Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Postmoderni luonnonsuojelija

Tuula Korolainen, 4.3.2004
Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko - sadun ja luonnon runoilija s., WSOY 2003

Jukka Parkkisen Yrjö Kokko -elämäkerran otsikko tuo mieleen ne kaksi asiaa, joista Kokko nykyään muistetaan: saturomaanin Pessi ja Illusia ja sen, että hän ”pelasti laulujoutsenen”. Kokon julkinen kuva on kaventunut melko lyhyessä ajassa, sillä vielä 1950-60-luvuilla hän oli Linnan ja Waltarin ohella WSOY:n johtavia kirjailijoita ja yksi niistä, joiden uutuuksia yleisö erityisesti odotti. Myös kirjastoista Kokon teokset olivat aina sekä aikuisten että lasten osastoilta lainassa. Näin siitäkin huolimatta, että Kokon kirjat olivat vaikeasti luokiteltavia ja nykykäsityksen mukaan kerronnaltaan omalaatuisia, jopa postmoderneja.

Jukka Parkkinen arvioi, että Kokon kirjailijanmainetta on hämärtänyt se, että hänellä oli toinenkin ammatti. Yleensä todetaan, että Kokko oli eläinlääkäri, joka ryhtyi kirjailijaksi, kun Parkkisen mukaan pitäisi sanoa, että ”hän oli kirjailija, joka hankki eläinlääkärin koulutuksen”. Väitteelle tulee kirjassa katetta, sillä Kokko näyttää pyrkineen kirjailijaksi hyvin systemaattisesti ja kiihkeästi. Jo koulu- ja opiskeluaikanaan hän kirjoitti luontojuttuja ja jännityskertomuksia lehtiin, ja ensimmäinen romaaniyritelmäkin oli tekeillä jo 21-vuotiaana – lainarahalla hankitulla kirjoituskoneella. Aktiivinen kirjailijanura kesti 25 vuotta.

Siihen, että Kokko ei suoraan uskaltautunut kirjailijaksi, lienee ollut monia syitä, ei vähiten taloudellisia. Hänen karjalainen sukunsa köyhtyi jo hänen lapsuusvuosinaan, ja turvattomuuden tunnetta lisäsivät isän alkoholismi ja äidin varhainen kuolema. Toisaalta Kokkoa veti eläinlääkäriksi myös luonnonrakkaus, joka kasvatti hänestä luonnonsuojelun pioneerin: hän vastusti mm. metsien hakkuita, jokien voimalaitospatoja ja lintujen kevätmetsästystä. Hän kiinnitti jo huomiota laivojen öljypäästöihinkin. Tunteisiin vetoavalla Laulujoutsen-teoksellaan hän todella vaikutti lajin säilymiseen ja teki muutenkin lintututkijana ja -kuvaajana uraa uurtavaa työtä.

Parkkisen kuvaus Kokon koulu- ja työvuosista tuo mieleen toisen luontoon ja kansanihmisiin kiintyneen suomalaiskirjailijan, Elias Lönnrotin. Molempien koulutie katkeili jatkuvassa rahanpuutteessa, ja molemmat tuskailivat porvarillisen ammatin ja kirjallisen työn ristipaineessa. Kokolle mutkikkaasta opintiestä koitui tosin hyvääkin: eläinlääkäriopinnot Hannoverissa, Tartossa ja Wienissä kasvattivat hänestä kielitaitoisen eurooppalaisen, jolla matkustaminen meri veriin. Levottomassa liikkumisessa oli kyse myös identiteetin rakentamisesta, ja yllättäen ikuinen evakkopoika löysi kaksi henkistä kotiaan vastakkaisista suunnista, Lapista ja Espanjasta, joissa molemmissa oli vielä jäljellä alkuperäistä kulttuuria ja luontoa.

Kirjailijakuvan ohessa Jukka Parkkinen hahmottelee mainiosti myös Kokkojen avioliittoa ja perhekuvioita. Kokon vaimo Aune Ilus oli hammaslääkäri ja aikanaan harvinaisen työkeskeinen nainen, mistä osittain johtui, että Kokot asuivat pitkiäkin aikoja eri paikkakunnilla. Sekä mies että vaimo olivat aikansa pätkätyöläisiä, joilla oli vaikeuksia löytää pysyvää virkaa. Erillään asuminen piti toisaalta avioliittoa koossa, sillä välit olivat usein tulehtuneet ja mutkikkaat: Yrjö Kokko koki, ettei vaimo arvostanut hänen kirjailijantyötään, ja vaimo näki miehensä ”Sibeliuksena”, jonka uralle perhe uhrattiin. Erimielisyyttä aiheutti myös kysymys asuinpaikasta, sillä Aune olisi halunnut ihmisten keskelle Helsinkiin, mutta Yrjö viihtyi vain erämaissa. Vaimoa läheisemmäksi Yrjö Kokolle tulikin tytär Ami, josta myös kehkeytyi kirjailija, Anna Ungelo.

Jukka Parkkinen on rakentanut teoksensa kronologisesti ja seuraa Kokkoa askel askeleelta paikkakunnalta toiselle, vuodesta vuoteen ja kirjasta kirjaan, yli viidellä sadalla sivulla. Toisaalta runsaus on havainnollista, mutta toisaalta se tekee matkan lukijalle raskaaksi, kun tekstimassasta ei nouse mitään emotionaalisia kohokohtia. Tiivistämisestä ja keskittämisestä tämä monumentaalinen elämäkerta olisi hyötynyt. Toisaalta se olisi kaivannut enemmän teksti- ja valokuvanäytteitä Kokon teoksista, jotka nykyään ovat tuttuja vain harvoille.

Kiitettävää on se, että kirjan lopusta löytyvät teos- ja henkilöhakemistot. Jonkinlainen lähdeluettelokin olisi saanut olla, ja vähän vähemmän kiirettä – olisi vältetty ne silmiin väkisin takertuvat paino- ja kielivirheet, joita esiintyy pitkin matkaa. Kiusallisimmat ovat nimissä, esim. englantilainen klassikkokirjailija Charles Kingsley esiintyy hakemistoa myöten nimellä Kinsley.

Pienistä reunahuomautuksista huolimatta Jukka Parkkisen teos on kuitenkin antoisa lukukokemus, sillä aina on jännittävää päästä mukaan ihmisen elämään ja taideteosten syntyprosessiin. Parkkinen erittelee ansiokkaasti mm. Kokon kirjoitustyyliä ja postmodernia tapaa sekoittaa faktaa ja fiktiota ja käyttää näkyvää kertojaa. Ja sekin myytti saa kyytiä, että Kokon kirjat olisi muka lopullisesti ”kirjoitettu” kustannusyhtiössä, sillä Kokko osoittautuu kielentaitajaksi, jonka tekstejä ei paljon korjailtu. Sopisiko siis odottaa, että kustantaja innostuisi tarjoamaan nykylukijoille muutakin Kokkoa kuin Pessiä ja Illusiaa?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto