Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää

Jari Olavi Hiltunen, 11.8.2005
Janne Seppänen: Visuaalinen kulttuuri. Teoriaa ja metodeja mediakuvan tulkitsijalle s., Vastapaino 2005

Professori Janne Seppäsen uusi teos osoittaa havainnollisesti, kuinka laajalle visuaalinen kulttuuri ulottuu. Uskallan väittää, että kirjani on kohtuullisen hyvin kalibroitu samoille taajuuksille kuin visuaalisen kulttuurin tutkimuksen kansainväliset metodioppikirjat, tamperelainen professori kirjoittaa. Professorin käsitys visuaalisesta osoittautuu kuitenkin verraten laajaksi. Ansiokkaasti kirjoitetussa käsikirjassa avautuu paitsi kiintoisa tutkimusalue myös se laaja historiallinen pohja, jolle länsimainen mediatutkimus on asettunut. Seppäsen uutuuden on kustantanut tamperelainen Vastapaino.

Onko kuvan suhde totuuteen erilainen kuin sanan? Taidemaalari Leonardo da Vincin (1452-1519) kärjistyksen mukaan kuva edustaa totuutta, kun taas sana liittyy valheeseen ja kuvitelmiin. Millaisia muutoksia käsitys kuvan ja sanan keskinäisistä suhteista on kokenut aikojen myötä? Miten kuvaa tulkitaan nykyisin ja millä perustein? Entä multimedia ja audiovisuaalisen kulttuurin nopea nousu?

Janne Seppänen (s. 1958) tuo uutuusteoksessaan Visuaalinen kulttuuri havainnollisesti esille teoriaa ja tutkimusmenetelmiä visuaalisen kulttuurin analysointiin. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksella työskentelevä professori osoittaa, että esimerkiksi mediakuvia voidaan tutkia melko tavallisten tutkimusmenetelmien avulla.

Seppäsen teoksen kunnianhimoisena missiona on määrittää visuaalisen aineistojen suomalaista lukuopasta ja koodijärjestelmää. Sirpaleinen aihepiiri on kuitenkin hankala hahmottaa kokonaisuutena. Visuaalinen kokemus ei koskaan täysin palaudu kielelliseen raportointiin: ihmiset ajattelevat ja tuntevat syvemmin kuin kykenevät kielellisesti ilmaisemaan. Tämä ei ole pelkästään visuaalisen kulttuurin vaan koko yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen metodinen tosiasia, Seppänen kirjoittaa.

Vaikka visuaalisia ilmiöitä on tutkittu melko pitkään, varsinaisesta visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta alettiin puhua vasta 1990-luvulla. Visuaalinen kulttuuri -teos on aihepiiriltään varsin laaja käsittäen varsinaisen aiheensa lisäksi laajoja katsauksia sisällönanalyysiin, mediaesitysten vastaanoton tutkimukseen sekä semiotiikkaan. Kirjoittaja ottaa reippaasti kantaa myös melko käytännöllisiin asioihin, esimerkiksi lehtikuvaajan professionaalisuuteen.

Alan perusoppikirja

Oppiaineena visuaalinen kulttuuri on sateenvarjomainen. Sen alle on poikkitieteellisesti ryhmittynyt eri tieteenalojen tieteenharjoittajia, jotka ovat kiinnostuneita visuaalisista ilmiöistä. Seppänen itse on kuvajournalismin tutkija. Kunnian oppiaineen nimen keksimisestä hän sälyttää taidehistorioitsijoiden harteille.

Seppäsen uutuusteos on hyvin oppikirjamainen. Kirjoittaja on mitä ilmeisimmin halunnut tuottaa alan perusteoksen opiskelijoitaan varten. Sisällysluettelo on selkeä, symmetrinen ja informatiivinen. Teoksen ansioita ovat sen helppolukuisuus, johdonmukaisuus ja selvä kieli. Näen ansioksi myös sen, että kirjoitusote ei ole kovin akateeminen, monimutkainen tai kapulakielinen. Teoksen voi melko hyvin ottaa käteensä käytännössä kuka tahansa; potentiaalinen lukija ei tarvitse yliopistokoulutusta.

Visuaalinen kulttuuri jakaantuu seitsemään osaan. Johdannon jälkeen kirjoittaja tekee laajemmin selkoa kulttuurintutkimuksen teorioista ja niiden historiasta. Sen jälkeen kerrotaan lyhyesti representaatio- eli esitysjärjestelmistä sekä semioottisista tulkintavaihtoehdoista. Viimeisissä luvuissaan kirjoittaja käsittelee visuaalisen aineiston sisällönanalyysiä, mediakuvan vastaanottoa ja tuotantoa sekä kuvajournalismin valtasuhteita.

Käsikirjamainen teos kasvaa tavallaan aihepiiriltään loppua kohti. Viimeisessä luvussaan Seppänen lähtee erittelemään mediakuvien tuotannon eri tasoja muotoillen jopa viestinnän poliittista taloustiedettä. Mikään aihe ei kuitenkaan nouse toisia korkeammalle. Kirjoittaja ei perehdy kovin syvällisesti mihinkään aiheeseen vaan pyrkii kansantajuisesti kuvaamaan monimutkaisia teorioita syntyvaiheineen. Tavallaan professori on sisällyttänyt teokseensa seitsemän toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeavaa näkökulmaa ja teoriaa ja havainnollistanut niitä.

Samaa tekniikkaa Seppänen itse asiassa toteutti valokuvatutkimuksen väitöskirjassaan Valokuvaa ei ole (2002), joka koostui kuudesta aikaisemmin julkaistusta artikkelista. Uutuudessa aiheiden sirpaleisuus ei kuitenkaan kasva ongelmalliseksi, koska kirjoittaja on omaksunut melko johdonmukaisen ja selväjärkisen argumentointitavan.

Erityisen ansiokasta Seppäsen kirjoitusotteelle on lisäksi se, että hän tuo koko ajan esiin ajankohtaisia tai kuuluisia esimerkkejä, jotka avautuvat hyvin kuvajournalismiin perehtymättömälle lukijalle. Jokaisen luvun lopussa on tutkimusesimerkkejä, joissa havainnollistuvat juuri ne teoreettiset lähtökohdat, joita kirjoittaja on juuri lähestynyt. Tutkimusesimerkkeinä on katsauksia muun muassa Irakin sodan uutisointiin, TV-sarja Dallasin vastaanottoon länsimaissa, Benettonin rasistisiksi väitettyihin mainoksiin, Satakunnan Kansan kuvajournalistiseen tuotantoprosessiin sekä kokeilevan TV-sarjan (Angels in America) tuotantoon.

Esimerkkien valinnassa professori menee joskus hieman epätieteellisillekin alueille. Toisinaan hän saattaa hakea väitteilleen perusteluja jopa omista elämänvaiheistaan, kuten havainnollistaessaan vanhempiensa muuttoaikeilla fantasian merkitystä lapsen mielikuvituksessa. Onkohan Seppänen omaksunut tässä mallia niistä amerikkalaisista metodioppaista, joita hän kertoo seuranneensa vertailevassa mielessä? Seppäsen teoksen arvoa eivät vähennä ne muutamat lapsukset, joihin professori on sortunut puhuessaan muun muassa kielitieteilijästä lingvistikkona.

Janne Seppänen on kirjoittanut visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta alan perusoppikirjan, jota kelpaa käyttää esim. kuvajournalismin opiskelijoiden tenteissä. Koska kirjoittaja tekee yksityiskohtaisesti ja käytännönläheisesti selkoa niin tärkeiden tieteellisen tutkimusparadigmojen syntyvaiheista kuin erilaisista tutkimustavoista, Visuaalinen kulttuuri sopii mielestäni hyvin myös monien muiden alojen perusopintoihin, kuten elokuvatieteen, kielitieteen, kirjallisuustieteen ja taidehistorian opiskelijoille.

Seppäsen teoksella on paitsi spesifi arvo kulttuuritutkimuksen osa-alueen esittelijänä myös vankka yleissivistävä merkitys. Ansiona voi pitää myös sitä, että teos esittelee virikkeellisesti ja kiintoisasti lukuisan joukon ajankohtaisia kotimaisia ja ulkomaalaisia kulttuuritutkimuksia. Pallo on heitetty aiheesta kiinnostuneelle lukijalle, jolla on mistä valita, kun teoksen lopusta löytyvät kattavat asia- ja henkilöhakemistot.

Kokonaisuutta kohti

Seppäsen aikaisempi teos Katseen voima (2001) perustui ajatukseen, että kuvia voidaan oppia lukemaan samalla tavoin kuin kirjoitettua tekstiä. Kuvallisuuden ja ylipäänsä visuaalisen kulttuurin ”lukeminen” eroaa kuitenkin perinteisen tekstin lukemisesta monin tavoin. Visuaalinen kulttuuri on Seppäsen mielestä melko moniulotteinen kokonaisuus, jossa on huomioitava melkoinen joukko muuttujia ja lähtökohtia.

Professorin käsitys visuaalisesta osoittautuu uutuuskirjassa verraten laajaksi. Seppänen tarkastelee visuaalisuutta paitsi kuvallisista representaatioista myös monentyyppisistä teksteistä, kuten reportaaseista ja muista lehtijutuista. Seppäselle visuaalisuus ja kuvallisuus eivät ole synonyymejä.

Digitaalinen kuvankäsittely on murskannut arkiajattelun käsitystä kuvien tuottamisen vaikeudesta. Seppäsen mukaan se, että jokainen voi kotioloissa tehdä ja käsitellä kuvia miten osaa ja haluaa, saattaa vaikuttaa myös medioissa vastaantuleviin kuviin. Kuvallisuudesta on kasvanut väline itseilmaisuun, ja sen merkitystä identiteettien rakentumisen ja työstämisen kannalta ei kannata aliarvioida.

Seppäselle mediakuvat eivät ole pirstaleisia ja toisiinsa kiinnittymättömiä merkityslähteitä, vaan kokonaisuuteen ja järjestelmään liittyviä yksikköjä. Hän metsästää mekanismeja, joilla merkitykset avautuvat luontevasti. Niitä löytyykin melko hyvin. Tekstintutkimuksen hän työntää syrjään melkein kokonaan, koska ei koe olevansa asiantuntija sillä saralla.

Seppäselle on varsin tärkeä aihe miettiä mediakuvia seuraavaa ja erittelevää ihmistä. Humanistinen näkökulma on näin verraten vahva ja moneen ulottuva. Esimerkiksi lukijaa Seppänen tulee lähelle varsin arkisine tutkimusesimerkkeineen.

Kuitenkin viime kädessä professori tarkastelee visuaalisia aineistoja, niiden tuotantoa ja analyysiä yhteiskuntatieteilijän silmin. Joukko määrää kuvan arvon, ei yksilö. Mediatutkimuksessa kuitenkin riittää näkemyksiä joukosta, esimerkiksi mediakuvien yleisöstä. Monessa asiassa erimieliset tutkijat ovat yhtä mieltä ainakin siitä, että yleisöstä pitää puhua monikossa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto