Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Liian pahaa kirjoitettavaksi

Helena Rintala, 22.2.2001
Jorge Semprún: Kirjoittaminen tai elämä s., LIKE 2000 Kääntäjä(t): Irma Koistinen

Kirjoittaminen ja elämä näyttävät kietoutuvan toisiinsa jotensakin itsestään selvästi ja erottamattomasti: kirjoittaa elääkseen, elää kirjoittaakseen, kirjoittaa elämästä. Kun kirjailija Jorge Semprún valitsee kirjoittamisen ja elämän välille rinnastuskonjunktioksi tai, liittoon tulee yllättäen riitasointu. Aivan kuin kirjoittamisen ja elämän samanaikainen olemassaolo olisi yhtäkkiä pois suljettu vaihtoehto.

Niin kävi kuitenkin nuorelle espanjalaiselle filosofian opiskelijalle hänen vapauduttuaan Buchenwaldin keskitysleiriltä huhtikuussa 1945. Tehdäkseen tiliä kokemastaan ja jatkaakseen elämäänsä, hän päätti ryhtyä kirjoittamaan kirjaa. Se osoittautui kuitenkin mahdottomaksi tehtäväksi. Kirjoittaminen näytti merkitsevän paluuta kuoleman tukehduttavaan syleilyyn. Kertomus vei Semprúnilta niin elämän kuin elämänhalun. Oli valittava joko elämän äänekäs vaitiolo tai kirjoittamisen tappava kieli. Hän valitsi elämän vajotakseen muistinmenetykseen.

Vasta kuusitoista vuotta myöhemmin ilmestyi Semprúnin ensimmäinen kirja ”Suuri matka”. Se oli vain alkutaipaletta toisen kirjan synnyttämisen pitkällä tiellä, jota kesti puoli vuosisataa. Lopullisen sysäyksen halulle saada kirjoitustyö vihdoin valmiiksi antoi kirjailija Primo Levin kuolema 1987. Buchenwaldin muistojen haalistuessa Semprún oli tuntenut etääntyvänsä kuolemasta, mutta yhtäkkiä hän ymmärsi olevansa jälleen kuolevainen.

Kirjailijan tähtäimessä ei ole pelkkä todistajanlausunto kauhuista ja kärsimyksistä. Toki Semprúnkin jakaa kanssamme kuopalle painuneet posket, toverinsa, jotka haihtuivat savuna ilmaan krematorion järkälemäisestä savupiipusta, ja oudon hajun, joka karkotti jopa linnut läheisestä metsästä. Hän haluaa kuitenkin enemmän: hän haluaa hipaista Pahan sisintä olemusta, kokemuksen mysteeristä helvettiä. Tämän välittäminen muille ja kertominen tavalla, jota kuunnellaan, onnistuu vain kaunokirjallisuuden välityksellä. Siihen tarvitaan hieman metkuja. ”Sen verran metkuja, että se muuttuu taiteeksi”, väittää Semprún.

Ensin tarvittiin kuitenkin unohduksen hämärä autuus. Vasta myöhemmin sukellus muistamisen pitkään piinaan ja keskitysleiripäivien jättämien jälkien ajaminen ulos luolan pimeydestä oli mahdollista. Kirjailijan oli unohdettava elääkseen ja muistettava sitten kirjoittaakseen. Tosin voi kysyä, oliko hän jäänyt edes aidosti eloon. Oliko Buchenwald viimeinen todellisuus? Oliko kaikki sen jälkeen vain unta ja harhakuvaa vai päinvastoin?

Semprúnin teos on vaikuttava mosaiikki: Se koostuu sekä hajanaisesti sommitelluista että erisävyisistä pohdinnoista, tunnelmista ja muistoista. Se koostuu runonpätkistä, veljeyden tunteesta yhteiskäymälöiden löyhkässä, kun jaettiin tupakannatsoja, naisista, jotka auttoivat unohtamaan, viittauksista häneen syvästi vaikuttaneista kirjoista ja kirjailijoista.

Kokemuksen vangitseminen intellektuelliksi ja lyyriseksi taideteokseksi kesti harvinaisen pitkään. Hidas kypsyminen näkyy maussa ja laadussa. Siis lukeminen tai lukematta jättäminen? Miten turha, retorinen kysymys, varsinkin kun lukemiseen ei mene läheskään yhtä monta vuotta kuin Semprúnilta kirjoittamiseen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto