Atlantiksen perintö

Jukka Koskelainen aloittaa esseekokoelmansa: ”Mennyt vuosisata oli alusta lähtien lopun ja uuden alun aikaa. Monet merkittävät taiteilijat ja ajattelijat tulivat siihen johtopäätökseen, ettei länsimainen elämänmeno voi jatkua entisellään. Tarvittiin jotain aivan muuta, uusi alku.” Tuosta lähtökohdasta Koskelainen rakentaa essee esseeltä teoksen, joka jatkuu paljon takakantta pitemmälle.

Nimi Atlantiksen perintö juontuu Platonin Atlantiksesta, onnelamaisesta saarivaltiosta Euroopan edustalla. Esseet kertovat kirjailijoiden ja ajattelijoiden yrityksistä löytää ihanneyhteiskunta, joka eroaisi tuntemastamme länsimaisesta demokratiasta. Alkuosassa lintukotoa etsitään Meksikosta, jälkiosassa Saksasta.

Meksiko-osuuden pohjustukseksi Koskelainen kertoo lyhyesti atsteekkien 150-vuotisen valtakauden lopusta 1521 ja vuoden 1910 Meksikon vallankumouksesta, joka käänsi hetkeksi koko maailman huomion Meksikoon. Monet alkoivat nähdä Meksikossa paikan, jossa tukahduttava länsimainen järjestelmä oli kumottavissa. Atlantiksen perinnössä Meksikoon toiviomatkaavat D. H. Lawrence, Aldous Huxley, Malcolm Lowry, Graham Greene, Evelyn Waugh, Antonin Artaud, André Breton ja Georges Bataille. Viimeksi mainittu tosin vain nojatuolissa.

Kuten arvata voi, Meksiko aiheutti pettymyksen toisensa perään. Myyttien Meksiko ei vastannutkaan todellisuutta. Yhdeksi Atlantiksen perinnön kantavista ajatuksista nousee Huxleyn oivallus: Ihmisen on mahdotonta yhdistää alkukantaisuutta ja sivilisaatiota. Tullessaan älyllishengelliseksi olennoksi ihminen luopui intuitiosta ja tunteidensa välittömyydestä.

Alkupään hieman referaattimaisissa esseissä Koskelaisen etäännytetty kerronta vetää paljolti anekdoottien voimalla. Esimerkiksi Malcolm Lowryn Meksikossa kompurointia kuvatessaan Koskelainen mainitsee Tulivuoren juurella -romaanin varhaisversiossa kerrottavan, että päähenkilö on luennoinut ”eläintieteestä Helsingforsin yliopistossa ja puhuu suomea ja unkaria.”

Tekstin imu kasvaa essee esseeltä. Meksiko-osuuden päättävässä esseessä ”Kahden rannan elävät ja kuolleet” (Carlos Fuentes) kirjoittajan ääni erottuu jo selvästi, ja se on lukijan kannalta pelkästään hyvä. ”Cristóbal nonaton henkilöt ovat tahallisia karikatyyreja, kuin sarjakuvahahmoja, mikä on postmodernistiseksi kutsutun kirjallisuuden rasittavimpia piirteitä”, Koskelainen muun muassa kirjoittaa.

Kirjan jälkimmäinen puolisko käsittelee Martin Heideggerin, Paul Celanin, Ernst Jüngerin, Botho Straussin, Peter Schneiderin, Friedrich Nietzschen ja Heiner Müllerin utopioita, joita Koskelainen analysoi taitavasti suhteessa fasistiseen ideologiaan.

Esseessä ”Saksan pyhä tehtävä” Koskelainen osoittaa, että Heideggerin suhde fasismiin oli huomattavasti syvempi ja tietoisempi, kuin esimerkiksi Suomessa on ajateltu. Vastoin toistuvia väitteitä Heidegger pysyi kansallissosialistisessa puolueessa sodan loppuun asti. Lisäksi Heidegger julkaisi jatkuvasti tekstejään kansallissosialistisissa julkaisuissa, piti takinliepeessään hakaristiä ja jopa vaati yliopistoon pakollista natsitervehdystä. ”Kun siihen ei suostuttu hän itsepintaisesti aloitti ja päätti omat luentonsa ‘Heil Hitler’ -tervehdyksellä.”

Atlantiksen perintö kasvaa kuin varkain yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi. Mitä pitemmälle kirja etenee sitä selvemmäksi tulee kirjoittajan huoli liberaalin demokratian tilasta. Koskelainen päättää Ernst Jüngerista kertovan esseen ”Teräsmyrskyn työläinen ja yksinäinen metsäsissi”: ”Monet uuden oikeiston ja entisen vasemmiston edustajat ovat Jüngerin lailla tyytymättömiä nykyiseen liberalismiin ja ovat nostaneet hänet oppi-isäkseen etsiessään kiihkeitä kokemuksia ja traagisempaa elämäntuntua. Toivoa sopii, etteivät he ole kehittelemässä siltä pohjalta uutta kumousta. Entisistäkin vasta toivutaan.”

Demokratian köhiessä on houkuttelevaa paeta systemaattisen ajattelun tuolle puolen, hylätä hallitsevan ideologian kieli ja yrittää luoda uusi. Valitettavasti silloin voi käydä kuin Heiner Müllerille: ”hänen loppukauden näytelmänsä jäävät niin avoimiksi, että on turvauduttava tekijän haastattelulausuntoihin tai niin sanottuun jälkistrukturalistiseen teoriaan niiden selittämiseksi.” Tai käy vielä pahemmin: päädytään futuristien tavoin fasismiin.

Romantiikasta periytyvä onnettoman, jumalaisella näkijyydellä siunatun neron rooli elää sitkeästi. Kirjailijan ei ole helppo tyytyä osaansa. Koskelainen kuitenkin muistuttaa, ”että on myös kirjailijoita ja filosofeja, jotka ovat huomanneet, etteivät he olleetkaan Nietzschen ennustamia vapaita henkiä, jotain korkeampaa, suurempaa ja perin pohjin toista kuin kaikki tähänastinen.”

Atlantiksen perintö on enemmän kuin esseittensä summa. Se pitää lukea – ja mielellään sen lukeekin – kannesta kanteen. Teos valaisee radikaalin ja usein sinänsä oikeaan osuvan yhteiskuntakritiikin mahdollisia varjokohtia ja antaa lähtökohdan keskustelulle vaikkapa siitä, missä määrin runouden kuuluu integroitua hallitsevan ideologian kieleen.

Lopuksi Koskelainen muistaa esittää positiivisen vaihtoehdon nostalgialle ja tuhofantasioille: ”elämme utopiassa joka päivä. Jos ei elä, rakasta ja usko juuri nyt, niin mikään tulevaisuus tai menneisyys ei puutetta korjaa.”