Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallisuuden vaihtuneet osat: sota naisille, suhteet miehille

Ann-Christine Snickars, 10.1.2012

Tarkemmin ajateltuna puheenjohtaja on oikeassa. Suomalainen kaunokirjallisuus voi hyvin. Sitä ilmestyy kaikissa formaateissa ja genreissä, toisinaan myös sellaisissa muodoissa, joiden luokittelu on vaikeaa. Nimikkeitä on yhä paljon. Kirjavirrassa on enemmän laadukkaita ja kiinnostavia kirjoja kuin tavallinen lukija ehtii lukea.

Kun Runeberg-ehdokkaat valitsevalta esiraadilta kysyttiin Porvoossa kirjallisuuslounaalla, jossa ehdokkaat joulukuussa esittäytyivät, miten suomalainen kirjallisuus voi juuri nyt, esiraadin jäsenet näyttivät lähinnä hämmentyneiltä. Puheenjohtaja vastasi kohteliaasti ”kiitos hyvin”.

Kirjallisuus elää, mutta kirjallisuusinstituutio natisee liitoksissaan. Kustantamoita ostetaan, ne fuusioituvat ja vaihtavat nimeä, päivälehdistö karsii kirjallisuuden seurantaa. Monet kirjailijat joutuvat kokemaan, miltä tuntuu, kun kriitikot vain ohittavat kirjan. Kustantamon suhde kirjailijaan on myös asteittain muuttunut. Ei ole enää varmaa, että kustantamon ja kirjailijan välillä solmitaan side, jonka on tarkoitus tukea kirjailijan tuotantoa. Nykyään on olemassa todellinen riski, että kirjailija tulee torjutuksi niin perustavanlaatuisella tavalla, että se muistuttaa irtisanomista.

Kirjallisuuspalkintoja tavataan myös säännöllisesti haukkua, ja niiden rooli kasvaakin suhteettoman suureksi, jos kirjallisuuden muuten saama huomio vähenee tai katoaa. Kirjallisuudessa ei myöskään voi kilpailla, mutta kirjoja ja kirjailijoita voi palkita. Valinta on epäoikeudenmukainen suurinta osaa kirjoja kohtaan. Siinä käy kuten muussakin elämässä. Sitä, joka ponnistelee ja tekee vakavissaan töitä, ei ehkä koskaan huomioida ja nosteta valokeilaan, vaikka hän olisi palkinnon tai useammankin arvoinen.

Se, miltä kirjallisuus näyttää tulevaisuudessa, riippuu siitä, miltä kaikki kirjallisuuteen liittyvät osaset tulevat näyttämään. Se riippuu yksittäisten kustantamoiden toiminnasta ja viranomaisten päätöksistä. Mullistuksia tapahtuu myös kirjallisuuden sisältä käsin. Niin on tapahtunut aina, mutta kehityskulut ovat erilaisia eri genreissä ja kirjallisuuden kerroksissa. Kirjallisuus kulkee omia polkujaan, se ei noudata ennalta määrättyä logiikkaa.

Suomalainen kirjallisuus kantaa vastuunsa

Niin kutsussa ”yhteiskunnan koventuneessa ilmapiirissä” suomalainen kirjallisuus tuntuu kuitenkin ottavan tehtävänsä vakavasti. Sen voi nähdä aiheiden valinnassa. Miika Nousiaisen romaanissa Metsäjätti aiheena on suuryrityksen häikäilemätön menettely, Karo Hämäläisen Erottaja käsittelee sitä, mitä raha tekee ihmisille, joiden työnä ja elämänsisältönsä on saada se poikimaan. Jari Tervon Layla tutkii naisen paikkaa patriarkaalisessa yhteiskunnassa lähtökohtanaan kurdinaisen kohtalo. Vakavia aiheita käsitellään välillä klassisen suomalaisen huumorin avulla, joka lähestyy toisinaan satiiria. Mutta huumori voi olla myös kuin rehvasteleva ase, kuin kirves.

Eräänlainen roolinvaihdos on joka tapauksessa tapahtunut aihevalinnoissa. Nuoret naiset ovat tarttuneet sotaan, miesten pyhään alueeseen. Yhdistelmä on hedelmällinen. Katja Ketun Kätilö on julman päällekäyvä. Jo kirjan nimi kertoo, että saamme sotaan uudenlaisen näkökulman, naisnäkökulman. Se ei ole toki täysin uutta kaunokirjallisuudessa. Sirpa Kähkösen Kuopiota ja sotaa kuvaavien romaanien jälkeen naisnäkökulma on vakiinnuttanut asemansa. Uudenlainen suhtautumistapa on myös Jenni Linturin romaanissa Isänmaan tähden, joka ei ensisijaisesti kerro siitä, mitä miehet tekivät sodassa vaan mitä sota teki miehille. Essi Tammimaan romaanissa Paljain käsin on myös naisnäkökulma. Kirja kuvaa sitä, millaisen perinnön sota jättää naissukupolville.

Väinö Linnan sotamytologian – joka on ollut niin tarpeellinen monien vuosikymmenten ajan – virallinen päätepiste on luultavasti Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan näytelmäversio Kansallisteatterissa vuonna 2007, mutta nämä edellä mainitut romaanit merkitsevät uutta kappaletta sodan käsittelyssä. Kiinnostavaa on sekin, mihin sukupolveen nämä naiset kuuluvat ja kuinka kauan täytyy odottaa, ennen kuin voi perusteellisesti muotoilla käsityksensä sodan seurauksista naisille, psykologisella tasolla ja useiden sukupolvien ajan. Erityisesti Kettu ja Tammimaa työstävät aihetta voimakkaan erityislaatuisella kielellä. Siinä ehkä näkyykin Linnan perintö.

Samaan aikaan toisaalla kirjallisuudessa…

Samaan aikaan toisaalla kirjallisuudessa, toisessa genressä, novelleissa, mieskirjailijat kuten Joni Pyysalo (Ja muita novelleja) ja Philip Teir (Akta dig för att färdas alltför fort; Donner-ryhmä ja muita novelleja) kirjoittavat tarkkanäköisiä tarinoita ihmisten välistä suhteista nykyajassa. Heidän kertomustensa henkilöt elävät urbaanissa kulttuurissa, jota hallitsevat elektroniikka ja tiedotusvälineet. Näkemys siitä, mitä ne tekevät ihmissuhteille, täytyy kertoa tuntevien henkilöiden kautta.

Jos haluaa löytää Pyysalolle ja Teirille kontrastin novellipuolelta, voi tarttua Pia Pesosen Urho Kekkonen Straβeen, jonka kertomukset sijoittuvat Lappiin. Ne kiertyvät toisaalta erikoisten henkilöiden ympärille, mutta käsittelevät myös kuilua järjestäytyneen Suomen, maamme julkisivun, ja oudompien, kesyttämättömien reuna-alueiden välillä. Eräänlaiseksi sillaksi näiden maailmojen välille löytyy Kekkonen, ainut hahmo, jolla on tarpeeksi voimallista arvovaltaa tähän tehtävään.

Pyysalo ja Teir ovat aiemmin kirjoittaneet lyriikkaa, Pesosen kokoelma on esikoisteos. Anita Wikmanin Sandra, Allan och vi andra -novellikokoelma päätyy jonnekin näiden välimaastoon. Novellit ovat realistisia ja nykyhetkessä kiinni, niukan tyylin alla piilee myötätuntoinen paatos.

Balettia ja valaita

On muitakin tapoja poimia rusinat viime vuoden kirjallisuuspullasta. Voi tarkastella aihepiiriä tai kuvakieltä tai ruumiillisuutta, jolla romaanit tekevät teemansa käsin kosketeltaviksi. Pari viime vuoden proosateoksista liikkuu kokonaan tai osin tanssin maailmassa. Yksi niistä on Marianne Backlénin Eldfågelns dans (Tulilinnun tanssi), joka sijoittuu historiallisesti kiinnostavaan, kansainväliseen balettiympäristöön ja käsittelee lisäksi tanssijoiden vanhenemista ja suhteita. Millaisia syvempiä suhteita naistanssija voi odottaa luovansa miestanssijoihin, jotka lähes säännönmukaisesti ovat homoseksuaaleja? Siiri Enorannan Gisellen kuolema antaa perhedraamalle kohtalonomaisen painotuksen klassisen baletin kautta.

Kielellisesti romaanit ovat toistensa vastakohtia. Backlénin on monisanainen ja rönsyilevä, Enorannan lähes klaustrofobisen niukka, kuitenkin vahvan runollisin häivähdyksin. Temaattisesti Sara Jungerstenin esikoisromaanin Wannabe voi löyhästi liittää kahteen edelliseen. Hänen kirjansa käsittelee sitä, kuinka epäonnistumalla näyttelijäksi tulemisessa voikin lopulta löytää itsensä ja päästä elämässään eteenpäin.

Valaat sattuvat myös olemaan yhteinen motiivi parissa viime vuoden kirjassa. Ensimmäisenä mieleen tulee Saara Henrikssonin Moby Doll, joka on paljon haluava ja rakenteellisesti villisti moneen suuntaan kurotteleva romaani. Yksi sen näkyvimmistä kerroksista on ekologinen sanoma. Ihminen tuhoaa maapalloa, läheisiään ja elinehtojaan. Moby Doll on maantieteellisesti liikkeessä, romaani suuntaa kohti pohjoista ja itää, meriä joissa valaat puhuvat keskenään.

Silene Lehdon suggestiivinen runokokoelma liikkuu oikeiden ja myyttisten eläinten parissa, mutta antaa valaille tilan kirjan nimessä. Hän lähti valaiden matkaan tarjoaa ensisilmäyksen runoilijan tuotantoon, jota haluaa seurata jatkossakin.

Nyt olemmekin jo lyriikassa, mutta suurten syvyyksien ja valtavien, salaperäisesti kommunikoivien eläinten osastolle on vielä löydettävissä Birgitta Bouchtin romaani Tusenblad, en kvinna som snubblar. Kirja iskee silmää Hemingwayn Vanhukselle ja merelle sijoittamalla vanhan, reisiluunsa murtaneen naisen kylpyammeeseen. Odottaessaan yksin asunnossaan apua saapuvaksi hän vaeltavaa muistoissaan ja päätyy todellisiin syviin vesiin.

Lyriikan aarreaitat

Suomenkielinen lyriikka on ollut viime vuosien aikana kotimaisen kirjallisuuden aarreaitta. Runouden puolella on kokeiltu välillä villisti ja toisinaan hillitymmin, kirjoittajan temperamentin mukaan. Suomenruotsalaisen runouden traditio on ollut joitakin asteita juhlallisempaa myös kokeiluissaan. Täysipainoisen runouden saaminen kahdella (ja vieläpä niin erilaisella) kielellä samassa maassa on jännittävä etuoikeus, jota monet eivät ole vielä tuntuneet täysin sisäistäneen.

Tuntuukin aivan oikealta, että suomen ehdokkaina Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi ovat Gösta Ågrenin runokokoelma I det stora hela ja Saila Susiluodon Carmen. Viime vuoden runokeskustelu kielirajojen yli voi saada juuri tällaisia asetelmia: vanhat, arpeutuneet ruotsinkieliset kohtaavat nuoret, elinvoimaiset suomenkieliset runoilijat. Kurt Högnäsin De bronsblå solarna -kokoelman vedenkirkkaat proosarunot kohtaavat esimerkiksi Riina Katajavuoren Omakuvien sydämelliset ja yksityiskohtaiset tutkielmat.

Gurli Lindénin aistilliset Ordsegel-kokoelman runot löytävät vastaavaa, nuorempaa tarkkanäköistä vakavuutta Pauliina Haasjoen Aallonmurtajasta. Ja pienessä poikkeusteoksessa – käännöksessä, jonka on tuottanut ruotsalainen Ellerström-kustantamo – Henrika Ringbom kohtaa runoilija Mirkka Rekolan otsikon En gynnsam plats för hjärtat alla.

Omaelämäkerrallista, eikä unohdeta nuoriakaan

Mitä tendenssejä ei pidä unohtaa? Ehkä vastareaktiota tiiliskiviromaanien vallalle, nimittäin ohuita, oivallisia proosakirjoja: Helmi Kekkosen kamarimusiikinkaunista romaania Valinta, joka kertoo surusta ja yhteenkuuluvuudesta, ja Kristina Carlsonin William N. päiväkirjaa hiljaisen kasvitieteilijän sisäisestä elämästä.

Se olkoonkin silta historiallisista henkilöistä kertoviin kirjoihin, joita saa tässä edustaa Laila Hirvisaaren paras kirja, Minä, Katariina, joka kertoo Katariina Suuresta ja hänen ympärillään käydyistä vehkeilyistä tarkastellen samalla universaalisti naisen elämän ehtoja.

Toista linjaa edustaa Irmelin Sandman Liliuksen Sjutusen år. En biografi över Carl-Gustaf Lilius (del II), 500-sivuinen teos, joka ei ole niinkään elämäkerta vaan katsaus aikaan ja kahden taiteilijan väliseen suhteeseen, avioliittoon. Myös Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallisuuteen pohjautuva romaani Flickan som blev fel (Vinoon kasvanut tyttö) kuvaa tarkasti aikaa ja sen käsityksiä samoin kuin tunteita täynnä olevia suhteita. Ruotsinkielistä proosavuotta 2011 leimaa harvinaisen paljon elämäkerrallisen ja historiallisen aineiston käyttö.

Jako aikuisten ja nuorten romaaneihin tuntuu hämärtyvän. Osa viime vuoden kirjatarjonnasta, joka on selvästi tarkoitettu aikuisille, tuntuu melko yksinkertaisine tapahtumakulkuineen ajatellun pedagogiseksi luettavaksi niille, jotka eivät ole vielä ehtineet kehittää makuaan – tai niille, jotka jäävät ainaiseksi nuoruuteen.

Toisaalta on erinomaisia nuortenromaaneja, jotka eivät karta mutkia niin juonessa kuin tunnesisällössäkään ja joita kaikki voivat mielikseen lukea. Esimerkkejä on paljon, mutta tyydytään tässä kahteen: Annika Lutherin De hemlösas stad on tarkkanäköinen dystopia Suomesta vuonna 2035 ja Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa puolestaan käsittelee rakkautta ja katastrofeja ja lähestyy lukijaansa epäröimättä, mielistelemättä, kielellä joka kunnioittaa materiaaliaan. Romaani onkin jo palkittu.

Ann-Christine Snickars
Kirjoittaja on kriitikko, luovan kirjoittamisen opettaja ja Kiiltomadon toimituskunnan jäsen. Hän oli viime vuonna jäsenenä Runeberg-palkinnon esiraadissa.