Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikko: Elämän naamioleikkiä

Otto Lappalainen, 20.9.2007
Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja s., Like 2007 Kääntäjä(t): Leena Rantanen

Luigi Pirandello (1867–1936) sai vuoden 1934 kirjallisuuden Nobel-palkinnon näytelmän ja näyttämötaiteen rohkeasta uudistamisesta. Hänet muistetaankin lähinnä teatterin ”pirandellismista”, joka pyrkii paljastamaan elämän naamioleikin. Lyyrikkona aloittaneen Pirandellon laaja proosatuotanto on ollut hänen runojensa tavoin suomalaisille lähes tuntematonta. Sitruunoita Sisiliasta -kokoelman kaksikymmentä tekstiä vuosilta 1900–1935 ovat pieni otos, joka kuitenkin antaa monipuolisen ja yllättävän modernin kuvan Pirandellosta novellin taitajana. Ne luettuaan alkaa Pirandellon tavoin epäillä omaa identiteettiään ja kysellä, mikä on ihminen ja mitä hän tekee maailmassa.

Tapana ei ole tulkita kaunokirjallisia teoksia pelkästään kirjailijan elämäkerrasta käsin. Leena Rantasen valitsemat ja hyvin tyylitaitoisesti suomentamat novellit avautuvatkin hyvin omina kokonaisuuksinaan ilman taustatietoja. Mukana on tunnelmia ja tilannekuvia kirjailijan kotiseudun, Sisilian, alhaisten ja ylhäisten elämästä. Pirandello kääntää useimmissa teksteissään katseen normaalitapauksista poikkeusyksilöihin. Kyttyräselkäisen mietteet ovat kirjailijalle yhtä arvokasta aineistoa kuin lääkärin tai tuomarien näkökulma.

Myös yhteiskunnan perinteiden kahlitsemien naisten elämän kuvaus kiinnostaa Pirandelloa. Novellissa ”Palvelijattaria” (1914) kurkistetaan varakkaan kodin lastenhuoneeseen. Hienosteleva nukkeleikki saa tylyn lopun, kun perheen isä puuttuu peliin: ”Minä en halua tänne hienoja rouvia!”

Monessa tarinassa tärkeäksi kuvauksen kohteeksi nousee yllättäen eläinhahmo. ”Mizzarron korpissa” (1902) päivitellään uroslintua, joka hautoo munia. Aasinsa kanssa työskentelevä viljelijä ryhtyy vainoamaan sitä. Lopputuloksena on synkkääkin synkempi tragedia, josta ainoana hengissä selviää korppi. Tarinoissa seurataan myös mm. isännättömän hevosen vaeltelua ja koiran kohtaloa koulupojan oikkujen uhrina.

Sosiaalikriittistä otetta on myös yhteiskunnan epätasa-arvoa suomivissa kertomuksissa. Vaimonsa tappanut oppimaton maatyöläinen haluaa puolustaa itseään oikeudessa ja kertoo jääräpäisesti totuuden, joka osoittautuukin hänelle epäedulliseksi. Tässä ”Totuus”-kertomuksessa (1912) on samantapaista absurdiin asti kärjistettyä idealismia kuin Heinrich von Kleistin novellissa Mikael Kohlhaas (1810). Vertailu ei ole sattumanvarainen, sillä saksalainen kirjallisuus oli Bonnissa opiskelleelle ja tohtoriksi 1891 väitelleelle Pirandellolle ilmeisen tuttua. Kleistin maalaiskomediaan Rikottu ruukku (1811) viittaa puolestaan jo nimellään Pirandellon novelli ”Ruukku” (1909). Se on lähes farssimainen tilannekuvaus, jossa öljynpuristamon oliiviruukun korjaaja taitamattomuuttaan juuttuu itse ruukun sisään. Omistaja ryhtyy vaatimaan korjaajalta korvausta ruukun rikkomisesta uudelleen, vaikka kyseessä on ainoa keino pelastaa ruukku ja korjaaja.

Musta huumori selviytymisstrategiana

Leena Rantanen on kirjoittanut Sitruunoita Sisiliasta -kokoelman jälkisanoiksi Pirandellon elämää ja tuotantoa monipuolisesti valaisevan esseen. Novellien groteskit ihmishahmot ja hevosenleikiltä tuntuvat yllätyskäänteet saavat lisäsyvyyttä kirjailijan elämäkertatiedoista. Pirandellon elämä ja toimeentulo tuntuvat olleen jatkuvasti kohtalonomaisten sattumusten varassa.

Jälkisanat kannattaa tosiaan lukea vasta itse novellien jälkeen. Silloin tulee halu palata kertomuksiin ja pohtia, minkä muodon ahdistuksen ja intohimon jatkuva vuorovaikutus saa kussakin tekstissä. Ruumiillisen tai henkisen sairauden, taloudellisen epävarmuuden ja kuoleman mahdollisuus on aina läsnä. Rantasen mukaan yli puolessa Pirandellon laajasta novellituotannosta (Italiassa 1934–36 julkaistut kootut kertomukset Novelle per un anno käsittivät 24 nidettä) on enemmän tai vähemmän keskeisenä teemana kuolema.

Pirandelloa on helppo pitää monen kulttuuri-ilmiön edelläkävijänä. Hänen tunnetuinta näytelmäänsä Kuusi henkilöä etsii tekijää (1921) on sanottu ekspressionistiseksi komediaksi. Fiktiiviset henkilöt muuttuvat siinä todellisiksi ja todellisuus fiktioksi, kuten parhaimmillaan myöhemmin 1980-luvun muodikkaassa postmodernismissa. Leena Rantanen soveltaa puolestaan Pirandellon novelleihin toisen maailmansodan jälkeistä filosofista muotikäsitettä, eksistentialismia. Elämän sattumanvaraisuuden, tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden kuvaaminen yhdistää eksistentialisteja ja Pirandelloa.

Monet valikoiman novelleista sisältävätkin filosofista pohdiskelua: ”Kauhistuttavana leimahduksena minuun iski varmuus, että oven edessä seisova mies, nahkasalkku kainalossa, tuossa asunnossa asuva mies – en ollut minä, ei koskaan ollut minä. Tunsin yhtäkkiä, että olin aina ollut ulkopuolinen tuossa kodissa ja tämän miehen elämässä, enemmänkin, en ole koskaan edes elänyt, tarkoitan elämää jota olisin halunnut ja jonka olisin tuntenut omakseni.”

Samassa ”Kottikärryt”-novellissa (1917) kertoja kadehtii muita ihmisiä, jotka eivät tajua omaa tilaansa vaan vain elävät: ”Minun tapaukseni on pahempi. En näe vain sitä mikä minussa on kuollutta, vaan myös sen etten ole koskaan elänytkään. Näen muodon jonka toiset, en minä, ovat minulle antaneet ja näen ettei siinä ole koskaan ollut todellista elämää.”

Rantasen mukaan ihmisten intohimoihin keskittyvä Pirandello on aina ajankohtainen. Hän eli Italian suuren yhteiskunnallisen muutoksen aikana, jolloin raha sai yhä enemmän merkitystä ja ihminen vieraantui itsestään.

Tämän tuo koskettavasti esiin kokoelman niminovelli ”Sitruunoita Sisiliasta” (1900), jossa maalaisnuorukainen tulee ilmoittamatta tervehtimään laulajattarena menestystä ja rahaa saanutta kotikylän tyttöä. Talossa on juhlat, mutta toiveissaan pettynyt nuorukainen saa kurkkia ihailunsa kohdetta vain keittiöstä. Tuliaisiksi tuodut sitruunat saavat paremman kohtelun.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto