Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikko: Mielikuvituksen vakavat sävyt

Virpi Alanen, 26.11.2008
Lewis Carroll: Fantasmagoria ja muita runoja (Phantasmagoria and Other Poems) s., Savukeidas 2008 Kääntäjä(t): Ville-Juhani Sutinen

Vuonna 1869 ilmestynyt Fantasmagoria ja muita runoja on viimeinkin suomennettu, mitä voi Lewis Carrollin taiturimaisen runokielen tuntien hyvällä syyllä pitää haasteita pelkäämättömänä kulttuuritekona. Teos on yli sadaksi vuodeksi jäänyt Liisan seikkailut ihmemaassa -teoksen monien suomennosversioiden varjoon. Suomentajat ja tutkijat ovat keskittyneet tarkastelemaan Liisan seikkailujen koukeroisia käännösvariaatioita. Ehkä Fantasmagoriaa on pidetty niiden rinnalla vähemmän huomiota ansaitsevana, tiedä häntä, mutta nyt tilanteeseen on saatu parannus. Suomentaja Ville-Juhani Sutinen ei tosiaankaan ole ollut helpon tehtävän edessä. Rytmillä ja sisällöllä leikittelevä äärimmäisen taidokas runokieli on vaatinut kääntäjältä paljon kompromisseja ja valintoja.

Lewis Carroll, oikealta nimeltään Charles Lutwidge Dodgson (1832-1898) oli aikansa moniosaaja ja herätti jo eläessään ristiriitaisia tunteita. Hän oli paitsi kirjailija myös muun muassa matemaatikko, pappi ja keksijä. Lisäksi mies oli taiteellisesti kunnianhimoinen harrastelijavalokuvaaja. Hänen valokuvaajanuraansa on jäänyt varjostamaan lopullista vastausta vaille jäänyt pedofiliaepäily: hän kuvasi alastomia tai vähäpukeisia nuoria tyttöjä ja hyödynsi valokuvia teostensa kuvituksien laadinnassa.

Carrollin elämään liittyviä huhuja ovat olleet myös huumeiden käyttöön, kadonneisiin päiväkirjansivuihin, ihmissuhdevälirikkoihin ja jopa Viiltäjä-Jack -yhteyksiin liittyvät spekulaatiot. Kuten suomentajakin Fantasmagorian esipuheessa toteaa, meidän on syytä kiinnittää huomiomme fantasian maailmoissa uskomattoman elävänä ja omapäisenä kiemurtelevaan kirjalliseen työhön, ei kirjailijan elämästä tehtyihin tabloid-paljastuksiin, joiden paikkansapitävyyttä ei kyetä todistamaan.

Oudon matemaatikon villiä runoa

Carrollin kirjallisessa ilmaisussa kauneinta on se, miten matemaattisen tarkasti viritetty rytmi yhdistyy kielen ja tarinasisällön paratiisimaiseen runsauteen sekä kiehtovaan, surumieliseen perusvireeseen, joka alati kulkee mukana. Carrollin älykäs kielenkäyttö juovuttaa lukijan. Hän luo kiihkeän aistillisia ja aistit ylittäviä erikoislaatuisia maailmoja, joiden on tosin hieman mielikuvituksettomasti epäilty syntyneen osittain kirjailijan migreeni- ja epilepsiasairauksien aiheuttamien aistivääristymien sivutuotteina.

Suomennoksessa rytmin ja sisällön välinen ainutlaatuinen jännite valitettavasti katoaa monin paikoin. Suomentaja kuitenkin onnistuu myös säilyttämään suuren osan alkuteoksen herkkyydestä ja taituruudesta.

Carrollin käyttämät kielikuvat ovat täynnä merkityskerrostumia ja leikkisän älykkäitä yksityiskohtia. Runojen temaattisissa sisällöissä ovat läsnä vierauden, outouden ja surun tunteet. Samantyyppisiä selittämättömän inhimillisen outouden ja alakulon sävyjä on 800-luvun runoilijoista esimerkiksi Edward Learin (1812-1888) nonsense-limerikeissä. Carrollin runot ovat kuitenkin selvästi tummasävyisempiä ja suoremmin tunteita pohdiskelevia kuin Learin runot.

Kielenkäyttäjänä Carroll on varsinainen taikatemppuilija ja hyvin lahjakas sananikkari. Hän hämärtää ja nivoo merkityksiä esimerkiksi vokaalivaihdosten tai pilkottujen lauseiden avulla. Huudahduksia rytmin osana käyttäen Carroll on luonut runoihinsa tihentymiä ja nopeita, voimallisia kohtia. Runoissa on arvoituksia ja jopa matemaattisia kaavoja.

”Onko siis vain itkeäkseen elettävä”

Fantasmagorian pisin runo kuvaa ihmisen ja ujon kummituksen kohtaamista. Lastentarinamainen asetelma kertoo kuitenkin sisällöltään aikuisten maailmasta. Päähenkilön tuttavallinen suhde luonaan vieraileviin yliluonnollisiin otuksiin on hellyttävää, mutta samanaikaisesti se paljastaa ihmisyyteen liittyvän yksinäisyyden murheellisen puolen. Carrollin teksteissä on aina sekä leppeänhauska, kujeileva pinta että vakavien, melankolisten teemojen syvyydet.

Murheesta ja surusta puhutaan välillä myös hyvin suorasanaisesti, esimerkiksi runossa ”Ystäväntervehdys”, jossa tulevat esiin niin suomennoksen ansiot kuin ongelmatkin. Alkutekstin kohta ”Must he then only live to weep” tuntuu pääsevän kunnolla oikeuksiinsa vasta Sutisen suomennoksen myötä: ”Onko siis vain itkeäkseen elettävä” – hienommin ei kyseistä kohtaa voine suomeksi sanoa. Ikävä kyllä edellä mainitun kaltaisten helmien ohella käännöksen kohtalona on paikoin jäädä alkuteoksen sisällön syviin tunnetiloihin nähden väistämättömän kömpelöksi. Suomen kieli ei vain toisinaan millään solju alkutekstin tavoin, ja esimerkiksi ä-vokaaliin päättyvät säkeet lähinnä vaivaannuttavat ja muotoutuvat tahattoman koomisiksi: ”Jos rakastunut joitakin päiviä jää, / vaille kaunottarensa katsetta tärkeää, / häntä murhe varmasti hämmästyttää” (alkutekstissä: ”The lover, if for certain days / His fair one be denied his gaze, / Sinks not in grief and wild amaze”).

On mielestäni jokseenkin yllättävää, ettei Fantasmagoriaan olla aiemmin tartuttu Suomessa tai juurikaan edes maailmalla. Kaikki tietävät Ihmemaan Liisan, mutta Fantasmagorian lukijat ovat tähän asti olleet vain kovan luokan Carroll-faneja. Ehkä Carrollin 1800-lukuinen kiehkuraisuus alkaa jälleen kiinnostaa vasta 2000-luvulla. Merkkejä popularisoinnista on jo nähtävissä: teos on nyt inspiroinut muun muassa rockmuusikkona tunnetun Marilyn Mansonin ohjaamaan kauhufantasiaelokuvaa Phantasmagoria: The Visions of Lewis Carroll. Hivenen huolestuneena toivon, että runojen alkuperäiset nyanssit edes jollain tapaa erottuisivat, kun aiheisto temmataan populaariestetiikan ja visuaalisen viihteellisyyden kyllästämään nykytodellisuuteen. Pelkäänpä, että viihteellistettäessä pääosaan nousee kirjailijan skandaalinkäryinen elämäntarina. Joka tapauksessa on hyvä, että nyt runoista on suomennoskin saatavilla, sillä sen myötä useampien on mahdollista tavoittaa Fantasmagorian monimuotoinen värikkyys.

Runouden kääntämisen ihana epävarmuus

Toinen kääntäjä olisi varmasti tehnyt monessa kohdassa toisin. Sutinen on tarttunut rohkeasti haasteeseen ja tehnyt oman käännösversionsa. Teokseen laatimassaan esipuheessa hän hieman liiaksikin puolustelee runonkääntäjän työn epävarmuuden mielenkiintoisuutta.

Carrollin runot on suositeltavaa lukea myös alkukielisinä. Suomennos on tehty harkiten ja välttämättömistä valinnoista tietoisena, mutta paikoin Sutisen rytmiin ja sisältöön liittyvät valinnat eivät tunnu tekevän riittävästi oikeutta alkutekstille. Ymmärrän kyllä, että toisistaan eriäviä mielipiteitä Carrollin runojen suomennoksen yksityiskohdista olisi varmasti loputtomiin.

Fantasmagoria olisi mielestäni ollut järkevää julkaista kaksikielisenä niteenä, jossa englanninkielinen alkuteksti ja suomennos olisivat samalla aukeamalla ja siten helposti vertailtavissa. Silloin ennalta arvattavat esipuheselitykset käännöstyön haasteista olisi voinut jättää pois, sillä jokainen Carrollia alkukielellä lukenut kyllä ymmärtää käännöstyön kompleksisuuden. Alkutekstin lukeminen suomennosten rinnalla selittäisi samalla monia suomennoksen yksityiskohtia, joiden merkitys jää muutoin hämäräksi. Onkin hyvä, että Phantasmagoria on helposti saatavilla internetin kautta.

Lisäksi eräs pieni seikka, joka liittyy kirjaan ja sen matkaan fyysisenä esineenä: Tänä ulkomaisten halpatuotantojen postkolonialistisena aikakautena mieltäni jää askarruttamaan, että nide mainitaan Intiassa painetuksi, mutta mitään tarkempaa tietoa painopaikasta ei kerrota. Janoan tietenkin lisätietoja. Miksi ihmeessä ja ihanko tosissaan tämä kirja on pitänyt Intiassa asti painattaa? Yhteiskuntakriittisenä kirjankuluttajana en voi olla miettimättä, onko painotyön teettäminen varmasti ollut reilua kauppaa. Pienikin tarkennus painopaikasta olisi ollut paikallaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto