus voi olla tarpeellista, mutta se on usein vaivaannuttavaa, jos se liian selvästi näkyy lopputuotteessa. Laajat reportaasit, joissa Franzen käy tutustumassa Välimeren ja Kiinan lintujen lohduttomaan tilanteeseen, kärsivät siitä, että Franzen löytää niin vähän inhimillisiä piirteitä lintuja toiminnallaan tuhoavista tahoista: on kuin maltalaiset kulttuuriinsa vetoavat linnunmetsästäjät edustaisivat jotain toista lajia aina moraaliseen toimintaan pyrkivään Franzeniin verrattuna.

Kirjallisuuden uhanalaiset

Tämän enempää en haluaisi puhua pahaa henkilöstä, joka on tietoisesti valinnut uhanalaisten ja heikosti äänensä kuuluviin saavien puolustamisen. Franzenilla tämä ominaisuus ulottuu myös kirjallisuuden alueelle: hänen esittelemänsä kirjailijat, kuten Paula FoxDonald Antrim ja James Purdy, ovat suhteellisen vähälle huomiolle jääneitä myös kotimaassaan, ja Franzen selvästi käyttää tunnettun kirjailijan sädekehäänsä muuttakseen asian.

Myös Alice Munrosta kirjoittaessaan Franzen toteaa tämän olevan aliarvostettu, mikä haiskahtaa keinotekoiselta: ikään kuin ei olisi oikein uhrata hänelle sivuja, jos muualla on jo tehty niin. Franzen päätyykin Munro-esseessä analysoimaan novellin altavastaajan asemaa kirjallisuusmaailmassa ja kustantajien keskuudessa: ”Novellikokoelma merkitsee niille useimmiten sen kahta teosta koskevan kustannussopimuksen vastenmielistä, tappiota tuottavaa ensimmäistä osaa, jonka jälkimmäinen osa ei sopimuksen mukaan saa olla toinen novellikokoelma.

Fiktion puolella yksinomaan laajoja romaaneja kirjoittava Franzen itse lukee kaikkein mieluiten novelleja, minkä korostaminen saa hänet vaikuttamaan hieman myös kirjalliselta moralistilta, joka haluaa lukiessaan nähdä olevansa heikompien puolella.

Essee on selvästi Franzenille sivutoiminen laji. Yksin ja kaukana -valikoima on lopulta melko sekalainen kokoelma kirjoituksia, ja ainoa järjestävä tekijä on käänteinen kronologia uusimmasta vanhempaan. Kaikki esseet ovat lukemisen arvoisia, mutta eritoten Välimeren lintuja ja ympäristön tilaa Kiinassa käsittelevät reportaasit tuntuvat olevan väärässä paikassa näin kirjallisessa seurassa. Ne ovat teksteistä vähiten sisäänpäin kääntyneitä, eniten hyvällä asialla ja ulkona maailmassa, mutta niistä puuttuu persoonallisuutta.

Franzen on kirjailijana siinä asemassa, että häneltä voidaan näköjään julkaista kaikki myös suomeksi (eräänlainen muistelma Epämukavuusalue ilmestyi viime vuonna), mutta toivoisin että kustannusohjelmissa olisi tilaa myös John Jeremiah Sullivanin kaltaisille kirjoittajille, jotka ovat erikoistuneet nimenomaan laadukkaaseen nonfiktioon.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto