Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sodan mielettömyys köyden jatkona

Jari Olavi Hiltunen, 18.7.2007
Veijo Meri: Manillaköysi s., Otava 2007

”Keppilän Joose löysi köyden keskeltä huoltotietä. Kai se oli pudonnut huolimattoman ajomiehen kuormasta. Se oli ainoa käyttökelpoinen ja yleisesti pätevä esine minkä hän oli löytänyt koko sotaretken aikana.”

Tästä hetkestä, jolloin sotamies Joose Keppilä löytää arvokkaan manillaköyden, käynnistyy Veijo Meren klassinen sotaromaani. Kun kotilomalle lähdön aika koittaa, Keppilä pukee köyden ylleen univormun alle välttääkseen sotapoliisien takavarikoinnin.

Meren romaani etenee junan jyskyttäessä isänmaan halki. Köysi kuristaa Joosea koko pitkän junamatkan yhä enemmän ja enemmän. Samalla mies kuuntelee tuntemattomien sotilaiden koruttomia ja lennokkaita kertomuksia, joissa hylsyt lentelevät ja vihollisia kaatuu läjäpäin. Viimein Keppilä pääsee kotiin ja joutuu päiväkausiksi vuoteenomaksi köyden runneltua hänet puolikuoliaaksi. Vaimo leikkaa köyden palasiksi ja heittää palat tunkiolle.

Kilpailua sotajutuilla

1950-luvun kirjallisuushistoriassa Veijo Meri liittyi Manillaköydellä suomenkielisten modernistien etujoukkoon. Kun Eeva-Liisa Manner vei läpi 1956 lyriikan modernismin runokokoelmallaan Tämä matka (Tammi), seuraavana vuonna ilmestynyt Manillaköysi uudisti romaanitaiteen muotoa modernistiseen suuntaan yhdessä Marja-Liisa Vartion romaanin Se on sitten kevät kanssa.

Manillaköysi on kansainvälisesti menestyneimpiä romaanejamme. Teos on käännetty lähes 20 kielelle. Manillaköydessä näkyy kirjailijan kiinnostus historiaa kohtaan elinvoimaisena.

Modernistiset kirjailijat Veijo Merestä ja Samuli Parosesta lähtien ottivat tarkoituksekseen poistaa sankaruuden sotakuvauksesta. Manillaköysi ja Parosen Kuolismaantie (Otava, 1967) eivät enää kuvanneet sotaa näköisenään kuten realistiset sotakirjat vaan käyttivät sotaan liittyvää kaaosta vertauskuvana modernin maailman sekasorrosta.

Kaiken takana oli vahva pasifistinen sanoma, jota Meri halusi julistaa absurdeilla tarinoillaan. Päättömyys ja groteski ilmaisu muuttuivat sotajuttujen kyseessä ollen luoviksi mahdollisuuksiksi: kyllä noissa oloissa tuollainenkin saattaisi olla mahdollista, vaikkei muuten olisikaan.

Toisena modernistisen kirjallisuuden eetoksena on relativismi, jota sodanjälkeisen maailman rauniot ja perinteisten arvojen murros ruokkivat kuin kädestä. Vanhat rakenteet ja katsantokannat näyttivät kaipaavan uudenlaisia vastineita. Sotaa kuvaaville modernisteille tämä tarkoitti realistisen kerronnan – erityisesti Väinö Linnan kuvaustavan – kyseenalaistamista.

Manillaköydessä henkilöt alkavat kysyä olemassaolonsa perusteita, kun olosuhteet käyvät ylivoimaisiksi. Kotiin palaava Joose Keppilä runtelee itsensä sairaalakuntoon kompuroidessaan metsän halki ja pelästyttää hirveällä ulkomuodollaan perheensä. Rintamaveteraanin paluu on kaikkea muuta kuin juhlallinen ja kuvastaa irvokkaasti sodan häviämisen mentaliteettia. Kotiväen koruton hoiva ja hulvaton turinointi kuitenkin palauttavat Joosen elämänhalun vähitellen takaisin.

Juttujen kerronta muistuttaa Meren romaanissa kalevalaista kilpalaulantaa: isketään juttua toisen perään konekiväärityyliin ja seurataan kiinnostuneina kaskujen vaikutuksia kuuntelijoihin. Romaanin viimeinen juttu saa Joosen isän suuttumaan ja haukkumaan jutun kertojaa valehtelijaksi, mistä Joose on mielissään: ”Jooselta pääsi naurunhähätystä, mutta kipeää se vielä teki. Tuohtunut Joosen isä nousi ja lähti, paiskasi oven niin kuin ei enää koskaan aikoisi sen kautta tulla takaisin.”

Tuntemattoman vastakirja?

Manillaköyttä voi lukea vastakirjana Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle (WSOY, 1954). Huomionarvoista on, että Tuntematon sotilas kuvaa pelkästään jatkosotaa, kun taas Manillaköysi sisältää kohtauksia myös talvisodan ajalta. Nämä realistisen ja modernistisen romaanitaiteen lippulaivat todistavat tyylilajien vastakohtaisuuden ratkaisemattomuutta, joka johti vuosia kestäneeseen debattiin julkisessa sanassa. Linna ja Meri ajautuivat keskinäiselle törmäyskurssille 1967, kun he ottivat esseekokoelmillaan kantaa realismin keinoihin, kumpikin omalta puoleltaan.

Väittelijöiltä pitkälti unohtui se teoreetikoiden, muiden muassa Alex Matsonin, osoittama tosiseikka, että teoreettisesti realistit ja modernistit olivat loppujen lopuksi aika lähellä toisiaan. Matsonin romaaniteorian ydin oli se, että romaanin totuudellisuus on sen muodossa ja romaanin muoto havainnollistaa elämän monimuotoisuutta. Veijo Meri sovelsi kertomansa mukaan Matsonin romaaniteoriaa suoraan kirjoittaessaan Manillaköyttä: romaanin modernistisen muodon oli tarkoitus heijastaa elämän monia ulottuvuuksia. Tässä Meri onnistui niin säkenöivästi, että pääsi kirjallisuushistoriaan.

Linnan ja Meren kuvaustavoissa on yhteisiäkin nimittäjiä kuten sattumanvaraisuuden ja jermumentaliteetin alleviivaus. Molemmat kirjailijat antavat raikuvasti kyytiä armeijan epäinhimilliselle käskyttämiselle, Linna istuttamalla jermujoukkoon tiukkapipoisia upseereja ja Meri puolestaan tuomalla junaan virkaintoisia sotapoliiseja tarkastamaan rintamamiesten reppuja. Kertoja nimeää nämä sotakoiriksi, mitä Jussi Kaakisen räväkät kuvat korostavat.

Kansan syvien rivien äänenpainot klassikkoromaaneihin nähden puhuvat omaa kieltään. Esimerkiksi vuonna 1994 tehty kysely sotaveteraanien suosituimmista sotakirjoista nosti Tuntemattoman sotilaan kirkkaasti parhaimmaksi toista maailmansotaa kuvaavaksi kirjaksi. Se, että yksikään 272:sta kyselyyn vastanneesta veteraanista ei nimennyt Manillaköyttä tai Parosen Kuolismaantietä viiden parhaan sotakirjan joukkoon, kertoo modernistien ohittamisesta.

Onko Manillaköyden klassikon asema näin ollen kyseenalainen? Leena Kirstinän mukaan Meren tapa kuvata kansaa ei miellytä suomalaista lukijaa sen vuoksi, että kirjailija rikkoo tahallaan totunnaisen, humoristisen asenteen yksinkertaiseen maalaisihmiseen. Sankareiden sijasta suomalaisia kuvataan typerinä ja omituisesti käyttäytyvinä mäntteinä. Tämä jakaa lukevaa yleisöä väistämättä.

Vuonna 1987 tehty suomalais-unkarilainen lukututkimus puolestaan osoitti, että kirjallisesti koulutetut henkilöt – esimerkiksi äidinkielen opettajat – lukivat Manillaköyttä aivan eri tavoin kuin metallimiehet ja diplomi-insinöörit. Kun ensin mainitut näkivät romaanissa modernismin klassikon ja upean taideteoksen kiinnostavine rakenteineen, jälkimmäiset puolestaan lukivat Manillaköyttä hirtehishumoristisena sotakirjana, jonka naturalistinen kuvaus herätti toisaalla hilpeyttä, toisaalla taas jyrkkää torjuntaa. Molemmat tulkintatavat olivat perusteltuja, mikä osoitti romaanin rakenteellista laajuutta. Tavallaan Manillaköysi jos mikä on romaani, jolla on kahdet kasvot.

Kiven perintö

Vaikka Meri on kieltänyt olevansa humoristi, Manillaköydessä on aimo annoksia tilannekomiikkaa ja mustaa huumoria. Kun tapahtumat heittävät kunnolla häränpyllyä, kirjailija sävyttää karmeita tarinoitaan huumorilla niin, että tuntuu.

Meren Suomi näyttäytyy saarenomaisena Euroopan periferiana, minkä käsityksen kirjailija omaksui Aleksis Kiveltä. Jo Manillaköysi osoitti Meren olevan viehättynyt rakentamaan novellikokoelmia, jotka on sidottu yhteen kehyskertomuksen avulla. Rakenne toimii Manillaköyden lisäksi esimerkiksi teoksessa Yhden yön tarinat (Otava, 1967), jonka tapahtumat sijoittuvat rauhan ajan sotilassairaalaan.

Maailmankirjailijoista Meri tunsi läheisimmiksi Nikolai Gogolin ja Franz Kafkan. Kafka on ollut suomenkielisille modernisteille tärkeä suunnannäyttäjä sikäli, että hänen teoksensa osoittavat syyllisyyden kuuluvan ihmiselämään väistämättömästi eikä siinä ole välttämättä sijaa minkäänlaiselle uskonnolliselle sovitukselle. Saariasemasta johtuen Suomi tarvitsee kipeästi kansainvälisiä suhteita ja reagoi Meren mukaan muualta tuleviin vaikutteisiin nopeammin kuin moni luulee.

Rikollisuus on Manillaköyden tärkeimpiä aihepiirejä. Suomalaissotilaat putsaavat kaatuneiden venäläisten taskuja ja koettavat salakuljettaa kotiin armeijalta anastettuja varusesineitä. Joose Keppilä erehtyy omaatuntoa koettelevaan puuhaan yhden ja ainoan kerran sillä seurauksella, että joutuu sairasvuoteeseen pitkäksi aikaa. Saako hän näin rangaistuksen Korkeamman kädestä?

Rikollisuuteen liittyvä syyllisyys luo perusteita pohjattomalle epätoivolle, kun se on yhdistynyt sivullisuuden tunteeseen (Camus) tai vierauden kokemuksiin. Toivottomuus ajaa Manillaköydessäkin romaanihenkilöitä erikoisiin yrityksiin. Toisin kuin Kafka, Meri kuitenkin tekee Joosesta ja muista romaanihenkilöistään lähes tahdottomia marionetteja sodan sattumien pyörityksessä, eivätkä heitä kohtaan näytä osoittavan syyttävällä sormella kuin sotapoliisit, jotka joutuvat vihan ja ivan kohteeksi. Paljon jyrkemmän tuomion kirjailijalta saavat järjestelmät (armeija) ja eläimet (kaatuneita sotilaita syövät siat).

Meren kuningasidea oli luoda kerronnan eri tasoja sisäkertomuksilla, jotka rytmittivät romaanitekstiä uudella tavalla. Monet Manillaköyden upseerikertomuksista ovat saavuttaneet ikivihreää leimaa. Näin on käynyt esimerkiksi kuvauksille talvisodassa pystyyn kuolleesta venäläisupseerista ja kohtalokkaaseen resiinaonnettomuuteen joutuvasta saksalaisupseerista. Jutuissa on legendaarisia piirteitä, kuten romaanin loppuun sijoitetussa tarinassa Suomen ensimmäisestä ilmapommituksesta.

Poikasukupolven tulkki

Upseerikertomuksissa voi nähdä toisaalta pyrkimyksen ymmärtää kirjailijan oman henkilöhistorian erityispiirteitä. Meren isä näet oli ammattisotilas ja sotaveteraani. Vaikka kirjailija itse ei osallistunut sotaan, hän eli silti nuoruusvuosiaan sodan ilmapiirissä. Tässä mielessä Meren näkökulma sotaan on ratkaisevasti erilainen kuin sodankäyneillä kirjailijoilla. Kun esimerkiksi Väinö Linna teki tiliä sodasta isien näkökulmasta, Meri toi sotaa esiin poikien sukupolven edustajana:

”Sota ei ole sen kummempaa kuin muukaan ihmistyö. Sanovat, että se on aina vajavaista. Niinpä näkyy olevan. Mutta kun mies on oikein taitava, pystyy pettämään kuolemankin. Ei mene edes miinaan. Miehen pitää uskoa vahvasti, ettei häntä ole määrätty sodassa kuolemaan ja touhuta niin helkkaristi, ettei sitten ehdikään.”

Jussi Kaakisen kuvitus 50-vuotisjuhlapainokseen on erityisen tyylikästä ja puhuttelevaa. Pelkistetyt kuvat tavoittavat koskettavasti sota-ajan mentaliteetin, jossa ihmisiä heitellään surutta paikasta toiseen turhia kyselemättä. Kaakisen piirrokset saivat tunnustusta siten, että Grafia ry:n järjestämässä Vuoden Huiput -kilpailussa Manillaköyden juhlapainoksen kuvitus voitti Kuva ja kuvitus -sarjan. Graafisena suunnittelijana työskentelevä Kaakinen on kuvittanut myös useita lastenkirjoja.

Manillaköyden ilmestyessä Meri työskenteli 29-vuotiaana kustannusvirkailijana Otavassa. Romaanista keskusteltiin Suomessa vilkkaasti varsinkin 1960-luvulla, minkä jälkeen keskustelu on virinnyt uudelleen noin kymmenen vuoden välein.

Ulkomailla Manillaköyttä luettiin ahkerasti muun muassa Unkarissa, jossa 1987 tehty lukututkimus osoitti merkittäviä eroja suomalaiseen lukutapaan nähden. Kun suomalaiset olivat pitkälti liittäneet Manillaköyteen sodanvastaisia merkityksiä, unkarilaiset sivuuttivat ne fraseologisina ja kliseisinä korostaen Meren merkitystä ihmisluonteen ja erikoisten olosuhteiden valloittavana kuvaajana. He tunnistivat Vaclav Hašekin Švejk-hahmon Keppilän Joosen sukulaissieluksi, minkä Meri on myöntänytkin.

Yksi Meren kirjailijauran huippuhetkistä oli, kun romaani Kersantin poika (Otava, 1971) sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1973. Kersantin pojan jälkeen Meri on kirjoittanut vain yhden romaanin, Jääkiekkoilijan kesän (Otava, 1980). Vastaanottaessaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon Meri totesi juhlapuheessaan: ”Mielestäni ihminen on yhtä iso kuin hänen maailmansa.”

Tätä ajatusta vasten Manillaköyden Joose Keppilän maailma näyttäytyy mielettömyyden tyyssijana, jossa maailman valtavien pyörien sattumanvaraiset liikkeet vievät järjestelmien uskottavuuden ja luovat (suomalaisille) ihmispoloille syitä välittää toisistaan, ihan oikeasti.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto