20-vuotias Kiiltomato on nostanut profiiliaan hitaasti mutta varmasti.

Vuonna 2000 verkkolehdet olivat varsin uusi ilmiö. Nykymuotoinen nettikin oli tuolloin vasta seitsemänvuotias. Tuona vuonna perustettu kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato toimi kulttuurilehdistössä tienraivaajana uuteen ja ihmeelliseen.

Aloin kirjoittaa kirja-arvosteluja printtimediaan vuonna 1995. Alkaessani Kiiltomadon avustajaksi vuonna 2005 oli uutta ja outoa nähdä hengentuote printin sijasta ruudulla. Ruututeksti ei hävinnyt mihinkään, toisin kuin printattu. Nettiin kirjoitettua arvostelua ei myöskään voinut polttaa polttopuiden joukossa.

Nettiin kirjoitettua arvostelua ei myöskään voinut polttaa polttopuiden joukossa.

Vuosikymmenien mittaan netin bittivirta on laajentunut kuin Amazon-joen suistoalue. Keskellä tiedon valtavirtaa ei laitoja näy. Voitaneen oikeastaan puhua tiedon merestä, jossa informaatio kulkee rannalta toiselle, miksei muihinkin suuntiin.

Kirjallisuuskritiikin verkkolehtenä Kiiltomato liikkuu kirjallisuuden merellä kuin varsinainen Theseuksen laiva. Sen kaikki alkuperäiset laudat eli tekijät ovat vaihtuneet vuosien kuluessa uusiin.

Kukaan ei ole päätoimittajana ikuisesti. Samaa koskee meitä avustajia: ei kukaan avusta kirjallisuuslehteä koko ikäänsä.

Olen ehtinyt olla kolmen päätoimittajan alaisuudessa: Saara Kesävuoren, Karo Hämäläisen ja Aleksis Salusjärven. Tärkeä vaikuttaja oli myös Riitta Vaismaa, joka ennen eläköitymistään Lukukeskuksesta toimi vuosia Kiiltomadon toimitussihteerinä.

Kiiltomato on ollut monesta syystä rakkaimpia yhteistyökumppaneitani vuosien aikana. Alkuvuosina kirjoittelin Kiiltomatoon vuosittain 2–3 arviota. Huippuvuosi oli 2012: kahdeksan arviota.

Arvioita on kertynyt 15 vuoden aikana 61 kpl, joissa käyn läpi yhteensä 66 kirjaa. Lisäksi olen saanut kolmesti mahdollisuuden kirjoittaa pääkirjoituksen. Kiiltomatoon tekemäni klassikkokritiikki poiki myös hiljattain ilmestyneen esikoistietokirjani.

Poikkeaako nettiin kirjoittaminen printtiin kirjoittamisesta? Jo vain. Alkujaan olin yllättynyt mahdollisuudesta kirjoittaa kahden tuhannen merkin sijasta vaikka kymmenenkertaisen merkkimäärän. Harvoin olen nauttinut kirjoittamisesta niin kuin väsätessäni nettiarviota Kiiltomatoon. Toisinaan olen tehnyt yhtä juttua jopa kuukauden yhteen menoon, kun normaalisti printtikritiikin tekoon menee 1–3 päivää.

Kiiltomato on ollut aina pienten kustantajien asialla.

Tällainen kirjoittaminen on tuonut aivan erilaisen tyydytyksen kuin nopea kirjoittaminen. Myöhemmin olen tehnyt nettitekstejä muillekin alustoille ja vuodesta 2013 myös omaan blogiin. Mutta Kiiltomadosta kaikki alkoi – ja se on siksi minulle jopa rakas alusta.

Moni arvioimistani kirjoista on ollut kaunokirjallisuuden reunamailla, teoksia, joista moni muu media ei halunnut kirjoittaa. Kiiltomato on ollut aina pienten kustantajien asialla, nostamassa esille kirjoja, jotka muuten olisivat saaneet vähän painoarvoa. Sen vuoksi olen iloinnut tehdessäni arvostelua kirjasta, josta ei ole muualle kukaan kirjoittanut kritiikkiä – tai mitään muutakaan.

Näin kävi itse asiassa tuoreimmassa arviossani amerikkalaisen Siddhartha Mukherjeen ylväästä Geeni-kirjasta. Arvion ilmestyttyä 18.3.2020 teoksen suomentaja Natasha Vilokkinen kertoi minulle, ettei kyseistä teosta ollut hänen tietääkseen arvosteltu yhdessäkään suomalaisessa lehdessä. Ainoastaan yksi blogi (Kuivamustekala) oli huomioinut kunnolla teoksen olemassaolon, ei tosin suomennoksen vaan englanninkielisen alkuperäisteoksen (2016).

Pääkirjoituksessani ”Elämän mittainen teos” kirjoitin näin: ”Kirjallisuus on kuin metsä täynnä monenlaisia kasveja. Suuret puut vaativat runsaasti aluskasveja, kuten klassikot pienempiä kirjoja. Elämän suunta on pohjalta ylös.”

Elämää se on pienikin elämä. Ja kirja se on pienikin kirja. Tein ensimmäisen kritiikkini Kiiltomatoon vuonna 2005 tuolloin kohtuullisen tuntemattoman tamperelaisprofessorin Janne Seppäsen kuvajournalismia käsittelevästä oppikirjasta Visuaalinen kulttuuri.

Olin tuolloin 36-vuotias ja kirjoittanut säännöllisesti kritiikkejä kymmenkunta vuotta.  Seppäsen teosta, jonka Vastapaino oli julkaissut, ei muualla paljon arvioitu; kaikki päivälehdet taisivat jättää sen arvioimatta. Tällä hetkellä Seppänen on johtava kuvajournalismin tutkija Suomessa, jonka painoarvo on merkittävä myös ulkomailla. Hänen viimeisin teoksensa Levoton valokuva (2014) arvioitiin näyttävästi muun muassa Hesarissa.

Sekä uusia että vanhoja kirjoja on syytä nostaa esille arvostelun avulla.

20-vuotias Kiiltomato on nostanut profiiliaan hitaasti mutta varmasti. Haluan kiittää päätoimittajia erityisesti mahdollisuudesta tehdä kritiikkiä paristakymmenestä vanhasta klassikkokirjasta. Ensimmäinen klassikkokritiikkini syntyi 2007 Veijo Meren Manillaköydestä. Siitä tuli myöhemmin luetuin nettikritiikkini koskaan millään alustalla. Klassikkokritiikki ei ole uutuuskirjakritiikin haastaja vaan rinnalla kulkija. Sekä uusia että vanhoja kirjoja on syytä nostaa esille arvostelun avulla.

Kiiltomadon kritiikeistä antoisimpia tehdä oli 9.9.2017 julkaistu arvosteluni suomalaisesta kirjoitusantologiasta, jonka Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen olivat toimittaneet Fjodor Dostojevskiin liittyen. Kyseinen teos käynnisti erikoisen prosessin. Kiinnostuin toden teolla sellaisen klassikkokirjailijan tuotannosta, jota en opiskeluaikoina ymmärtänyt vaan olin lukenut häntä ainoastaan pakollisen määrän. Dostojevski-harrastukseni, joka on poikinut esseitä ja esitelmiä, on kestänyt tähän päivään saakka. Luulen, että ilman mahdollisuutta kirjoittaa pitkää tekstiä Kiiltomatoon tuskin olisin näin kiinnostunut Dostojevskista.

Kukaan meistä ei elä ikuisesti. Myös kirjallisuuslehti on ajaltaan rajallinen. Nykyajan massiivisen tekstitulvan äärellä oletan, ettei yksikään teksteistäni tule säilymään yhtä kauan kuin Platonin tai Aristoteleen hengentuotteet, jotka saivat syntynsä noin 2300 vuotta sitten. Tekstejä tulee ja menee, nykyisin tekstien meri velloo suurempana ja vuolaampana kuin koskaan ennen. Toivon Kiiltomadon säilyvän kirjallisuuden majakkalaivana kirjallisuuden merellä vielä monta vuosikymmentä, jopa vuosisatoja.

Jari Olavi Hiltunen

Kuva: Tuomas Vuorenniemi / Nyblin Studiot

 

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja ja kulttuurijournalisti.