Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lapinhulluutta ja kipeää kiimaa a´ la Pello

Heidi Strengell, 25.9.2005
Maria Peura: Valon reunalla s., Teos 2005

Peuran romaanien teemat ovat yhtä pimeitä kuin lappilainen kaamos. Hänen ensimmäinen romaaninsa, On rakkautes ääretön (Tammi 2001), käsittelee insestiä lapsen näkökulmasta. Tänä vuonna ilmestynyt Valon reunalla kuvaa itsetuhoisia ja vanhempiensa heitteille jättämiä nuoria syrjäisessä lappilaiskylässä, jolla on ”ilkeä sielu” (s. 16). Kahden romaanin lisäksi Peuralta ovat ilmestyneet myös valoisa lastenrunokirja Mimi Moun ilotaika (Tammi 2004), ja näytelmä ”Suennälkä” Taideteollisen korkeakoulun antologiassa Näkyykö tähtiä ja muita nykynäytelmiä (2000).

Sekä esikoisromaanin Saara että uutukaisen Ristiina kertovat tarinansa minämuodossa. Ilottelevan kepeä ja lapsenomainen kieli muodostaa hätkähdyttävän vastakohdan tapahtumien kipeän koskettaville käänteille. Kun Ristiina-tyttönen joutuu liian varhain tekemisiin miehisen eritteen kanssa, hän ei tunnista sitä ilman kokeneemman ystävättären apua. ”Sie et tajua mithään. Ei se ollu kusta”, opastaa Pirta, ”soli permaa” (s. 55). Kukaan ei ohjaa Ristiinaa matkalla aikuisuuteen, vaan sokea taluttaa rampaa toverijoukon ottaessa selvää elämän mysteereistä.

Kylä, joka vihasi asukkaitaan

Ristiina kasvaa kylässä, joka pitää kiinni omistaan. Monet haluavat lähteä sieltä, mutta harvat onnistuvat. Useat palaavat myöhemmin takaisin ja sopeutuvat jälleen kylän rytmiin, jolla se ”pyörii hitaasti auringon ympäri” (s.96). Peura antaa kylälle animistisen hengen samaan tapaan kuin Stephen King mainelaiselle vampyyrikaupungille romaanissa Painajainen (’Salem’s Lot 1974). Molemmat seutukunnat ovat itaria, kaunaisia ja pikkusieluisia isäntiä, joilla ei ole asujaimistolleen mitään hyvää tarjottavana. Kateellisina ne vartioivat asukkaitaan ja kostavat uskottomuuden kovalla kädellä. Kylä ”inhosi niitä, jotka lähtivät” ja kurkotti pakeneviin vielä matkankin päästä (s. 16).

Jotkut silti pakenivat, ”vaikka kylä ei halunnut” (s. 133). Kuten puhdasverisillä tyranneilla ainakin, silläkin on ”herkkä ja helposti hämmentyvä sielu” (s. 89). Ristiinan kylässä yhtenä pakokeinona on ”kuolemanjuna”, jonka pääteasemana on pohjoisessa Kolari, etelässä Helsinki. Tällä junalla moni koettaa paeta kylästä, mutta lähes yhtä moni päätyy putoamaan sen avoimista ovista kohti kuolemaansa. Vaikka Peuran romaani ei olekaan naturalistista ryysyläisromantiikkaa puhtaimmillaan, siinä on aspekteja maagisesta realismista. Lapin noituudella lienee sormensa pelissä siinä venäläisessä ruletissa, josta vain ani harvat kyläläiset selviävät hengissä Helsinkiin.

Toinen surmanloukku on kylän halki virtaava joki. Sekin sieppaa kyläläisiä hyytävään syleilyynsä aina mahdollisuuden tullen. Vain Ristiina ei pelkää jokea, koska hänessä ”virtasi joki”, eivätkä häntä ”koskeneet kiellot. Että ei jäälle sulan aikaan” (s. 5). Joki on yhtä ahne kuin Ristiina itsekin. Peuran kuvakieli soljuu runsaana kuin kylän joki, joka ilmentää Ristiinan pinnanalaista elämänvoimaa, vahvuutta ja himoa. Verellä ja sen virtauksella on selvä yhtymäkohta jokeen. Ristiina osaa kontrolloida jokea, koska hänellä on ”joen mieli”, ja hän tietää ”milloin jäät alkaisivat liikkua” (s. 6). Omaa elinympäristöään hän ei kuitenkaan voi kontrolloida, koska sitä kansoittavat villipedot ihmisten ruumiissa. Ainoa keino hallita omaa kehoa ja rakentaa omia rajoja on valuttaa verta viiltelemällä ihoa ja kiduttamalla ruumista lihottamisen ja laihduttamisen vaihteluin.

Sallantaudista Pellon syndroomaan

Lapin luonnon ja ihmisten päihdyttävästä yhteisvaikutuksesta voidaan puhua joko ”lapinhulluutena” tai ”Lapin hulluutena”. Edelliseen yhdistyvät näitä rankkoja rajoja ihailemaan saapuvat ”etelänvarekset”, jotka lappilaisten ironisessa katsannossa tulevat enemmänkin Luostolle ”lusthinpithoon” kuin palvomaan paikan neitseellistä kauneutta. Lapin varsinainen hulluus liittynee enemmän mahdolliseen sisäsiittoisuuteen ja pitkien välimatkojen aiheuttamaan eristyneisyyden kokemukseen. Vaikka sallantauti lienee jopa diagnostisoitu oireyhtymä, Peuran kuvailema pellolainen hulluus- ja itsemurhabuumi vaikuttaa liioittelulta jopa syntyperäisen lappilaisen korvissa.

Kylän keskellä törröttävä kerrostalo on ”hullujen asuinsija, jopa kohtalo” (s. 12). Se on kylän sielu ja ilmentää sen sairasta sisusta yhtä tehokkaasti kuin Marsdenin talo Kingin Painajaisessa. Ristiinan pappa tekee kerrostalossa itsemurhan, kun löytää naisensa sängystä toisen miehen. Rakkauden puute ja seksin ylitarjonta aiheuttavat romaanissa hankausta ja ristiriitaa keskeisten henkilöiden elämässä. Ristiinan vanhemmat elävät kaunaisessa suhteessa, koska hermosairas äiti ”kavahtaa” isän kosketusta (s. 14). Isä hakee lämpöä pullosta ja salarakkaista. Sängyn tolppaan yöksi kahlittava eno ”istuu nojatuolissa television edessä käsi syvällä kalsareissa ja runkkaa” (s. 105). Ristiina löytää lohdun vain omista hyväilyistään peiton alla, vaikka sieltäkin tuntuu kylä hänet löytävän.

Peuran romaanissa Lappi näyttäytyy villinä läntenä, jossa eivät tavanomaiset moraalisäännöt päde. Ristiinan suvussa mielen sairauksista kärsii lähes jokainen, useat hänen ystävistään päätyvät itsemurhaan, eikä huolenpitoa tarjoa sen paremmin koti kuin kirkkokaan. Kuinka pitkälle tämä on realismia, kuinka paljon Peura luottaa lukijan mielikuvitukseen? Olen elänyt Lapissa lähes koko ikäni ja voin valittaen todeta, että omiakin ikätovereitani ja oppilaitani on kaatunut ennenaikaiseen hautaan näissä karuissa oloissa, joissa elämä edelleenkin lienee kovaa taistelua jokapäiväisestä leivästä työttömyyden ja yksinäisyyden keskellä. Silti on yhtä totta, että Lapin kaunis luonto luo myös upeat puitteet hyvälle elämälle, yhteisöllisyydelle ja perheyhteydelle.

Peuran hienovireinen kirjailijanlaatu ilmenee erinomaisesti tyylilajin valinnassa. Hän uskaltautuu liioittelemaan hyvän maun rajoille saakka mutta ei alita rimaa. Kirjailija luottaa lukijaan kuin ystävään ja pitää tämän arvostelukykyä riittävänä erottamaan toden tarusta. Kuvauksen groteski liioittelevuus toimii jopa liennyttävänä vastavaikutuksena romaanin kipeille sattumuksille: sen kautta lukija saa luvan etäännyttää itsensä liian henkilökohtaisista ja syvälle käyvistä tunnoista.

Vastuuttomuuden sietämätön keveys

Romaanissa Valon reunalla Peura siirtyy lähelle omaa kotiseutuaan Pellon rajakylässä. Peura ei silti rajoitu pelkäksi aluekirjailijaksi, vaan hänen teemansa ovat universaaleja irrallisuuden kokemuksesta rakkauden ja yhteyden kaipuuseen, kasvukertomuksesta identiteetin löytämiseen ja yksilön vastuusta yhteisön vastuuseen.

Voimakkaimmin Peura ottaa kantaa vastuullisen vanhemmuuden ja yhteisöllisyyden puolesta. Ristiinan vanhemmat kamppailevat omien ja keskinäisten ongelmiensa kanssa, eivätkä juuri haaskaa aikaa ainoaan lapseensa. Ristiina ei saa sen paremmin ”anteeksi kuin remmistäkään” (s. 8). Vaikka Ristiinan uhmakas poikaystävä kadehtiikin kunnanjohtajaperheen perheidylliä, tyttö tietää paremmin: hän on ”äidin huoltaja ja isän uskottu” (s. 80). Vaikka vanhemmat ovat surkeasti epäonnistuneet kasvatustehtävässään ja vastuunkannossaan, tyttäreltään he odottavat täydellisyyttä: loistavaa koulumenestystä ja virheetöntä vartaloa.

Romaani päättyy lyhyeen lukuun nimeltä ”Valo”. Kristiina ottaa vastuun elämästään ja lähtee kylästä. Peuran romaani on saanut kiittävät arvostelut jo monissa medioissa. Kriitikot ovat monista niissä päätyneet pohtimaan Ristiinan tulevaisuutta. Toivottavasti luvun otsikko antaa siitä osviittaa. Ristiinan hahmossa Peura on onnistunut luomaan uskottavan ja sympaattisen henkilön, jolle lukija toivoo sydämessään mitä parasta onnea.

Peura on eri haastatteluissa esittänyt toiveen, että kriitikot huomaisivat teemojen ohella myös hänen teostensa muut aspektit. Uskon näin käyneen: varsin yksituumaisesti kiitellään kerronnan kirkkautta, osuvuutta ja ajankohtaisuutta. Monin paikoin myös todetaan Peuran yksilöllinen ääni ja todetaan, että hän kohoaa kerronnassaan yli tavanomaisen ryysyistä ryysyihin -kuvauksen. Näihin kantoihin yhdyn mielelläni. Lisäksi haluan korostaa sitä kaikua, jolla lappilainen mystiikka rikastuttaa Peuran kuvausta esimerkiksi kylästä (ja kerrostalosta) pahansuopana animana.

Maria Peura osoittaa toisella romaanillaan, että lappilainen ja suomalainen proosakirjallisuus on saanut joukkoonsa pysyvän ja tarkkanäköisen kertojan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto