On kolmanneksen hitaampaa lukea tietokoneen ruudulta kuin paperilta. Tietokonepohjaiselta kirjalta vaaditaan miltei sirkusmaisia temppuja tai shokeeraavia aiheita, että se houkuttaisi intensiiviseen lukemiseen.
Tietokoneavusteinen kaunokirjallisuus onkin toistaiseksi muistuttanut enemmän käsite- kuin sanataidetta. Onpa sitä verrattu urheiluunkin.

Kirjalliseen kulttuuriin nämä digitaaliset teokset eivät ole vaikuttaneet juuri mitenkään, mutta kirjallisuudentutkimuksen puolella ne ovat herättäneet lievää hämmennystä sekä siitä, miten niitä pitäisi kategorisoida, että siitä, millaiset perinteistä kirjaa koskevat säännöt lakkaavat pätemästä tietokoneen tukemissa tempuissa.

Keskustelua kuvaruudulle sullotuista kirjoista on käyty jo kymmenisen vuotta, eikä tähän mennessä ole muodostunut akateemista yksimielisyyttä edes siitä, miten kohde pitäisi nimetä. Vain yksi asia on varma: digitaalisesti tallennettu ja muokattu kirjallisuus ei enää muodosta teoksia sanan
perimmäisessä mielessä. 1960-luvulla syntynyt käsitys fiktion ja faktan, tiedon ja esitystavan erot kyseenalaistavasta tekstuaalisuudesta on saanut
uutta merkitystä digikirjallisuuden ansiosta.

Suomessa digitekstien ongelmaan ovat paneutuneet erityisesti tamperelaiset
ja jyväskyläläiset kirjallisuudentutkijat.
Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimusyksikössä alettiin julkaista kaksi vuotta sitten vuosikirjaa digitekstien tutkimukselle. Vuosikirjat ovat sisältäneet vaihtelevia puheenvuoroja digitekstien esteettisistä ominaisuuksista ja analysoitavuudesta.

Toinen vuosikirjan toimittajista, kirjailija-tutkija Markku Eskelinen on julkaissut satasivuisen niteen digitekstiä koskevista käsityksistään. Kyse ei ole artikkelikokoelmasta, vaan aiemmin kirjoitetun (esim. Digitaalinen avaruus -teoksessa ja Parnassossa 2/99) tiivistämisestä ja tarkentamisesta. Uuden teoksen pääotsikko Kybertekstien narratologia viittaa siihen, että Eskelinen pohtii digi/kybertekstejä
perinteiseen narratologiaan eli kertomustekniikan teoriaan nähden.

Eskelinen suuntaa teesinsä kirjallisuudentutkijoille ja digitaalisen kulttuurin
tutkijoille, mutta näidenkään alojen asiantuntemus ei aivan riitä. Ymmärtääkseen kybertekstien haasteen perinteisille kertomuksille lukijan tulisi lisäksi tuntea edes osa niistä teoksista, jotka Eskelinen mainitsee. Yhdestäkään mainitun teoksen sisällöstä ei kerrota mitään, ainoastaan teosten muodollisista ja teknisistä ratkaisuista.

Kertomuksia pelattavaksi vai pelejä kerrottavaksi?

Markku Eskelisen kirjan alaotsikko, digitaalisen kerronnan alkeet, ei tarkenna vaan liioittelee satasivuisen oppaan käytettävyyttä. Oikeampi ilmaisu olisi digitaalisen kerronnan permutaatioita.

Eskelinen esittelee kerrontaa muistuttavia sääntöjä tekstinpalojen järjestelemiseksi. Hän keskittyy lukemisen aikaa ja järjestystä koskeviin sääntöihin sekä kerrontatilanteen muunneltavuuden säännöstöön. Edellinen on erityisen riippuvainen digitaalisesta mediasta, jopa sen tuottamista virhetilanteista, jälkimmäinen taas on keskeistä perinteiselle
narratologialle. Laajennettu narratologian teoria edellyttäisi määrittelyä siitä, millaiset kerronnan keinot ovat lukijan kannalta. Tällaista pohdintaa Eskelisen teos ei sisällä juuri laisinkaan. Esimerkkejä hän ottaa sellaisista kirjallisuushistoriasta riippumattomista digitekstin
klassikoista kuin Michael Joycen Afternoon (1987). Lukijan on turha ihmetellä, mistä näiden teosten esimerkillisyys syntyy. Lisäksi hän joutuu aprikoimaan, mistä saisi kyseiset klassikot käsiinsä. Joycen teosta on turha haeskella kirjastosta.

Kybertekstin narratologia keskittyy digitekstin tekniseen kekseliäisyyteen ja tulee samalla väheksyneeksi lukijan roolia lukemisessa. Tämä tekee oppaasta vaikeasti lähestyttävän. Vaikka Eskelinen puhuu lukemisen
manipuloinnista digitaalisesti, hän ei ota huomioon digitaalisen median
erikoisluonnetta viestintämaisemassa.

Eskelisen toinen suosikkiesimerkki, Stuart Moulthropin Hegirascope (1995) on kyllä kenen tahansa tavoitettavissa internetin kautta, mutta sitäkään analysoitaessa narratologia ei ole välttämättä hedelmällisin keino.

Eipä silti, Eskelinen itsekin toteaa kirjan loppupuolella, että lukijan tulkintatyö edellyttää usein pelin kaltaista toimintaa; tietokonepelejä käytettäessä (kertomuksellinenkin) tulkinta taas mahdollistaa pelattavuuden. Mitään taustaselitystä Eskelinen ei kuitenkaan tarjoa sille, miksi samastuva lukeminen olisi niin passiivista ja miksi lukijalta valintatyötä edellyttävät eli ergodiset tekstit olisivat erityisen kehittyneitä.

Tietokoneelta taideteosta selaava lukija tapaa epäillä kykyjään käyttää teosta ja Eskelisen mukaan siihen on aihettakin: Narratiivisuutta ja sen mahdollisuuksia ei ole koskaan kannattanut käsittää suppeasti, kaikkein vähiten nyt kun uusia muotoja ja ratkaisuja syntyy kiihtyvällä vauhdilla.

Järkevimmillään Eskelisen kirja on aiemman digitekstiteorian kritiikkinä, mutta hölmöimmillään uusien ratkaisujen visionäärinä. Ajatus fiktion sisään kätketystä seuralaispalvelusta on samaa sarjaa kuin 1980-luvulla esitetyt visiot ruokareseptien tallettamisesta pelimikrojen
kasettimuistiin.

Asianmukaisempi tapa suhtautua narratiivisuuteenkin olisi analysoida olemassaolevien lukijaroolien muuttumista kuin puhua tulevan superlukijan syntymisestä. Uuden narratologian rakentaminen ennen kuin uusia teoksia on edes (kaikkien) saatavilla ei ole oikein perusteltavissa, ei edes sillä, että mediateknologia tuottaa niin nopeasti uusia innovaatioita.

Kertominen vapautuu ihmisestä

Digiteksti rakentuu toisiinsa liitetyistä tekstipaloista. Mitä monimutkaisempia ovat liitokset, sitä enemmän liikkumavaraa tarjoutuu lukijalle. Digitekstien analysoiminen kertomuksina edellyttää siis lukijan uudelleenmäärittelyä. Tietokonetta käyttäessään tai tietokoneen käytössä ollessaan ihminen ei tyydy pelkkään tulkitsemiseen vaan simuloi kuvaruudulla muita kulttuurin kuluttajalle tuttuja tilanteita.

Digiteksteistä voisi internetin yhteydessä käyttää nimitystä verkkoteksti. Puhutaan myös (amerikkalaisittain) staattisesta hyperteksistä tai (eurooppalaisittain) dynaamisesti muuttuvasta kybertekstistä. Digitekstiä määritellään eri tavoin riippuen tieteenalasta ja tarkastelun painottumisesta joko tekstien toimintaan tai niille annettuihin merkityksiin.

Eskelisen lähestymistapa ei ole järin empiirinen, sillä hän laajentaa ensin kertomustekniikan aluetta perinteisestä narratologiasta ja toiseksi näkee olemassaolevat digitekstit vain pieneksi toteutumaksi kaikista uuden tekniikan mahdollistamista teksteistä. Eskelinen perustelee hypoteettisia kertomuskategorioita sillä, että myös Gerard Genettellä, kuuluisalla ranskalaisella narratologilla, oli samoja pyrkimyksiä. Eskelistä ja Genetteä yhdistää myös se, että molemmat pyrkivät vapauttamaan narratologian kaikista inhimilliseen tekijään ja vastaanottajaan liittyvistä määritelmistä.

Tällainen näkökulma auttaa huomaamaan kirjallisen maailman erityisluonteen
ja kumoamaan, kuten Eskelinen aiheellisesti tekee, ajatuksen lukijasta kirjailijan veroisena luojana. Digitekstin valintamahdollisuudet
eivät anna lukijalle kirjailijan tai runonlaulajan veroisia luovia mahdollisuuksia. Tämä on terveellistä digimedian kritiikkiä, ehkä myös sen
innostuksen itsekritiikkiä, että digitekstit todistaisivat postmodernia sirpaleisuutta koskevan teorian todeksi.

Eskelinen ehdottaa postmodernin sijaan yhdistäväksi käsitteeksi
digitaalista dominanttia. Ergodiset ja kerronnalliset keinot tukevat toisiaan medialle ominaisella tavalla, mutta kaikkia lukemisen iloon liittyvä tekijöitä ei voi selittää kertomukseksi sen enempää kuin Spielberg-elokuvan erikoistehosteita. Eskelinen toteaa, että lukijan
roolia voi kuvailla pikemminkin kanssakertojaksi.
Toisaalta, vaikka narratologiasta joutaakin hävittää ajatus kertojatasojen hierarkiasta, saattaa lukijapolo kieltäytyä kanssakertojan tehtävästä ja nähdä sisäiskertojia sielläkin, mihin niitä ei ole tarkoitettu.

Tekijä on kuollut, eläköön ohjelmoija!

Käsitys tekstistä koneena, joka lukijaa tehokkaammin tuottaa uusia merkityksiä, on niin vanha, että Jonathan Swift naureskeli sille jo vuonna 1726 tutustuttaessaan Gulliverin spekulatiivisten tieteiden osastoon.

Digitekstien estetiikkaa voi pohtia ja on pohdittu toki muistakin näkökulmista kuin narratologian, ja painottamatta edes uuden median vallankumouksellisuutta.
Kaunokirjallisuuden traditioita digiteksti jatkaa esimerkiksi fragmentaarisuudessa ja unelmana absoluuttisesta romaanista, avoimesta ensyklopediasta, jota lukijat voivat täydentää. Digitekstejä on teoretisoitu myös suullisen kulttuurin uutena tulemisena tai metamediana, johon verbaalin kertomuksen narratologia on riittämätöntä.

Eskelistä nämä perinteiset estetiikat eivät kuitenkaan miellytä, koska ne perustuvat tekstien staattisuudelle ja muille sellaisille ominaisuuksille, jotka eivät ole täsmällisesti mitattavissa. Tietysti Eskelisen tapa analysoida tarina-ajan, kerronta-ajan ja lukijan ajan eroja vastaa sitä ennalta säädeltyä lukutapahtumaa, johon todellinen lukija joutuu kybertekstin kanssa. Toinen juttu on, mikä lukijan näkemästä sopii kertomuksen kategoriaan.

Eskelinen iloitsee muuntofunktioiden rajattomasta määrästä ja tulkitsevasta lukutavasta vapautumisesta ennen kuin yhdenkään kertomuksen manipuloivan muunnoksen merkitys on selitetty. Digitekstin toimintaa selitetään teorioiden sisältä käsin ja teoriat Eskelinen tunteekin hyvin, hypoteeseja ladotaan peräkkäin kuin pasianssin kortteja: Lisäksi Seymour Chatmania soveltaen voitaisiin ajatella, että etenkin kybertekstiteoriaan sisältyvä funktionaalinen typologia on yksi seikkaperäisimmistä Hjelmslevin (1961) semiotiikan mukaisista ilmaisun ainesta (substanssia) koskevista analyyttisistä täsmennyksistä.

Sen lisäksi, että Eskelisen ilmaisutapa on hengästyttävän tiivistä ja mutkikasta, kirja on viime kädessä johdatus toiseen teokseen ja teoreetikkoon, norjalaisen Espen J. Aarsethin väitöskirjaan Cybertext (1996). Johdatus on tarpeellinen, koska suomenkieliselle yleisölle teos on ollut suhteellisen tuntematon ja ainakin vaikeasti tavoitettava.

Eskelisen johdatus ei kuitenkaan selvennä digitekstien paikkaa kulttuurin digitaalisessa murroksessa eikä narratologisen tutkimuksen asemaa koko digikulttuurin teoriassa. Teksti tarkasti määriteltynä prosessina ei ole ratkaisu strukturalismin jälkeiseen tekstiteorioiden kaaokseen, kuolleen tekijän korvaamiseen tekoälykkäällä ohjelmoinnilla.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

-------------------------------------------------------------------------------------- Markku Eskelisen vastine tähän kritiikkiin on luettavissa osoitteessa --------------------------------------------------------------------------------------- Digitekstien hakemisto: Markku Eskelisen kirjoituksia digitekstistä: Juha Kämäräinen hypertekstistä oppimisesta: Stuart Moulthropin digitekstejä: Michael Joycen uusin digiromaani: Soikkelin digitekstisivusto: