Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kritiikin paikka

Karo Hämäläinen, Kiiltomadon päätoimittaja, 8.6.2009

Vaan mitä tekee innovatiivinen mediapäättäjä todetessaan, että kulttuurisivut eivät kiinnosta lukijoita? Kokeileeko hän samoja keinoja kuin jäätelökioskikauppias, joka haluaa jätskin käyvän paremmin kaupaksi? Siis: monipuolistaa tarjontaa, lisää aukioloaikoja eli sivumääriä, palkkaa enemmän toimittajia ja kasvattaa avustajabudjettia.

Kevään aikana on saanut lukea ja kuulla mediapomojen valituksia kulttuurisivujen pystyynkuolleisuudesta. Eivätkä he aivan väärässä olekaan. Sanomalehtien kulttuuriosastoja voisi parantaa paljonkin.

Ei. Luovalla media-alalla kulttuurisivujen laatua nostetaan supistamalla tarjontaa. Jossain seminaarissa tai trendikkäässä toimituspomojen oppaassa on epäilemättä hoettu, että vähemmän on enemmän tai ainakin parempaa, ja tämän taikaformulan perusteella esimerkiksi kirjallisuuskritiikin laatu eittämättä paranee, kun arvosteluja julkaistaan vain harvakseltaan ja kritiikki kirjoitetaan kahvikuppimittaan. Enkä tarkoita kahvikuppimitalla sitä, että arvostelun lukemisen aikana ennättää hörpätä sumpit vaan sitä, että lehden päälle laskettu kahvikuppi peittää arvostelun alleen.

Äänekkäimpiä kulttuurisivujen tilasta huolestuneita on ollut Aamulehden vastaava päätoimittaja Matti Apunen. Hän on fiksu mies, hyvä kirjoittaja ja sitä paitsi itse entinen kulttuuritoimittaja. Siksi onkin yllättävää, kuinka näkemyksetön on hänen kulttuuriosastoanalyysinsa. Apusen herättelyn mukaan kulttuurijournalismi on säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja.

Sivumennen sanottakoon, että hänen lausumansa on vähän yliampuva, sillä Apusen Aamulehti ei ole erityisesti profiloitunut ”kritiikkipalvelujen tuottamiseen”. Asiantuntevien avustajien käyttöä on kuulemani ja lehden sivuilta näkemäni mukaan vähennetty selvästi, eikä sitä voi olla huomaamatta. Valitettavasti Aamulehti ei ole kirjallisuuskritiikin suhteen erityisen huono maakunnallinen sanomalehti. Monin paikoin arvosteluosasto on vielä sattumanvaraisempi.

Palvelujournalismia ja ”kovia uutisia”

Kulttuurisivuilla kritiikit antavat tilaa henkilöjutuille, ajankohtaisen viihdetarjonnan puffeille ja numeroihin pohjautuville ”kulttuuriuutisille”: mitä kuuluu tänä iltana alkavan televisiosarjan juontajan kesään, kuinka paljon kesän festarilippujen hinnat ovat nousseet (mukana myös vertailu myös festariravintoloiden oluttuoppien hintakehityksestä), mitkä teatteriesitykset ovat keränneet kevään aikana eniten katsojia ja mitkä teatterit ovat hätää kärsimässä pääsylipputulojen jäätyä odotuksista?

Juontajahaastattelu on kai human interestiä eli julkkisjournalismia, festarivertailu ilmeisesti kulttuurisivujen palvelujournalismia ja teatterien katsojamääristä raportoiminen kovien faktojen uutisasiaa. Kovin vähän tuollaisissa jutuissa puhutaan kulttuurista. Siitä huolimatta nuo juttutyypit saavat toimituspalavereissa ilmeisen suuret aplodit, koska niitä julkaistaan aina vain enemmän. Taidearvostelu kalskahtaa uutismiehen tai -naisen korvissa luotaantyöntävän pölyiseltä reliikiltä.

Linjaus on yllättävää, sillä äkkiseltään voisi kuvitella, että kulttuurisivujen lukija olisi kiinnostunut juuri kulttuurista – taiteesta ja estetiikasta, ei niinkään siitä, paljonko oluttuoppi maksaa kesäfestareilla. Kirjanystävän kannalta kiinnostavampaa on, mitä teemoja jokin kirja käsittelee, millä tavoin kirjailija käyttää rakenneratkaisuja ja kuinka teos suhtautuu osaksi taiteen kenttä kuin se, kuinka monta kertaa sen viivakoodia on näytetty kassatiskillä tai mistä kirjallisuuspalkinnoista se ei kilpaile.

Epäilemättä mediapomoilla on kuitenkin powerpointshow’llinen tilastoja, jotka osoittavat maallikkoarveluni vääräksi. Ehkä ajatus menee niin, että kulttuurista kiinnostuneet lukevat kulttuurisivut joka tapauksessa, joten heidän palvelemisensa sijaan voidaan keskittyä senteistä ja sekunneista kiinnostuneen kansanosan kalasteluun.

Heti perään on sanottava, että itse seuraan tiiviisti urheilua ja olen kiinnostunut paitsi senteistä ja sekunneista myös maaleista. Niitä koskevat tiedot ja parhaassa tapauksessa myös näkemyksellisen analyysin löydän lehden urheiluosastolta.

Pöhinää, pöhinää

Sanomalehtien päätoimittajat ja uutispäälliköt kaipaavat lehtensä sivuille pöhinää. Sitä tuntuu kaipaavan myös omaa kulttuuritoimittajanaikaansa nostalgisesti kaipaileva Matti Apunen: kunnon tappeluita, näkemyksiä, politiikkaa – joka tapauksessa jotain muuta kuin kirosanaksi nostettua ”säyseyttä”.

Malliesimerkki kirjallisuutta sivuavasta pöhinäjournalismista on Finlandia-palkinto, josta tavan takaa saadaan keitettyä jonkinmoinen skandaali. Viime vuonna pöhistiin siitä, että erään ansiokkaan kirjailijan ansiokas romaani ei ollut kaunokirjallisuuden kuusikossa, vaikka lehden toimittajan kaverin puoliso oli kuulemma pitänyt siitä. Johtopäätös ja mediatotuus: kirjailija oli pudotettu hänelle korvamerkityltä paikalta väkivalloin ja kavalan salajuonen vuoksi.

Tällainen pöhinä on omiaan, jos halutaan houkutella kulttuurisivuille sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole kiinnostuneet kulttuurista. Puolen sivun kokoinen julkkiskirjailijan naama pysäyttää lehdenselaajan, ”kulttuurisivut” saavat ”lukijan”.

Säyseys taas on kai sitten sitä, että esimerkiksi kirjallisuuskriitikko suhtautuu teokseen sen omista lähtökohdista käsin, yrittää ymmärtää sen ja kirjoittaa arvostelun, jossa hän esittelee teoksen, asettaa sen osaksi taidetraditiota, analysoi ja erittelee, kuinka kirjailija on onnistunut työssään. Sen sijaan jos linjana on rähinä & pöhinä, ymmärtämisen ja analysoinnin sijaan siirrytään suoraan hampaidenkäyttöön. Muistutettakoon vielä, että rähinä & pöhinä -osastolla ei tunneta sellaista käsitettä kuin positiivinen arvostelu.

Pöhinäjournalismin sankari on teilauksilla maanmaineeseen noussut kriitikkojulkkis, jota taiteilijat samalla pelkäävät että ihailevat ja jonka juttuja luetaan niiden taitavien ja pisteliäiden sivallusten vuoksi. Jos tällainen kriitikko osaa asiansa ja saa riittävästi tilaa näkemystensä perusteluun, hän on parhaassa tapauksessa kulttuuria eteenpäin vievä voima. Jos taas ei, hänestä tulee omahyväinen taiteen turma, pilakuvissa esitettävä kriitikon irvikuva.

Keskustelua taiteesta

Pöhinän ihailijat ovat oikeassa siinä, että parhaimmillaan kulttuurisivut saavat aikaan keskustelua. Olennaista – ja se tuntuu valitettavan usein unohtuvan – vain on, että keskustelu ei olisi sellaista ulkotaiteellista vastakkainasettelua, jota kulttuurisivuille syötetään kiihtyvällä vauhdilla, vaan taiteen sisäistä ja taidetta kehittävää ajatustenvaihtoa, kimmokkeita ja kipinöitä.

Taidearvostelu on se muoto, jossa kulttuurisivuilla puhutaan kulttuurin substanssista. Taiteen kovaa ydintä eivät ole eurot, kappalemäärät eivätkä rankingsijoitukset. Hei lehtipomot, älkää pehmoilko ja tyytykö eksakteina numeroina esitettävien perifeeristen faktojen esittämiseen! Kulttuuriosaston ankarin ja vaativin ilmaisumuoto ei ole oikeassa oleva tarkistettava faktatieto vaan hyvin perusteltu näkemys.

Toimiva kirjallisuuskritiikki-instituutio auttaa taiteilijoita menestymään työssään. Kritiikki analysoi taiteilijoiden työn tuloksia ja tasoittaa niille maaperää taidetta seuraavien henkilöiden keskuudessa. Vielä tärkeämpää taiteilijakunnan kannalta on se, että toimiva kritiikki-instituutio nostaa esiin taiteen sisäisiä esteettisiä kysymyksiä. Aito ja näkemyksellinen vastakkainasettelu edistää luovuutta.

Kun mediatoimiala on internetin ja muiden uusien viestimien liikkeelle lykkäämässä muutoksessa, lehdet sanovat tarjoavansa lukijoita kiinnostavaa, uutisen ylittävää analyysia ja keskustelunaiheita. Kulttuurisivuilla se kaiken järjen mukaan tarkoittaa perehtyneitä, eritteleviä ja kantaa ottavia taidearvosteluja.

Karo Hämäläinen on Kiiltomadon päätoimittaja, kirjailija ja kirjallisuusarvostelija.