Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Leimahduksen portailla

Taina Ratia, 20.9.2006
Jyrki Heikkinen: Hieno, pieni kiekura s., Otava 2006

Runomaastoksi Jyrki Heikkisen kolmannessa kokoelmassa Hieno, pieni kiekura avautuu sanallinen hakkuuaukea, arkaaisin sävyin valottuva ei-kenenkään-maa. Ylisen ja alisen kohtaamispaikassa, runotekstissä, maamerkeiksi nousee Heikkisen uniikki, osin hankalasti avautuva suomalais-ugrilainen ja shamanistis-kristillinen mytologia. Raikkaat tuulet puolestaan puhaltavat tekstin vastaansanomattomassa, komeassa poljennossa – kirjoittaminen merkitsee iloa, sanomisen pakkoa ja varmuutta.

Rajamailla liikkuminen myös ilmaisullisesti lienee Jyrki Heikkisen poetiikkaa keskeisimmillään. Runo sanoo sen näin: ”Olet tässä /missä viiva on pieni tuuli /ilmaan kuivunut kuiske /ja oksan rasahdus,—”. Merkit paperilla ovat merkkejä runoilijan maastossa ja paikantavat hänet kuluvaan kirjoittamisen hetkeen. Käsillä on paikoin raastava, paikoin riemastuttava runokokoelma, josta varsinkin sen äärimmäisyyksien takia on pakko ottaa selvää.

Kolmeen osastoon jaotellut runot tutkivat ihmisen mahdollisuuksia, kykyjä ja rajoitteita selvitä elämästä tarpeeksi ehjin nahoin. Runojen puhujalle hengissä selviämisen voisi tulkita tarkoittavan eettisesti kestävää vaellusta, jossa on hyvä tunnistaa sekä siekailemattomat eteenpäin kulkemisen hetket että myös pysähdysten hälytyskellot, kun elämänvalhe houkuttaa. Aihepiiri haastaa isoihin pohdintoihin, mutta Heikkinen ei säiky niihin tarttumista. Ryppyotsaista ja tuimaa siis?

Ei ollenkaan, sillä opettajan tai tuomarin asuun runojen puhuja ei sonnustaudu, ei papinkaan, vaikka joissakin runoissa sävyt kiihtyvät lähes lahkolaissaarnaajamaisiin, latautuneisiin ryöppyihin. Saarnamiehen vikaa saattaa runoilijassa hieman ollakin, pilke silmäkulmassa tosin. Lähinnä mieleen tulee ikiaikainen iltanuotio, jonka tulilla runoilija tarinoi ja lumoaa kuulijansa sanan voimalla ja rytmin räiskeellä. Velmun sarjakuvapiirtäjä-Heikkisen kanssa leikitään myös piilosta: harvoin tietää, onko kyseessä parodia vai vakavamielinen eetos. Kahteen aikaisempaankin Heikkisen runoteokseen perehtyneenä veikkaisin, että ei kumpikaan. Tärkeää on kyllä pitää aivot käynnissä ja olla herkkä ja tarkka tekstille niin kirjoittajana kuin lukijanakin.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Läpi kokoelman juoksee ajatus tai toive yksinäisyyden murtamisesta, johonkin kuulumisesta; henkisen, ruumiillisen ja varmaankin myös hengellisen asuinsijan löytämisestä hyvän ja pahan ristitulessa. Alinen ja ylinen, profaani ja pyhä, kohtaavat ohimennen, hetkiseksi, vain erkaantuakseen ja eksyäkseen toisistaan aina uudelleen. Runojen ihminen on ”ajopuutaivaan reiästä /rannalle pudonnut”. Jo aiemmista runokokoelmista tutut alluusiot Vanhaan Testamenttiin johdattavat tekstiin jälleen paimentolaisheimot, ajattoman ja klassisen matkalla olon teeman. Tuonpuoleinen hipaisee tämän puoleista välähdyksittäin, ja lapsosen tie kulkee maan korvessa.

Hieman uskaliaasti tulkiten kolmeen osastoon sijoitetut runot voi ymmärtää myös allegoriaksi pyhästä kolminaisuudesta, etenkin, kun runossa ”Ruumiin osat” puhutaan vertauskuvallisesti Kristuksen neljästäkymmenestä päivästä erämaassa paholaisen kiusattavana tai kun runo ”Isä meidän” piirtyy rukouksen ilmiasuun: ”—vaan taluta meidät mielistämme / käsittämättömän laidoista kiinni pitävät, / ymmärryksemme runtelemat, / väärää hälytystä yhä kantavat / sillä sinun on/tämäkin rahiseva yhteys, / tämäkin vastaanpyristelevä hiomapaperi, / tämäkin yskänkohtaus / armon turkkisi hihassa”.

Ihminen on pyhä, tuntuvat Heikkisen runot sanovan rivien välissä. Ajatus ilmeni jo edellisessä kokoelmassa Pois voihke ja valitus (Otava 2004), joka on kokonaisuutena kepeämpi ja leikkisämpi teos kuin käsillä oleva uutuus. Runo ”Kuin puhtain kulta” kuvastaa ihmisen orpoutta ja elämänkulun sattumanvaraisuutta. Paralleeliksi sille asettuu ”Pois päivä armas kulki” -runossa, jossa elämän tarkoitus vähintään kyseenalaistuu: ”Kannattiko nousta pystyyn, / hetkiseksi hyörimään, / syömään rautakankea kun alun alkaen / kulma oli väärä/ja materiaali nihkeää,—”. Ensin mainittu säe saattaa sisältää viittauksen darwinistiseen ajatteluun ihmislajin kehityksestä; samaan aihepiiriin vihjaa nimittäin Heikkisen itsensä piirtämä kokoelman kansikuva, jossa vastikään pystyasennon saavuttaneet faunimaiset olennot juhlivat peijaisiaan.

Ruumis rajapintana

Kokoelman toisessa osastossa ruumiilliset kokemukset ja tuntemukset saavat muodon. Anatomian ja fysiologian valtakunnasta tulee rajapinta, joka sekä eristää ympäröivästä maailmasta että kiinnittää siihen. Ruumis rajaa ihmisen olemuksen, on ”piilo” tai ”kaappikello”, mutta ei läpäisemättömästi. Ihmisen ”ulkopinnoista”, ihosta ja sarveiskalvosta sekä ”sisäpinnoista” kuten limakalvoista ja suolistosta tulee runojen sisäinen tanner, jossa tapahtuu lakkaamatta, kihisee ja kuhisee. Iho ja silmät ovat hengittävä käytävä, kulkureitti ihmisen ja muun maailman välillä. Runossa ”Punajäkälä” ihottuma personoituu edellä käyväksi valtiaaksi, joka levittäytyy kaikkialle.

Tapahtumisen räjähtävä hetki, näky tai ravisuttava kokemus, pysäyttää parissa peräkkäin sijoitetussa runossa: ”Jos ei yötä enää ole” ja ”Henki vastaan aine”. Kielen tasolla ”tajuamisenraivo” ilmenee s-kirjaimeen loppuvissa, iskevissä substantiiveissa kuten ”leimahdus”, ”huimaus”, ”heilahdus”, ”värähdys”, ”ymmärrys”. ”–Ovat sinua nämä muurit / leimahduksen portaat kaikki / tämän hetken helmiportti, huimauksessa / haarautuvat lasikadut / samankaltaisina / jalkojesi alta putoavat”.

Runsaat säkeenylitykset viestivät osaltaan Jyrki Heikkisen runokäsityksestä. Kun säkeenylityksillä luodaan monia yhtäaikaisia merkityksiä, kirjoitetaan samalla runouden jatkumoa. Rivit jäävät aina avoimiksi: pistettä Heikkinen ei käytä, pilkkuakin varsin harvoin. Virtaava teksti syntyy pisteettömistä riveistä ja niiltä välittyvistä, toisistaan sukeutuvista ilmiöistä. Runoilija toteuttaa näkemystään vastaavasti myös kuvallisella puolella: sarjakuva etenee strippi toisesta jatkuen; seuraavaa ei ole olemassa ilman edellistä.

Mitä tekemistä tällä kaikella on kirjan nimiölehden Peppi Pitkätossu –sitaatin kanssa, jossa Peppi, Tommi ja Annika nielaisevat kiekurapillerin, koska eivät tahdo kasvaa aikuisiksi? Kolmannen osaston runoja on nimetty ravintoon liittyvin termein: ”Saiko palkaks rinkelin” tai ”Suupalaa odotellessa”. Jos kirjan alkupuolen yksi rivienvälinen tiedonanto on, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, viimeisessä osiossa toivotaan edes murusia matkaevääksi. Kokoelman päättävä huikea nimiruno on valmis astumaan ulos Pepin anarkistisesta, esteitä uhmaavasta roolipuvusta ja lähtemään… minne? Ei ainakaan sellaiseen paikkaan, jossa Pepin suuri sydän jäisi käyttöä vaille. Tai viattomuus.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto