Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mistä puhumme, kun puhumme rakkausrunoudesta

Janne Löppönen, 24.1.2019
Lassi Nummi (toim. Salla Korpela ja Ilari Nummi): Sinun lävitsesi maailma. Runoja rakkaudesta 1949-2010 238 s., Kirjapaja 2018

Sana rakkausrunous herättää ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta kyseessä on runouden kova ydin, toisaalta sanalla on hieman nolo kaiku: kukaan vakavasti otettava runoilija ei halua tulla tunnetuksi ”rakkausrunoilijana”. Tommy Tabermann oli pitkään valtakunnan virallinen rakkauslyyrikko. Suomen myydyin runoilija ei koskaan nauttinut kirjallisen eliitin arvostusta.

Vaikka erilaisia rakkausrunoantologioita on ilmestynyt pilvin pimein, yllättävän harvalta runoilijalta on julkaistu valitut rakkausrunot: Helmet-kirjastotietokannan mukaan tällaisen kunnian ovat Tabermannin lisäksi saaneet osakseen vain Eino Leino ja Aulikki Oksanen. Ja viimeisimpänä Lassi Nummi valikoimalla Sinun lävitsesi maailma. Runoja rakkaudesta 1949-2010.

Rakkausrunolla on nolo kaiku.

Nummen (1928–2012) kirjailijanura oli harvinaisen pitkä: seitsemän vuosikymmentä. Toisin kuin Tabermann, hän oli runoilijana sekä luettu että arvostettu. Jotain suosiosta kertoo, että Nummen runoja on säveltänyt yli viisikymmentä säveltäjää. Kuten valikoiman toimittaneet Salla Korpela ja runoilijan poika Ilari Nummi toteavat, Nummi oli modernistina pikemminkin sillanrakentaja kuin siltojen polttaja. Toisin kuin monet aikalaisensa, hän ei hylännyt mitallisen runon perinnettä vaan kehitteli omia, runon visuaaliseen hahmoon perustuvia runomittoja.

Tavallinen turisti

Valikoima koostuu seitsemästä teemoittain kootusta sikermästä, jotka noudattavat väljästi ihmisen elämänkaarta. ”Rakkauden suuntaan hapuilevista” runoista edetään eri vaiheiden jälkeen luopumista ja kuolemaa käsitteleviin runoihin. Nummen tyyli säilyi suhteellisen yhtenäisenä koko pitkän uran ajan, mikä helpottaa kronologian rikkomista. Toki hänen runoutensa muuttui ja kehittyi vuosien mittaan, mutta siinä ei tapahtunut yhtä dramaattisia katkoksia kuin vaikkapa Pentti Saarikosken tuotannossa.

Useista modernisteista poiketen Nummi ei ole ”vaikean” runoilijan maineessa. Toimittajat korostavat esipuheessaan tätä helposti lähestyttävyyttä, ehkä jopa liikaa. He esittävät Nummen rakkausrunot todistuksena koetusta elämästä ja sovittavat ne luomaansa elämänkaarikertomukseen. Tämän tarinan pääosassa on

paikkaansa etsivä nuori mies, joka varttuu, rakastuu, menee naimisiin, saa lapsia ja aikanaan lapsenlapsia. Hän asuu kerrostalossa, vierailee toisinaan maaseudulla, matkustaa aivan tavallisena turistina tunnistettavissa kohteissa ja kohtaa tuttuja tilanteita.

Näin kehystettyinä Nummen runot siis kertovat tarinan tavallisesta keskiluokkaisesta heteromiehestä, joka elää normien mukaista elämää, jossa lukija tunnistaa jotain itselleen tuttua. Runojen yhteyttä elettyyn elämään vahvistavat kirjan lopussa olevat kommentit runojen syntyprosessista. Runoilijan päiväkirjamerkintöjen, läheisten muistojen ja Nummien perhealbumin perusteella voidaan kuulemma paikallistaa monien runojen synty.

”Niinpä, kun Lassi kirjoittaa ”kävely terassin yli”, tiedetään, kuka käveli – vaimo Pirkko –, minkä terassin yli, missä ja koska. Perhealbumista voidaan päätellä, millainen leninki Pirkolla on todennäköisesti ollut, ja halutessaan voi arvioida, miten sen helma on heilahtanut ja miten Lassi on tätä näkyä uima-altaan baarista katsellut.”

Kommenttien tarkoitus ei toimittajien mukaan ole kaventaa lukijan tulkinnanvapautta, mutta kyllä ne runoja banalisoivat. Mistä moinen tavallisuuden palvonta? Jos runoilija oli joskus poikkeusyksilö, jolla oli metafyysinen tehtävä, niin nykyään hän on tavallinen perheenisä, joka rustailee kuvatekstejä perhealbumiin. Onko syynä sittenkin pelko, että lukija saattaisi pitää runoja liian vaikeina? Vai pulpahteleeko tässä pintaan jokin populistinen, antielitistinen pohjavirta?

Rakastavalle ihmiselle maailma on todempi

Niin tai näin, esipuheen kehystys kertoo enemmän teoksen oletetusta lukijasta kuin itse runoista. Yhteiskunnan normit ja roolit sekä arkielämä ovat toki niissäkin enemmän tai vähemmän läsnä, mutta niissä kuvattu rakkaus on rajoja häivyttävää, jopa transsendenttista. Tai pikemminkin Nummen runoissa rakkaus on yhtä aikaa arkista ja järisyttävän ihmeellistä: ”näen sen kokonaan: se ei ole ääretön. Sen ääret näkyvät valoa vasten. / Se seisoo majani ovella ja laulaa. / Ja maailman kaikki rakkaus / hiljaa laulaen seisoo kirkkain äärin majani ovella.” (”Minun rakkauteni”.)

Nykyään runoilija on tavallinen perheenisä, joka rustailee kuvatekstejä perhealbumiin.

Nummelle rakkaus on minän, sinän ja maailman välille muodostuva kolmio – valikoiman nimi on siis mitä osuvin. Rakastavalle ihmiselle maailma on todellisempi, hän elää tässä ja nyt, kuten runossa ”Kun saavumme tähän hetkeen”:

”Kaikki virtaa poispäin. Kaikki virtaa pois. 
Kun saavumme tähän hetkeen 
pysähdymme, ja katso: 
kaikki virtaa tähän hetkeen. Mikään ei pois.”

Minän ja sinän yhteys muodostaa myös oman maailmansa, tavan olla olemassa. Rakastettu on jatkuvan, ehtymättömän ihmetyksen lähde: ”ei mikään / voi soittaa tyhjiin näitä kasvoja” (”Sarabande”). Toisen näkeminen yhä uudestaan ja uudestaan ikään kuin ensimmäistä kertaa on ilman muuta lahja, kyky. Samalla se, että yhdellä ihmisellä voi olla itseen niin suuri valta, myös pelottaa: ”Olen iloinen, että olet olemassa. / Niin pelottavaa kuin se onkin” (s. 113). Rakkaudessa on jotain suunnatonta, ylevää.

Tällaista yksilön käsityskyvyn ylittävää ja erillisen minän rajat häivyttävää rakkautta kuvataan runoudessa usein uskonnollisella kuvastolla, ja niin myös Nummella. Hänen runonsa ovat täynnä viittauksia ”maljaan, joka minut kokoaa”, ”täyden antautumisen nöyrään onneen”, ”Jumalan kukkaan”, ja niin edelleen. Nummen kirjoittamiseen on varmasti vaikuttanut lähes kahdenkymmenen vuoden työ Raamatunkäännöskomiteassa, jossa hän vastasi joidenkin vanhan testamentin kirjojen kieliasusta. Paikoitellen voi tunnistaa kaikuja raamatun tunnetuimmasta rakkausrunosta, ”Laulujen laulusta”: ”Sinun rintasi ovat kaksi kevyttä aaltoa. / Sinä istut kuin kuningatar. Kuin puu, sinä hengität, kuin oksat / niin elävät kätesi ja kasvosi.” (”Olet minulle rakas”, s. 116).

Nummi eli kuten opetti, hegemonisesti

Maallisen ja hengellisen rakkauden sulautuminen on länsimaisen runouden perinteessä niin jokapäiväistä, että hädin tuskin kiinnitämme siihen huomiota. Nummen runovalikoimaa – ja varsinkin sen esipuhetta – lukiessa alan kuitenkin miettiä, mistä oikein puhumme, kun puhumme rakkausrunoudesta. Sinun lävitsesi maailma on kaupallisiin tarkoituksiin laadittu teos, jonka taustalla vaikuttaa tiettyjä oletuksia rakkaudesta. Kutsukaamme tätä hegemoniseksi rakkauskäsitykseksi. Tässä käsityksessä rakkaus on ensisijaisesti kahden ”vastakkaista” sukupuolta olevan ihmisen monogamista romanttista rakkautta, johon kuuluu eliniäksi solmittu avioliitto.

Itse asiassa valikoiman elämänkaaritarina saa minut epäilemään, että teoksen olemassaoloon on vaikuttanut itse runojen lisäksi runoilijan mallikelpoinen elämä yli 50 vuoden avioliittoineen. Yhtä hyvää tarinaa ei olisi saanut naissuhteesta toiseen hyppineestä Saarikoskesta tai seksuaalivähemmistöön kuuluneesta Mirkka Rekolasta.

Hegemoninen rakkauskäsitys luo myös hierarkioita eri rakkauden lajien välille. Kuten feministi bell hooks toteaa teoksessaan Rakkaus muuttaa kaiken (2016), kulttuurimme asettaa romanttisen rakkauden ja sille perustuvan ydinperheen muita rakkauden muotoja ylemmäs. Tästä seuraa muun muassa, että siedämme parisuhteessa sellaista kohtelua, jota emme ikinä hyväksyisi ystäviltämme. Ja kun yhdenlainen rakkaus on ylitse muiden, emme välttämättä edes ajattele muita kiintymyksen muotoja rakkautena: esimerkiksi eläimiin kohdistuvaa rakkautta kuvaavia runoja kutsutaan useimmiten ”eläinrunoiksi”. Hooksin teoksessa käsitellään myös yhteisöllistä rakkautta, jota työväenliikkeen perinteessä on kutsuttu toveruudeksi. Kaunis kotimainen esimerkki tästä on Arvo Turtiaisen runo ”Minulla on ystävä”:

Minulla on ystävä
rakkaus
tovereita.
Minulla on elämä:
tämä päivä
ja tulevaisuus.

Lassi Nummen valikoimassa rakkauden käsitettä laajentavat kirjan loppupuolelle sijoitetut ”Isoisän runot”, joissa runoilija kuvaa suhdettaan vielä syntymättömään, vastasyntyneeseen ja kasvavaan lapsenlapseensa. Eri rakkauden muotojen väliset rajat ovat runoissa häilyviä, pieni lapsi on ”sinä” ja ”rakastettu” siinä missä aiempien runojen rakkauden kohde: ”Tämä tyttö, / tämä (onhan se pakko myöntää) uusi rakastettu” (s. 189). Samalla puhuja on kuitenkin tietoinen kulttuurisista konventioista, hän tietää kulkevansa sallitun ja kielletyn rajalla: ”Onko lupa / kirjoittaa, onko lupa / anoa lupaa / kirjoittaa rakkausrunoja / isänäidille ja pojantyttärelle yhtaikaa?” (s. 190).

Ilman trubaduurirunoutta meillä ei olisi romanttista rakkautta.

Isoisän runot tuovat valikoimaan myös uuden kielellisen rekisterin: lepertelyn. Vaikka lepertelyllä on keskeinen sija nimenomaan pienen lapsen ja aikuisen välisessä kommunikaatiossa, myös rakastavaiset lepertelevät toisilleen, ja ihmiset eläimille. Siksi on kiinnostavaa, ettei lepertelyä esiinny Nummen muissa rakkausrunoissa, ja muutenkin se on rakkausrunoudessa melko harvinainen keino. Miksi näin on? Pidetäänkö rakastavaisten välille syntynyttä kieltä liian sulkeutuneena, vaikka esimerkiksi rakastetulle annetut lempinimet ovat usein kulttuurisidonnaisia?

Julkinen puhe rakkaudesta on poliittista

Sinun lävitsesi maailma on kahtalainen teos. Kuten kaikki postuumit runovalikoimat, se on yhtä lailla toimittajiensa kuin kirjoittajansa työtä. Toimittajan työ on rajaamista, karsimista, järjestämistä ja näkökulman valitsemista. Salla Korpela ja Ilari Nummi ovat tehneet suuren työn käydessään läpi runoilijan laajan tuotannon ja etsiessään sieltä temaattista järjestystä. Paikoitellen he onnistuvatkin ihailtavan hyvin. Kun valikoiman ensimmäinen osasto alkaa runolla kevään ”suuresta tuulesta”, joka ”ajaa rakkauden työhön”, niin viimeisen osaston (”Kun maailma on ohi”) avausruno päättyy näin: ”kun kohoaa suuri tuuli, nimi on kuolema, / se vie kaiken, sen nimi on elämä, vie kaiken” (s. 201). Elämä ja kuolema ovat yhtä.

Samalla kuitenkin valikoimaa jäsentävä elämänkaaritarina ja puhe tavallisen ihmisen tunnistettavasta elämästä rajaavat perspektiiviä liiankin kapeaksi. Joku voisi väittää vastaan, ettei itse runoja ympäröiviin elementteihin tule takertua liikaa. Totta kai Nummen rakkausrunoista voi nauttia ilman esipuhetta ja kommenttejakin. Ei silti ole samantekevää, millaista luentaa toimittajat tarjoavat. Historiallisesti rakkausrunous ei ole pelkästään heijastanut vallitsevaa rakkauskäsitystä vaan muovannut sitä mitä suurimmassa määrin. Ilman trubaduurirunoutta meillä ei olisi romanttista rakkautta. Nykyisin runoudella on vähemmän kulttuurista valtaa, mutta marginaalistakin tuleva puhe on julkista. Vaikka valikoiman toimittajat eivät sitä ehkä tiedosta, kaikki julkinen puhe rakkaudesta on poliittista.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto