Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hölkän jälkeen ralliauton ratissa Tampereelle

Outi Oja, 6.5.2005
Juhani Ahvenjärvi: Yhä kiihtyvä tauko s., Teos 2005

Juhani Ahvenjärvi (s. 1965) hölkkäsi harjaantunein askelein suomalaisen lyriikan kentälle esikoisrunokokoelmallaan Hölkkä (Tammi) vuonna 1992. Absurdista huumorista ammentava kokoelma otettiin vastaan innokkaasti: viime vuosisadan lopussa Hölkkää pidettiin runouslehti Tulen ja savun sivuilla yhtenä 1990-luvun merkittävimmistä suomenkielisistä runokokoelmista. Esikoiskokoelmaa seurasivat synkempiä sävyjä sisältävä Viivoitettu uni (Tammi 1996) ja Kahvin hyvyydestä (Sanasato 1997). Jälkimmäisessä teoksessa on paitsi kaksi aikaisemmin julkaisematonta runosarjaa myös runoilijan omia analyyseja aikaisempien kokoelmiensa runoista. Teoksessa hän myös erittelee suhtautumistaan nykykulttuurin kuvallisuuteen ja analysoi tapoja, jolla hänen Viivoitettu uni -kokoelmaansa suhtauduttiin kritiikeissä.

Kahdeksan vuoden lyyrisen hiljaiselon jälkeen Ahvenjärvi ilmestyy uudelleen runoutemme kentälle, tällä kertaa ralliauton rattiin tukeutuen. Uusimman, neliosastoisen kokoelman Yhä kiihtyvä tauko nimittäin avaa kymmenen runon sarja ”Ohjeita kartanlukijalle”, jonka kuvasto on ammennettu ralliautoilun maailmasta. Aihepiiriin viittaavat jo runojen otsikot, joissa jokaisessa on kirjainyhdistelmä EK (= erikoiskoe). Seuraavan osaston runot on nimetty Tampereen kaupunginosien nimien mukaan. Kokoelman heikoimmaksi jää kolmas osasto, ”Askelmerkkejä”, jossa ruoditaan metalyyrisesti kirjoittamisen tehtävää sekä lukijan ja kirjoittajan suhdetta. Neljäs osasto ”Koiranputken neljä vuodenaikaa” puolestaan sisältää neljä runoa, jossa runon minä havainnoi elämäänsä koiranputkena.

Kokoelman nimen Yhä kiihtyvä tauko voi tulkita viittaavan ainakin siihen, että runoissa kerrotaan tuumailun hetkistä, jolloin ajatus on puhkeamaisillaan päähän. Kokoelma on rakenteeltaan hyvin tiivis, myös runot ovat ytimekkäitä. Kieli on yksinkertaista, toteavaa. Kun kuulee nämä määritelmät Ahvenjärven kokoelmasta, voisi luulla, että runot avautuisivat helposti. Näin ei kuitenkaan aina ole. Intertekstuaalisia viittauksia jahtaamaan tottunut tai modernistiseen runokieleen harjaantunut lukija saattaa joutua ymmälleen tamperelaisrunoilijan säkeiden edessä. Ytimekkyys, lyhyys ja kielen yksinkertaisuus eivät nimittäin tarkoita sitä, että Ahvenjärven runojen maailmaan noin vain vaivattomasti hölkättäisiin. Pikemminkin lukija saattaa paikoitellen tuntea itsensä ylipainoiseksi sunnuntairastisuunnistajaksi, joka kompassi kädessään huhkii pitkin kilpailumaastoa muttei löydä rastia.

Mistä kartta Ahvenjärven lyriikkaan?

Mitä lukijalle jää käteen Yhä kiihtyvä tauko -kokoelmasta monen lukukerran jälkeen? Minkälaista lähestymistapaa käyttäen Ahvenjärven runot avautuisivat mielekkäästi? Nähdäkseni yksi lukutapa on se, että lukija luopuu selkeiden merkitysten etsinnästä. Monesti Ahvenjärven runoja on antoisampaa tarkastella vain sellaisina kuin ne ovat. Näin siitä huolimatta, että ensimmäisen osaston erikoiskoerunoissa kuvatut ralliajajan toimet voidaan rinnastaa monessakin paikassa kirjailijan työhön. Runoissa käytetyt ralliautoiluun kytkeytyvät sanat, kuten kartta ja nuotit, voidaan paikoitellen nähdä kirjailijan työn kuvina. Runot voidaan myös lukea ”erikoisina kokeina” kommunikaation toimimisesta erilaisissa tilanteissa.

Ahvenjärven runoja lukiessa on järkevää miettiä rytmiä, assosiaatioiden liikettä. Monessa toisen osaston Tampereeseen kytkeytyvässä runossa paikan nimi määrittelee runon sisältöä. Esimerkiksi ”Kalkku”-runossa ”pihlajissa, nuokkuvissa, / hihittävät tilhet // rajat juuri siinä missä / korva pinnistää”. Jo ”Kalkku” nimenä assosioituu joihinkin ääniin, mihin myös kuvaukset hihittävistä tilhistä ja korvan pinnistämisestä viittaavat. ”Armonkallio”-runossa puhutaan kivestä, ”joka kelpuutetaan ritsaan” ja louhikosta sekä siitä, kuinka ”geologit virittävät mittareittaan suotta”. ”Kaukajärvi”-runon minä puolestaan on soutamassa.

Edellisen kaltainen äänteellisten tai semanttisten mielleyhtymien miettiminen on joskus mielekkäämpi lukutapa kuin se, että lukija etsisi assosioivien runojen metaforista jotakin yhtenäistä, johonkin kiinteään pisteeseen jämähtävää tulkintaa. Toisen osaston ”Tohloppi”-runo osoittanee tämän:

On ihmeellistä tarttua
termospulloa korkista,

kohdata se vastus joka
pisarasta kaakaota

puristaa niin
loputonta hyvää.

Ja ihmeellistä varttua
kultahiekkalinnakkeessa

vallihaudan hörppiessä
uimarannan syvää

”Tohloppi”-runon otsikko tuntuu antavan innoituksen runon sisällölle. Tulee itse asiassa mieleen, että runo on eräänlainen Elimäen tarkoitus -teoksen (Loki-kirjat 1996) tyylinen absurdi selitys paikannimelle. ”Tohloppi” voisi olla eräänlainen ihmeellinen elämys, jonka havaitsija kokee todella arkipäiväisen toiminnan keskellä. Kaksi viimeistä säkeistöä vievät assosiaatiot myös Tohlopissa kuvattavan Pikku kakkosen maailmaan ja Nukkumatin heittämiin unihiekkoihin.

”Tohloppi”-runon yhteydessä on mielekästä ottaa esille Ahvenjärven omat ajatukset lyriikkansa kuvallisuudesta. Vuoden 1998 MotMot-kirjaan kirjoittamassaan esseessä ”Hysterian siemenistä” Ahvenjärvi puhuu siitä, kuinka nykykulttuurissa kuva on muuttunut hysteeriseksi eikä se näin ollen pysty enää tallentamaan maailmaa. Kahvin hyvyyttä -teoksessaan runoilija on käsitellyt samaa aihetta. Ahvenjärvi epäilee kirjassaan, että runous – visuaalisimpana kaikista taidemuodoista – on kriisissä. Runoilijan mukaan ”runoutta julkaistaan kulttuurissa, joka visualisoi elämykset jo ennen kuin itse elämystä on edes ollut”. Tämän takia ”kuvan yksinkertainen, elämyksiin perustuva viesti ei toimi niin kuin sen pitäisi”.

Yhä kiihtyvä tauko -kokoelman joitakin runoja voidaan lukea Ahvenjärven toteamusta vasten. Esimerkiksi ”Tohloppi”-runossa vastustetaan juuri kuvakulttuurin hysteerisyyttä: tekstissä kiinnitetään huomiota pieneen ja arkiseen tapahtumaan, termospullon korkin kiertämiseen. Samalla osoitetaan, kuinka yksinkertainen kuva ei pysty oikeastaan sanomaan mitään elämyksestä. Kokemukset eivät kirjaudu tajuntaan, kun kuva ei tallenna maailmaa. Tilanne on paradoksaalisesti samankaltainen kuin postmodernistisessa, nopeita leikkauksia suosivassa sitaattitekniikassa: sitaattien leikilläkään ei välttämättä pystytä sanomaan paljoa itse elämyksestä.

Monissa Ahvenjärven runoissa absurdius syntyy siitä, että tarinoiden tavanomainen logiikka rikotaan. Joissakin runoissa absurdius kumpuaa surrealistisista havainnoista, kuten ”Kaukajärvi”-runossa, jossa ”rantapallo puhkeaa ja / esiin nousee mädäntynyt käsi. // Sama joka joskus laittoi / tomaatin ja kiivin / eri kelmuun”. Absurdina näen myös kokoelman viimeisen osaston runoissa tehdyt havainnot maailmasta koiranputken näkökulmasta. Lukijalle tulee mieleen mahdollisuus lukea runot omaelämäkerrallisen kirjallisuuden parodiana tyyliin ”taiteilijan elämä koiranputkena” (vrt. Dylan Thomasin Portrait of an Artist as a Young Dog).

Viimeisen osaston ensimmäisessä runossa runon minä (= koiranputki) kertoo, kuinka hän on pullollaan ”vettynyttä mustaa siementä”. Nämä siemenet lähtevät lentoon. Minä on onnellinen tehtävänsä ”loppuunviemisestä”, mutta sanoo kuitenkin olevansa kateellinen ”yhdelle siemenelle [–] // joka sinkoutui / polkupyöränpumpun suusta sisään: // millaista on kasvaa tyhjiössä / niin kuin tähti?” On absurdia ajatella, miten käy yksittäiselle siemenelle, joka joutuu sisälle polkupyöränpumppuun. Analogisesti: miten käy yksittäiselle runolle, joka sinkoaa tyhjiöön kirjoittajansa kynästä?

Ilman karttaa?

Monista virittävistä assosiaatioista huolimatta Ahvenjärven kokoelma jättää kokonaisuutena hiukan tyhjän vaikutelman. Ahkerasta keskittymisestä huolimatta en aina saavuta runojen äärellä mielekkäitä ajatuskytköksiä. On kuitenkin heti todettava, että Yhä kiihtyvää taukoa on helpompi lähestyä kuin esimerkiksi Viivoitettua unta, jossa Ahvenjärvi pyrkii päämäärätietoisemmin toteuttamaan ajatuksiaan kuvattomuuden estetiikastaan. Kuitenkin uusimmankin kokoelman yhteydessä tulee joskus tunne, etteivät lukemisen tuloksena syntyvät assosiaatiot aina riitä. Erityisesti kolmannen osaston runot eivät tunnu antavan järkeviä kytköksiä mihinkään, ja ne jäävät lukijalle helposti vieraiksi. Sen sijaan viimeinen osasto koiranputkineen on jopa viehättävä.

Vaikka Ahvenjärven lyriikan estetiikka ei minuun aina pure, epäilemättä hänen teksteillään on kuitenkin vankat ihailijansa. Hänen runojensa pariin suosittelen sellaisia lukijoita, jotka haluavat miettiä poikkeavia tapoja suhtautua runouden kuvallisuuteen. Myös absurdin eri sävyistä kiinnostuneet lukijat – samoin kuin tamperelaiset kotiseutufriikit – voivat kokea yhä kiihtyviä taukoja Ahvenjärven tekstien ääressä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto