Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ihminen on ihmiselle mursu

Tapio Salomaa, 20.2.2012
Joni Pyysalo: Ja muita novelleja 161 s., WSOY 2011

Joni Pyysalon kokoelma Ja muita novelleja luotaa 2000-luvun neurooseja. Arkisesta absurdiin venyvissä novelleissa seikkailee muun muassa liian kilttejä vaimoja, verkkopeliriippuvainen mielenterveyspotilas, hiilijalanjäljestään ahdistunut äiti ja markkinointialan mielettömyyden masentama liikelahjamyyjä.

Kannet korostavat Pyysalon minimalismia. Niissä on muun tekstin lomaan sommiteltu yliviivattuja katkelmia, otsikkokin koostuu ikään kuin kahdesta yliviivatusta sanasta ja niiden jatkeesta ”Ja muita novelleja”.

Minimalismistaan huolimatta teksti ajoittain rönsyilee esimerkiksi postmoderneihin alaviitteisiin, jotka avaavat novelleihin huvittavia tai mietityttäviä näkökulmia. Pariin otteeseen on alaviitteiksi otettu mukaan kustannustoimittajan huomautuksia. Pyysalo on myös ulkoistanut enimmät intertekstuaaliset viittaukset alaviitteisiin, etenkin silloin kun hahmo itse ei millään muista, mitä runonkatkelmaa tai elokuvaa hänen elämänsä nyt muistuttaa. Fiktion fiktiivisyydestä muistuttava tekniikka toimii samalla yhtenä etäännytyksen keinona.

Kolme runokokoelmaa julkaisseen Pyysalon proosadebyytistä tunnistaa runoilijan otteen. Huomio on arjen havainnoissa ja hahmojen mieleen juolahtavissa asiayhteyksissä. Näissä Pyysalo parhaimmillaan tarjoaa mielenkiintoisia rinnastuksia ja aforistisia kiteytyksiä. ”Hautakivet, ketään muistuttamattomat, surun kellokortit, ajan hampaat.”

Varoittavia esimerkkejä

Kertomusten lähtökohdat ovat arkisen ankeat, miljööt Pyysalo rakentaa mainitsemalla tarpeeksi sellaisia yksityiskohtia kuin ”kosteusvaurio” tai ”vesivahinko”. Absurdiksi arki muuttuu joka novellissa. Sävy kuitenkin vaihtelee: kahdeksasta novellista joka toinen on vakavan ankea, joka toisessa Pyysalo yltyy irrottelemaan.

Keskeinen teema tuntuu olevan pako tai sen mahdottomuus. Nimettömät päähenkilöt ovat tilanteidensa vankeja, varoittavia esimerkkejä. Jotkut pakenevat oravanpyörästään tyhjyyteen, toiset ovat liian kilttejä alusta loppuun. Varsinaisia onnellisia loppuja ei ole.

Useimmat hahmot ovat vieraannutettuja karikatyyrejä, mielenkiintoisia olematta kuitenkaan samaistuttavia. Novellit ovat enemmän neuroosien muotokuvia kuin kokonaisten hahmojen. Vieraannuttavaa vaikutelmaa korostaa minimalistinen kerronta.

Esimerkiksi ensimmäisen novellin ”N:O 11.236” perheenäidin elämä täyttyy kokonaan toisaalta lapsista huolehtimisesta, toisaalta ekologisesta syyllisyydentunnosta, ja molemmat ominaisuudet on paisutettu kaikkinieleviin mittasuhteisiin. Herkullisimmillaan hahmon ekologinen stressi saa absurdin runollisia ilmaisuja: ”Montako litraa juomavettä kului hukkaan elinaikana siihen, että itki… Miten kauan piti pidättää hengitystä korvatakseen elinaikanaan tuottamansa hiilidioksidi.”

Monenlaisia ongelmia on saanut harteilleen myös novellissa ”Tee ilman marmeladia” seikkaileva opiskelijapoika. Kokoelman hauskin novelli yhdistelee verkkopeliriippuvuutta, salaliittoteorioita ja skitsofreniaa lennokkaaksi eskapismin karikatyyriksi.

Viimeisessä novellissa ”Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta” Pyysalo puolestaan piirtää itseironista mutta levottoman fiktiivistä karikatyyriä julkisuudenkipeästä runoilija-prosaistista, joka onnistuu editoimaan silmiinpistävän kafkamaista nuoruudentyötään lähinnä vain kolkomman kuuloiseksi yliviivaamalla siitä kaikki possessiivisuffiksit. Kritiikki kohdistuu sekä kirjailijamyyttiin että nopeita voittoja tavoittelevaan kustannusmaailmaan.

Novelleissa ”Oranssit mursut” ja ”Pelastautumissuunnitelma” Pyysalo pääsee rakentamaan runomuotoistakin tekstiä hallusinatorisia kokemuksia kuvatessaan. Näistä edellinen on yksityiskohdiltaan rikas ja äärimmilleen vieraannutettu kuvaus huumeiden ja naisten kanssa sekoilevasta miehestä, jonka koko elämä on pakoilua. Jälkimmäinen taas on kapitalismikritiikki, jossa loppuunpalanut markkinointimies valaistuu tai sekoaa.

Karikatyyrien vastapainoksi Pyysalolla on realistisiakin hahmoja, ja hänellä on taito eläytyä naisten ja itseään vanhempien ihmisten kokemusmaailmaan. Perinteisin tarina on ”Pilkkijakkara”, jossa Pyysalo kuvaa vaimon hidasta mutta vääjäämätöntä kuolemaa satuttavan raskaasti.

Kokoelman uskottavimpiin hahmoihin kuuluvat novelleissa ”Kakkoslaatu” ja ”Maksimaalinen tila” kuvatut narsististen miesten liian kiltit vaimot. Näistä ensimmäisessä absurdi tilannekin rakennetaan herkullisen kärsivällisesti ja todentuntuisesti. Toisaalta loppuratkaisusta tai sen puutteesta tulee etenkin jälkimmäisessä novellissa jo turhauttava vaikutelma.

Modernit mursut

Kokoelman novelleissa toistuu absurdin kirjallisuuden perinteinen asetelma: hullu maailma tekee ihmisestä hullun. Pyysalon ansiona on asetelman tuominen ajan hermolle, tämän ajan neurooseihin kiinni.

Hullu maailma tekee ihmisestä hullun.

Kokoelman mieleenjäävin kuva, niin vertauskuvana kuin visuaalisena kuvanakin, löytyy kovista kansista paperikansien alta. Siinä oranssit mursut kellivät rantakallioilla. Kyseessä on samainen kuva, jota novellin ”Oranssit mursut” päähenkilö säilyttää sanomalehdestä leikattuna lompakossaan:

”Valtavat, oranssit, ryppyiset säkkituoliruhot. Yli puolimetristen syöksyhampaiden asento kuin pelleiltäisiin syömäpuikoilla. Poskien piikikkyys toi mieleen rasterointipisteet tai jonkun korallilajin, kuono oli lainattu bulldogilta.
Nystyräisen otsaluun reunoilta ulkonivat silmät, joiden asennosta ei voinut sanoa näkikö eläin vain sivuille vai myös eteen.
Kuvatekstin mukaan aikuinen mursu saattoi painaa liki kaksi tonnia ja kasvaa yli nelimetriseksi.”

Oranssi sävy tekee absurdista kuvasta entistäkin kummallisemman, mies arvelee sitä painovirheeksi. Hän ajautuu pohdiskelemaan otusten elinolosuhteita: ”Miten noin omituinen ja ruma eläin eli ja oli. Mihin oli pitänyt sopeutua, että paras mahdollinen lopputulos oli tuollainen. Mitä se opetti selviämiskamppailusta.”

Hullu maailma tekee mursusta hullun.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto