Lawrence Ferlinghetti kuuluu varmasti monen nykypolven suomalaisen runoilijan innoittajiin. Siksi on ymmärrettävää ja kiitettävää, että Sammakko on antanut Markku Inton suomentaa kokoelman verran hänen runojaan viideltä eri vuosikymmeneltä. Aiemmin Ferlinghettin tuotantoa ei olla saatu nauttia suomeksi näin laajassa mittakaavassa.

Allen Ginsbergin ja Gregory Corson ohella Ferlinghetti kuului, tai kuuluu, amerikkalaisen beat -runouden eturiviin. Ferlinghetti oli myös merkittävä kustantaja. Hänen City Lights -kustantamonsa kapinoi konservatiivisuutta vastaan julkaisemalla materiaalia, joka vei hänet jopa oikeuteen. Omassa tuotannossaan hän ei kuitenkaan mene niin pitkälle, vaan tyytyy hieman kepeämpään ilmaisuun.

Alkuvuosikymmenten Ferlinghetti laskettelee nautittavia säkeitä, joissa yhdistyy puhekieli, surrealismi ja pop -henkinen näkemys ympäröivästä todellisuudesta. Taustalla on usein tietoisuus menneisyydestä, ja jopa raamatun henkilöt saattavat putkahtaa esiin rivien lomassa. Viehtymys vastakkaiseen sukupuoleen saa usein suoran ilmaisun, vaikka Ferlinghettin sanasto onkin melko viatonta. Rinnat pamppailevat ja kukoistavat, sukupuoliyhdyntä mainitaan, mutta sen pidemmälle ei mennä.

Kokoelma paljastaa Ferlinghettistä ripauksen moralistia. Runoilija seikkailee Macy’s -tavaratalossa ja hakee konfliktia kulutusyhteiskunnan kanssa. Toisaalla runoilija tarkkailee kadonnutta vanhemmuutta ja satirisoi elämäntapasurffailua. Nykypäivän näkökulmasta asetelmat näyttäytyvät hiukan kuluneilta, mikä ei tietenkään ole Ferlinghettin syy, aika vain on toinen. Kokoelman tärkein anti ja elämys löytyy kuitenkin rennosta ja välittömästä kielestä, joka poukkoilee vallattomasti eri aihealueesta toiseen. Tässä Ferlinghetti on edelleen tuore ja viihdyttävä. Heittäytyminen amerikkalaiseen todellisuuteen taxeineen ja tampaxeineen tuottaa monta hienoa juoksutusta.

Runot iskevät tajuntaan heti myös käännettyinä, mikä on osoitus Inton taidosta luoda rytmi ja ”fiilis” suomeksi. Into sekoittaa onnistuneesti slangia, uudissanoja ja kirjakieltä, ylevää ja alempaa rekisteriä omassa tulkinnassaan. Into on ratkaissut hienosti puheenomaisuuden ja neutraalin ilmaisun vaatimukset käyttämällä vuorotellen mulla- tai mä- ja minulla- tai minä -muotoa. Esimerkiksi runossa Pilarippi edellinen muoto esiintyy vain tietyissä, rytmin kannalta ratkaisevissa kohdissa. Lukiessa tuntuu, että suomennos saattaa olla jopa parempi kuin alkuperäinen.

Mielenkiintoista on havaita kuinka rajoja rikkoneesta kapinallisesta tulee jossakin vaiheessa mennyttä haikaileva konservatiivi. Kokoelmassaan How to paint sunlight (2001) Ferlinghetti ilmaisee avoimesti halveksuvansa ”joutavaa postmodernia taidetta” ja kannattavansa todellisia elämän taiteilijoita, ”jotka nukkuu kirjojen päällä”. Tällä Ferlinghetti ilmeisesti tarkoittaa omaa sukupolveaan, Beat Generationia. Toisaalta hänen runouteensa hiipii myös erittäin keskittynyt tunnelmakuvaus, joka tuo mieleen Ezra Poundin tai kotoiset luontolyyrikkomme. Mutta ihmekös tuo, 82-vuotiaalla runoilijalla on oikeus seestyä joskus.

Jaa artikkeli: