Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Puhetta ja teatteria historian lavasteissa

Tommi Kotonen, 15.6.2005
Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään s., Otava 2005 Kääntäjä(t): Tuomas Anhava

Konstantinos Kavafis (1863–1933) kuuluu uuden ajan kreikankielisen runouden ehdottomiin klassikoihin. Hän ei julkaissut elinaikanaan juuri mitään, vaan jakoi runojaan lähinnä ystävilleen vihkoiksi ommeltuina. Runojen ensimmäinen koottu laitos ilmestyi vasta runoilijan kuoltua. Kavafiksen historiallinen kuvasto kytkeytyy antiikin keskeisimpään perintöön, mutta tietty realismi yhdistää hänet myös oman aikansa moderniin henkeen.

Kavafiksen runouden klassisen tyylipuhtaat kuvat muistuttavat monesti Ezra Poundin (1885–1973) ja T. S. Eliotin (1888–1965) runouden kiihkotonta menneisyyden tarkastelua. Yhtymäkohtia on muitakin: erityisen usein he kaikki hakevat innoituksensa myöhäishellenistisen kauden runoilijoilta ja suosivat epigrammin tapaista tiivistä tyyliä. Kieli on selkeää ja punnittua. Suomalaiselle lukijalle Kavafiksen suosimat hahmot ovat tuttuja Saarikosken ja Haavikon runoista, erityisesti jälkimmäisen Bysanttiin sijoittuvista teoksista. Kaikkia edellä mainittuja yhdistää luonnollisesti Tuomas Anhava, nyt myös Kavafiksen kääntäjänä.

Kavafiksen elämä vaikuttaa yhtä yksitoikkoiselta kuin T. S. Eliotin konsanaan: hän työskenteli vuosikaudet yleisten töiden ministeriön vesirakennusosastolla ja vietti lähes koko elämänsä Aleksandriassa. Eliotin ja Poundin tapaan Kavafis asui eräänlaisessa maanpaossa: Aleksandrian kulttuurien sekamelska oli kuin pakolaisten kerääntymispaikka kansallisiksi valtioiksi tiivistyvässä maailmassa. Ainoan kotinsa hän tuntui löytäneen kielestä.

Aleksandria oli idän ja lännen risteysasemana kuin myrskyn tyyni keskipiste eräänlaisessa vuosisatoja jatkuneessa poikkeustilassa. Vastaavan kaltaisen poikkeustilan tuntua on myös Kavafiksen runoissa. Niissä harvoin tapahtuu mitään, paremminkin ne ovat aavistuksia tulevasta katastrofista. Kuvatut hahmotkin elävät usein kahden aikakauden rajalla, kuten kristinuskoa vastaan taistellut Rooman keisari Julianus Apostata (Luopio, 331–363) ja keskeisesti esillä oleva Ptolemaiosten hallitsijasuku, joka hallitsi Egyptiä parin vuosisadan ajan ennen roomalaisvalloitusta.

Odotuksen tunne tiivistyy yhdessä kokoelman kuuluisimmista runoista ”Barbaareja odotellessa”. Barbaarien tulo tuntuu ratkaisevan kaikki ongelmat, ja sitä odotetaan vääjäämättömän kohtalon tavoin. Dramaattiseksi kehitelty jännite laukeaa viimeisissä säkeissä eräänlaiseksi antikliimaksiksi: ”Rajalta on tullut väkeä, sanovat / ettei siellä ole enää barbaareja”. Paradoksaalisesti väistämätön kohtalo on saanut kansalaiset tyyniksi, mutta kun väistämätön ei tapahdukaan, kiihko valtaa kaupungin. Ratkaisu jää odottaman itseään.

Historiaan unohdettujen urhoollisuus

Kavafis korostaa Niccolò Machiavellin (1469–1527) tapaan tiettyjen tilanteiden toistuvuutta historiassa. Sijoittamalla tapahtuman kaukaiseen menneisyyteen runoilija saa siihen tarvittavaa etäisyyttä ja kykenee näin havaitsemaan siinä olennaisia seikkoja. Runossa ”Viisaat aavistavat sen mikä tekee tuloaan” korostetaan viisaiden kykenevän aavistamaan tulevan, vaikkakaan he eivät välttämättä pysty vaikuttamaan sen käänteisiin. Siitä huolimatta runon minä painottaa kykyä kiteyttää olennaisin tapahtumasta. Viisaiden terävä kuulo ”on tavoittanut / lähestyvien tapahtumien salaperäisen kumun”. Mutta ihmiset elävät tässä päivässä, ”eivät kuule mitään”. Historian toistuvuutta ja opettavaisuutta korostaa se, että Kavafiksen runo on lähes sanatarkka muunnos lemnoslaisen sofistin Filostratoksen (n. 160–249) tekstistä.

Nykypäivän ja tulevan ymmärtäminen edellyttää etäisyyden ottamista. Kuten Max Weber (1864–1920) aikanaan määritteli, intohimo asioihin, kyky ottaa etäisyyttä ja arviointikyky ovat menestyvän poliitikon haasteelliset määreet. Tähänkin päivään soveltuu Kavafiksen runossa ”Suuressa kreikkalaisessa siirtokunnassa, 200 ekr.” antama ohje kavahtaa ”Poliittisia Uudistajia”:

Ennenaikaisia toimenpiteitä saa aina katua. /
Tosin ikävä kyllä Siirtokunnassa on monia puutteita, /
mutta mikäpä ihmisen aikaansaannos olisi täydellinen?

Kavafis tarkastelee tilanteita kiihkottomasti, jopa ulkopuolisena. Runoissa puntaroidaan tapahtumia eri osapuolien näkökulmasta, niin että runon minä jää sivualalle tai näyttää puuttuvan kokonaan. Kavafis ei arvota vaan tarkkailee toimijoiden vuorovaikutusta tyynesti. Runojen muoto vaihtelee monologista vuoropuheluun, kerronnasta draamaan, mutta silti ironinen äänensävy säilyy. Usein hän korostaa kansan huomiokykyä: vaikka kansa hurraa valtaansa näyttäville kuninkaille, silti ”aleksandrialaiset tajusivat / että tämä kaikki oli puhetta ja teatteria”.

Historian lainalaisuudet kiinnostavat Kavafista uteliaan havainnoitsijan tavoin. Runoissa vähäpätöiset hahmot kuvaavat kohtalon ailahtelevuutta ja yksilön elämän pienuutta suurten tapahtumien rinnalla. Tästä hyvä esimerkki on runon ”Orofernes” päähenkilön kohtalo:

Johonkin on mahtanut olla kirjoitettuna ja kadonnut
tieto hänen lopustaan,
tai kukaties historia on sen sivuuttanut,
hyvällä syyllä jättänyt tekemättä selkoa
niin vähäpätöisestä asiasta.

Runo pyrkii tallentamaan kirjoitettuun muistiin vähäpätöisen tapahtuman. Oroferneen kuva on säilynyt vain kolikossa, kuninkaana hän oli vähäpätöinen. Tietämättömänä ympäristön tapahtumista, taitamattomana juonittelijana Orofernes katoaa historian lehdiltä monien kaltaistensa tavoin.

Historiaan unohdettujen kohtalo kiteytyy Kavafiksella usein urhoollisuudeksi menetyksen äärellä. Tämäntapaisen kuvan hän luo Syyrian kuninkuuden menettäneestä Demetrios Soteriksesta: ” epäonnistumisessaankin / hän osoittaa maailmalle samaa alistumatonta rohkeutta”. Viisaasti hallitsija alistuu kohtaloonsa, jota mikään ei enää voi muuttaa.

Klassillinen Kavafis

Kavafiksen historiallinen näkemys kiteytyy klassillisuudeksi. Ezra Poundin runojen suomennosvalikoiman Personaen (1979) jälkilauseessa Tuomas Anhava totesi runojen klassillisuutta pohtiessaan, että kun subjektiivisesta kokemuksesta pelkistyy ilmi yleinen, toistuva, se klassillistuu. Saman huomion voi tehdä myös Kavafiksen roolirunoista. Roolirunot kiteyttävät dramaattisen käänteen ikuiseksi kuvaksi. Kavafikselta puuttuu kuitenkin Poundin romanttinen näkemys siitä, että menneen ajan elämäntunne on nykyajan kaaokselle vastakkaista.

Kestävintä Kavafiksen runoudessa on mielestäni sen tapa tiivistää historiallinen tapahtuma yhdeksi selväpiirteiseksi draamalliseksi kuvaksi. Selkeydessään hän on usein armotonkin historian ja vallan kuvaaja. Olennaisuuteen tulee keskittyä paitsi runoudessa myös omassa elämässä, vaikka liiallinen harkintakin on turmiosta. Runon ”Vanha mies” puhuja huomauttaakin jahkailijalle: ”Nyt jokainen menetetty tilaisuus / tekee pilkkaa hänen älyttömästä viisaudestaan”. Näennäisessä tyyneydessäänkään Kavafiksen runon minä ei siten jättäydy pelkkään stoalaiseen toimettomuuteen.

Tuomas Anhava suomensi vain osan Kavafiksen runoista, joita ei kaikkiaankaan ollut paljoa. Anhava käänsi Kavafista englanninnosten ja ranskannosten avulla, mikä on ilmeinen puute ja johti hänet lykkäämään käännösten julkaisemista. Vaikka osittainen suomennos on myös puute, se tekee itse asiassa hyvin oikeutta Kavafikselle, joka vanhemmiten hylkäsi ja tuhosi varhaisimmat, turhan koristeellisina pitämänsä runot. Muutamiin helmiin keskittyvä Barbaarit tulevat tänään

antaakin paremman kuvan Kavafiksen keskeisimmästä erityislaadusta selkeiden kuvien luojana kuin Aapo Junkolan laajempi mutta epätasainen käännösvalikoima vuodelta 1984. Erään viime vuosisadan merkittävimpiin kuuluvan antiikin tuntijan C. M. Bowran (1898–1971) esipuhe uuteen käännökseen on vanhahtavuudessaankin hyvä johdatus vaikeana pidetyn runoilijan säkeisiin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto