Kuolematon ja muita novelleja

Machado de Assis oli 1800-luvun brasilialaisen kirjallisuuden grand old man, jonka merkitys on ollut Etelä-Amerikassa suuri. Kuolematon-kokoelman kaksitoista kertomusta ovat ilmestyneet Machadon elämän loppupuolella 1880–1900-luvuilla.

Joaquim Maria Machado de Assisin (1839-1908) lyhytproosaa leimaavat musta huumori, fantastiset ainekset, historialliset kuvauskohteet ja ironinen henkilökuvaus. Machadon teoksista on aikaisemmin suomennettu Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat (Love Kirjat 1991) ja Kuuluisuus ja muita novelleja (Prometheus 2010).

Pirkka Valkaman sujuvasti ja herkkäsävyisesti suomentaman uutuuskokoelman novellit ovat hyvin eripituisia. Kertomuksina melko pitkät Kuolematon (26 s) ja Mielitautilääkäri (56 s) tekevät vaikutuksen paitsi säkenöivillä tarinoillaan, myös yhtenäisellä tyylillään ja persoonallisella kerrontatekniikallaan.

Nimikkonovelli on muodoltaan värikäs matkakertomus, jonka kertojana on vuosisatoja vanhan miehen poika. Kertoja kertoo kiinnostuneille kuuntelijoilleen isänsä ihmeellisestä elämästä, joka on jatkunut jo vuosisatoja. Tämä on saanut nuoruudessaan iäkkäältä intiaanipäälliköltä pienen purnukan, joka sisältää ikuisen elämän eliksiiriä. Sairastuttuaan vakavasti isä kokeilee juoman tehoa, paranee nopeasti ja – lakkaa vanhenemasta. Hänestä tulee kiertolainen ja maailmanmatkaaja, joka solmii useita parisuhteita ja näkee monia maita, pettyy rakkaudessa toistuvasti, kokeilee politiikkaa ja tulee siinäkin petetyksi pahemman kerran.

Vuosisatojen vieriessä novellikertojan isälle paljastuu katkerasti, kuinka armollista on elämän vääjäämätön loppuminen ja kuinka suuri kirous on elää paljon pitempään kuin rakkaansa ja läheisensä. Lopulta vanhus oivaltaa, miten hänen elämänsä saisi ansaitsemansa päätöksen. Harvoin lukija on päähenkilön kuolemasta niin haltioissaan kuin Machadon novellin äärellä!

Kuolemattoman teho on myyttisen tarinan yhdistämisessä arkipäiväiseen henkilöhistoriaan.

Kuolemattoman teho on myyttisen tarinan yhdistämisessä arkipäiväiseen henkilöhistoriaan, jolloin maagis-realistinen ulottuvuus havainnollistuu kauniisti. Kuolemattoman miehen poika esittelee isänsä uskomattoman elämäntarinan kuin minkä tahansa elämänsä yksityiskohdan, ilman kummempaa hehkutusta. Tarina syttyy kuitenkin hehkuun kuin itsestään, kun sen kuulevat pitkää ikää ihmettelevät ihmiset, jotka haluavat kuulla pitkän tarinan alusta loppuun ilman keskeytyksiä:

”Kirjuri patisti tohtori Leãota jatkamaan tarinaansa, sillä hän ei ollut ikimaailmassa kuullut mitään vastaavaa. Huomatkaa, että kirjuri mieluusti antoi ymmärtää tuntevansa historiaa ja kylässä häntä saatettiin hyvinkin pitää yhtenä valtakunnan oppineimmista miehistä, mutta silti tohtorin kertomus oli saanut hänet ällistyneeksi.”

Kyseinen kerrontatekniikka toistuu muissakin Machadon novelleissa: kertoja on yksi novellihenkilöistä ja kertoo toisille kuulemansa tai kokemansa uskomattoman tarinan. Tämä vahvistaa kertomusten maagisia efektejä vieraannuttaen lukukokemusta arkihavaintojen tuolle puolen.

Rakkaustarinoista ulos

Machado aloitti novellikirjailijan uransa luonnostelemalla naisten aikakauslehtiin moralisoivia rakkaustarinoita ja pienessä ympyrässä tapahtuvia juonittelukuvauksia. Tästä kirjailija siirtyi laveammalle ryhtymällä satiiriseen hyökkäykseen vallitsevia yhteiskunnallisia oloja kohtaan. Victor Hugon ja Jane Austinin tavoin hän piiskasi armottomasti kasvottomia yhteiskuntakoneistoja, ahtaita moraalisäännöstöjä ja ihmiskielteistä lainsäädäntöä, mutta suhtautui lämpimän ymmärtäväisesti henkilöidensä vaikeisiin elämäntilanteisiin ja pulmakohtiin.

Machadon on sanottu käyttäneen huumoria ja ironiaa korostaakseen inhimillisten konfliktien absurdeja puolia. Lyhytproosan muotoilijana ja modernistisena tyylitaiturina Machado oli vuosikymmeniä edellä aikalaisiaan. Laajasti oppineena ja sofistikoituneena hän pystyi kirjoittamaan tavallaan samassa sarjassa ja samantyyppisistä aiheista aikansa maailmankirjailijoiden kanssa. Tyylillisesti hän oli maansa ensimmäinen modernisti, joka koki saman ikävän tienraivaajan osan kuin muutkin aloittelevat modernistit 1900-luvulla.

Lyhytproosan muotoilijana ja modernistisena tyylitaiturina Machado oli vuosikymmeniä edellä aikalaisiaan.

40-vuotispäiväänsä mennessä Machado oli julkaissut neljä romaania ja kaksi kokoelmaa aikakauslehdissä julkaistuja kertomuksia. Hän teki töitä jaksamisensa äärirajoilla sekä kirjoittajana että valtion virkamiehenä. Poliittinen ura sai kuitenkin täyskolauksen 1878, jolloin nelikymppinen Machado koki hermoromahduksen. Terveyden palautuminen kesti kuukausia. Tuolloin Machado huomasi kauhukseen luomisvoimansa lakastuneen kuin kukka syyskylmillä.

Keski-iän kriisi heijastui myös hänen yhteiskuntasuhteisiinsa. Hänestä ei ollut enää poliittiseksi vaikuttajaksi sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Vaikka Machado kirjoitti myöhemmin mielellään poliitikoista ja näiden edesottamuksista, hän vältti ilmeisesti silti politiikkaa niin pitkään kuin pystyi.

Machado alkoi kirjoittaa uudelleen vasta vuoden 1879 lopulla. Kirjailijan todellisuustaju oli selvästi muuttunut, mikä näkyi proosassa merkittävästi. Machado koki olevansa umpikujassa porvarillisen fiktion tekijänä. Uuden pitemmän proosan luonnostelu alkoi hitaasti: Machadon seuraava romaani ilmestyi vasta kymmenen vuoden kuluttua.

Novelleja kirjailija alkoi tehdä nopeammin. Hulluuden ja vallankäytön aiheissa hurjaan ajatusleikkiin intoutuvan Mielitautilääkärin (1881) sekä Peilin (1882) ja Kuolemattoman (1882) kirjoittaminen sijoittuvat juuri tähän kriisin jälkeiseen aikaan.

Kun Machado sijoitti ironian romaaneissaan rakenteelliseksi elementiksi, novellien ironia oli aiheiden asettelussa sekä henkilö- ja miljöökuvauksessa. Machado esitti lukijoilleen tarkoituksella sellaista Brasiliaa, jota he eivät tunnistaneet. Se lienee ollut kirjailijan tapa haastaa yhteiskunnalliseen mietiskelyyn tavallisten kansalaisten lisäksi ne poliittiset piirit, joissa hän oli ennen pyörinyt intohimoisesti mutta jotka hän oli jättänyt pysyvästi taakseen.

Peilissä (1882) kirjailija sepittää tarinaa ihmisen kaksinaisesta sielusta, joka tulee erään novellihenkilön kohdalla näkyviin erikoisessa peilissä. Sosiaalista identiteettiä erittelevät fantastinen aspekti on persoonallinen ja luo kiintoisan kysymyksenasettelun. Novellin alaotsikossa todetaan kunnianhimoisesti, että kertomus on hahmotelma uudeksi teoriaksi ihmisen sielusta. Koska teoria jää aika vaisuksi, luulen alaotsikon olleen täyttä hämäystä ja sitä vastoin kaunokirjallisten tavoitteiden olleen kirjailijan varsinaisen päämäärän. Machado on siis sepittänyt tämänkin kiintoisan tarinan sen itsensä vuoksi, ei niinkään luonnostellakseen tieteellistä teoriaa harrastajapohjalta.

Tiede oli Machadolle viihteellinen elementti aivan samalla tavoin kuin nykyisin Dan Brownillw ja Risto Isomäelle.

Tiede oli Machadolle viihteellinen elementti aivan samalla tavoin kuin nykyisin Dan Brownille, Risto Isomäelle ja muille teknotrillerien kirjoittajille. Ei ole sattumaa, että Machado valitsi useiden novelliensa päähenkilöiksi tiedemiehiä tai tieteen harjoittamisesta kiinnostuneita harrastajia. Nämä kirjailija tosin ironisoi poikkeuksetta joko suuruudenhulluiksi tai työnarkomaaneiksi. Mielitautilääkäri kuvaa psykiatrin hulluuden palvontaa jopa uskonnollissävyisenä. Peilissä joukko harrastajafilosofeja kokoontuu pohtimaan syntyjä syviä ja päätyy lopulta pohtimaan ihmisen sielun olemusta.

Seesteinen tasavalta -kertomuksessa (1882) päähenkilönä on pappismies, joka tutkii hämähäkkien elämää. Hän oppii suurin ponnistuksin ymmärtämään hämähäkkien kieltä ja myös kommunikoimaan näiden kanssa. Pappi ryhtyy opettamaan hämähäkeille politiikan pelisääntöjä ja järjestää lopulta näille oman valtion poliittisine vaaleineen.

Järkyttävässä Aleksandrialaisessa kertomuksessa (1884) puolestaan mennään antiikin Egyptiin, jossa kaksi filosofia tutkii rottien avulla varastamiseen liittyvää kemiaa. Karmaisevat rottakokeet saavat jatkoa vastaavilla ihmiskokeilla, joita tehdään rikollisille, lopulta myös kyseisille filosofeille, joista on tullut kleptomaaneja. Ystävälliseen sävyyn alkavan kertomuksen angsti kasvaa pikkuhiljaa luotaantyöntäväksi:

”Jotta tieteen vaatimukset voitiin sovittaa yhteen inhimillisten myötätunnon pyyteiden kanssa, päätettiin että vankeja ei leikelty toistensa nähden vaan aina yksi kerrallaan. Silloin kun vankeja saapui kaksi tai kolme samalla kertaa, heidät pantiin odottamaan vuoroaan sellaisessa paikassa, johon leikattavien tuskanhuudot eivät kuuluneet. Usein huudot peittyivätkin melun alle, mutta eivät kokonaan, ja joissain tapauksissa leikattava potilas itse vaati, että hänen äänensä kuultiin mitään peittelemättä ja selkeästi.”

Rion elämänmeno

Machadoa on yleisesti pidetty Brasilian kirjallisuuden merkittävimpänä kirjailijana. Kiintoisaa kyllä, Machado ei ollut elinaikanaan suosittu Brasilian ulkopuolella ja käännöksiäkin saatiin odottaa pitkälle 1900-luvun puolelle. Hänen monipuolinen ja värikäs tuotantonsa on myöhemmin antanut vaikutteita monille kuuluisille kirjailijoille ulkomailla. Esimerkiksi José Saramago, Carlos Fuentes, Susan Sontag, Harold Bloom ja Jorge Luis Borges ovat pitäneet Machadon tuotantoa kirjallisena esikuvanaan.

Machado syntyi ja kuoli Rio de Janeirossa. Rion alueen elämänmenon psykologinen erittely sai Machadosta elinikäisen harrastajan. Vaatimattomissa oloissa varttunut Machado ryhtyi nuorena lehtimieheksi ja itseoppineeksi kääntäjäksi. Hän opetteli puhumaan ranskaa, englantia, saksaa ja vanhempana jopa kreikkaa, mikä avasi mahdollisuuksia laajaan kirjalliseen sivistykseen.

Varsinkin englantilainen kirjallisuus lienee vaikuttanut nuoreen Machadoon merkittävästi. Hänen kirjallisina esikuvinaan voidaan pitää sellaisia kirjailijoita kuin Laurence Sterniä, William Shakespearea, Jonathan Swiftiä ja Lordi Byronia.

Machado teki myös uraa virkamiehenä ja perusti Brasilian kirjallisuusakatemian. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa mahtuu kymmenkunta romaania, toistasataa lyhyempää kertomusta, teatterikappaleita ja runokokoelmia. Ensimmäisen runonsa Machado julkaisi 15-vuotiaana.

Machadon teoksilla on ollut suuri vaikutus 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisiin koulukuntiin Brasiliassa.

Machadon teoksilla on ollut suuri vaikutus 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisiin koulukuntiin Brasiliassa. Machadon proosa ja runot poikkesivat tyylillisesti toisistaan. Siinä kuin Machadon proosa on ankaran hienostunutta ja tyylikästä, hänen runoissaan on maanläheistä sanastoa ja epäsovinnaisempaa ilmaisua.

Psykiatri valtaa kaupunkinsa

Sammakon julkaiseman kokoelman päänovelli on Mielitautilääkäri, joka sekin tuo kirjailijan tyylin ja kerrontatavan näkyviin hyvin havainnollisesti. Novellissa virkaintoinen ja voimakastahtoinen mielitautilääkäri rakennuttaa pikkukaupunkiin näyttävän mielisairaalan, jonka suojissa hän tutkii vuosikausia mielisairauksia ja niiden syitä.

Mielitautilääkäri löytää paitsi uusia sairauksia, myös uusia potilaita naapureistaan, tuttavistaan ja jopa omista sukulaisistaan. Lääkäri sulkee sairaalansa suojiin suurimman osan kaupunkinsa väestä, todistaa verisen vallankaappausyrityksen ja päättää lopulta vapauttaa kaikki potilaansa.

Asetelmansa moneen kertaan nurin kääntävän novellin pikkukaupunkimiljöön kuvaus muistuttaa melkoisesti Garcia Marquezin maagisrealistisia kyläkuvauksia (Sadan vuoden yksinäisyys). Myös novellin radikaali loppukohtaus lyö lukijalta jalat alta, mikä kertoo kirjailijan kertojanlahjoista vielä väkevämmin kuin jännittävä tarinankuljetus.

Machadon pitkissä novelleissa tarina päättyy tyylikkäämmin ja selvempään lopputulemaan kuin lyhyissä kertomuksissa, joissa novellin loppu tulee äkisti ja jopa töksähtävästi. Mielitautilääkärin eetokseen kuuluu olennaisesti päähenkilön henkinen kasvu, jonka päätöksenä hän hyväksyy itseensä liittyviä sokeita alueita. Novellihenkilöiden henkinen kehitys on Machadolle hyvin keskeinen aihepiiri, vaikka kertoja askartelee mielellään lukuisten historiaan, tieteeseen ja miljööhön liittyvien yksityiskohtien kanssa.

Sosiaalinen satiiri, uskonnolliset arvot ja psykologinen realismi lyövät toisilleen kättä Paholaisen kirkko -novellissa, joka lienee Machadon kuuluisimpia kertomuksia. Paholainen ilmoittaa Jumalalle rakentavansa maan päälle kirkon, johon hän ryhtyy itse agitoimaan jäseniä omilla säännöillään. Vaikka novellissa liikutaan lähes koko ajan Jumalan ja paholaisen keskinäisellä temmellyskentällä, molemmat esiintyvät ironisoidussa asussa ja kertomuksen lopullinen katsantokanta on humaani, ei niinkään uskonnollinen.

Jälleen kerran kirjailija valjastaa lukijalle kiintoisan aihepiirin omiin tarkoituksiinsa sopivaksi vetohevoseksi.