Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

"Alempien taiteiden paluu"

Tuomo Karhu, 8.2.2002
Markku Koski: Julkisia eläimiä s., WSOY 2001

Vuonna 1985 sittemmin jo kuopattu Odessa julkaisi Markku Koskelta kuvaavasti nimetyn ja paljon huomiota herättäneen kirjoituskokoelman – ja nykyisen keräilyharvinaisuuden – Alemmat taiteet. Julkisia eläimiä jatkaa siinä määrin samoilla ’matalilla’ linjoilla, että Koski kutsuu uutukaistaan leikillisesti ’Alempien taiteiden paluuksi’.

Useimmat Julkisia eläimiä -teoksen kirjoituksista on julkaistu aikaisemmin lehdissä. ’Vuosiluvut ovat kuitenkin vain viitteellisiä, sillä kaikkia tekstejä olen enemmän tai vähemmän muokannut, en silti aivan uuteen, vaan toivoakseni vain parempaan uskoon’, Koski kirjoittaa. Ainakaan vanhan ja uuden version saumakohdat eivät pistä silmään.

Sikäli päivittämiseen lienee ollut syytäkin, että Kosken haarukoiman todellisuuden asema on muuttunut vimmatusti sitten Alempien taiteiden. Jos korkean ja matalan taiteen berliininmuuri oli vielä vuonna 1985 pontevasti pystyssä, nykyään viihdenikkarit tepastelevat tottuneesti linnankutsuillakin.

Mäkihyppy ja Wirkkala

Teoksensa viidestä osastosta ensimmäisessä Koski pureutuu muun muassa mäkihyppyyn. Hän kirjoittaa, että ’kulttuurin ja urheilun jyrkkä vastakkaisasettelu alkaa olla jo menneen talven lumia, sillä jokainen aikaansa seuraava osaa jo hokea urheilunkin olevan kulttuuria.’ Kysyttyään syystäkin, mitä hokema on tarkoittavinaan, Koski päätyy pohtimaan, voisiko ’mäenlaskusta löytää muitakin kuin populaarikulttuurisia piirteitä.’

Löytyyhän niitä: tyyli ja taituruus, eivät tosin aivan vieraita piirteitä populaarikulttuurillekaan. ’On nimittäin varsin mielenkiintoista, että niinkin vahvasti tyyliin ja taituruuteen perustuva laji vakiintui meille. Tyylihän oli siihen aikaan yhtä olennainen osa kokonaissuoritusta kuin pituuskin. Mäkituomarit olivat siinä mielessä myös eräänlaisia taidekriitikoita’, Koski pohtii.

Mäkihyppääjien melkeinpä lajivaatimuksiin kuuluva rokkarimaisuus on muokannut lajin imagon tyystin erilaiseksi kuin vaikkapa taitoluistelun, mutta Koski ei anna imagon hämätä. Hän intoutuu suomalaisuuspuheessaan jopa runoamaan, että mäenlasku oli 60-luvulla ’tietämättään osa niiden vuosien suomalaista designiä. Hyppääjät tekivät ilmassa itselleen samaa kuin Tapio Wirkkala lasille – eli he muotoilivat hyppynsä.’ Nykäsmäisen uhkarohkea mutta mäkitornin takaa maaliinsa osuva vertaus on mainio esimerkki Kosken taidosta löytää korkea matalasta.

Vuosisadan rakkaustarina

Helposti sulavan ja lehtevän – enimmäkseen lehtiin kirjoitettu kun on – kirjan painavimpia tekstejä on mainontaa käsittelevä päätösessee ’Vuosisadan rakkaustarina’, joka viittaa nimellään amerikkalaisen kirjailijan Gore Vidalin väitteeseen, että tavaroiden ja mainonnan suhde on 1900-luvun ainoa aito rakkaustarina. Samanlaista ’romantiikan tai jopa erotiikan kieltä’ on käyttänyt aiemmin itse Marx, eikä huonommaksi jää Koskikaan, joka puhuu kuluttajan ja mainonnan suhteesta, jossa ’mainos on moderni Shemeikka, joka ei yksinkertaisesti usko meidän kieltoihimme, vaan yrittää yhä uudelleen.’

Aikana jona shoppailu voi olla sitäkin, ettei ostakaan mitään, mainostajat saavatkin pistää parastaan. Koettaessaan pehmittää vuosi vuodelta ailahtelevampaa ja kriittisempää flirtin kohdettaan mainonta on muun muassa omaksunut yhä taiteellisempia eleitä. Mainokset ovat marxilaisittain ilmaistuna ’läpiestetisoituneet’, jopa siinä määrin, että mainosten tekijät ovat alkaneet pelätä, josko taiteellisuudessa on ’menty jo liian pitkälle, sillä sekin joukko joka mainoksen tajuaa, tuppaa nykyään unohtamaan, mistä tuotteesta oli kyse.’

Niin vetävästi kuin Koski kirjoittaakin, näinä populaarikulttuurin kulta-aikoina tulee kiusaus kääntää näkökulma ylösalaisin ja tarkentaa katse yhteiskunnan läpiestetisoitumisen sijaan korkeakulttuurin läpikaupallistumiseen, johon Koski tavallaan viittaakin: ’- – tänä päivänä on jo vaikea sanoa mistä rakkaus alkaa, sillä jo tavaran ulkomuoto ja pakkaus ovat osa mainontaa ja markkinointia.’ Väite pätee tietysti enemmän tai vähemmän kirjallisuuteenkin.

Kosken kirja on tavarana kaunis. Graafinen suunnittelija J. S. Karjalainen ansaitsee lapion kokoisen käden sekä kevyesti pirskahtelevista ulkokansista että vaaleanpunaisista sisäkansista, joihin hän on keksinyt sijoittaa nimi- ja asiahakemiston. Se että Julkisia eläimiä ei ole silti komeillut myyntilistoilla, kertoo tavaran ulkomuodon ja pakkauksen olevan kuitenkin vain pieni osa mainontaa ja markkinointia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto