Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Montut jotka meitä erottavat

Johannes Melander, 14.12.2020
Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä 205 s., Siltala 2020

”Novellit avaavat ovia suomalaiseen sivullisuuteen, laumastaan eksyneen, alakuloisen, hyväsydämisen etsijän todellisuuteen”, Pirkko Saisio kiteyttää Marko Järvikallaksen Mihin täällä voi mennä – novellikokoelman takakannessa teoksen hahmoja ja tematiikkaa. Kokoelma on näytelmäkirjailijana ja dramaturgina toimivan Järvikallaksen esikoisteos. Näyttävästi se ylsikin tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa jaetulle kakkossijalle. Kliseinen sanonta ”hopea ei ole häpeä” pitää erityisen hyvin paikkansa tämän teoksen suhteen – sen verran mestarillisia ja hallittuja yksittäiset novellit ja niiden yhdessä muodostama teoskokonaisuus on. Mihin täällä voi mennä on valittu myös Runeberg-palkinnon pitkälle ehdokaslistalle. Järvikallas on saanut ansaitusti suitsutusta novelleistaan ja ilmaisustaan. Yhtä lailla ilolla luin hänen kirjailijasivuiltaan, että uusi novellikokoelma on jo tekeillä.

Merkittävää on, kuinka Järvikallas on tavoittanut Mihin täällä voi mennä -kokoelman novelleissaan jotain olennaista henkilöhahmojen ulkopuolisuudesta ja tunteiden ristiriitaisuudesta, elämänsuunnan löytämisen vaikeudesta sekä kohtaamisten ja ihmissuhteiden ongelmallisuudesta. On suorastaan hämmästyttävää, miten tarkasti novelleissa kuvataan tietynlaista nykyaikaa leimaavaa urbaania yksinäisyyttä ja sitä, miten vaikeaa modernissa maailmassa on löytää omaa itseään. Mitä ihminen todella haluaa ja tarvitsee? Miten olla yhteydessä toisiin, kun kaikenlaiset ongelmat ja esteet erottavat meitä itsestämme ja toisistamme?

Järvikallaksen novelleissa sukelletaan erilaisten minäkertojien avulla näkymiin henkilöhahmoista, tunnistettavista ja toisinaan arvaamattomista tilanteista ja tapahtumista. Novellit kuvaavat monista näkökulmista tavallista ja samaan aikaan epätavallista todellisuutta, jonka takaa kuultaa jotain selittämätöntä ja mystisen suurta. Kieltä, hahmoja ja tematiikkaa voisi kuvata maalaukselliseksi, ilmaisun tarkkuuden ja elävyyden takaa hahmottuu havainnoimisen taso, jonka syvyydet voi aistia. Kuitenkin Järvikallaksen ilmaisu on konkreettisesti tyyliltään napakkaa ja ytimekästä, ja kaikki turha on riisuttu pois. Novellit näyttävät hemingwaylaisittain vain jäävuoren huipun, mikä tekee mahdolliseksi sen, että vuoren koko jylhyyden voi tuntea.

Erityistä kiitosta Järvikallakselle voi antaa siitä, että dialogit sisältävät kauttaaltaan vain olennaisen, mutta silti kuljettavat novelleja eteenpäin ja pitävät sisällään valtavia latauksia ja jännitteitä. Yhtenä hienoimpana esimerkkinä tästä loistaa ”Tytär”-novellin äidin ja tyttären välinen äärimmilleen kiristyvä dialogi. Se on jännitteiltään kuin länkkäreiden ”Mexican standoff”. Dialogeissa hahmot puhuvat toistensa ohi, ja subtekstit jättävät paljon tulkinnan varaa. Järisyttäviä ovat usein juuri ne asiat, jotka jätetään sanomatta tai jotka jäävät tulkinnanvaraisiksi.

Kaiken kaikkiaan monipuoliset ja ristiriitaiset hahmot, näiden sisäiset ja ulkoiset konfliktit, tukahdutetut tunteet, toiveet, pelot, ahdistukset, valinnanvaikeudet sekä mielenterveys- ja ihmissuhdeongelmat maistuvat todelliselta ja arvaamattomalta elämältä. Novellit tuntuvat siltä kuin kävelisi jättiläisen harteilla ja näkisi todella pitkälle virkkeiden, dialogien, mielenliikahdusten ja tapahtumien takana häämöttävään todellisuuteen, joka on samaan aikaan arkista ja epätavallista, jännittävää, yllättävää ja hyvällä tavalla häiritsevää.

Kaikki novellit sisältävät jonkinlaista uhan ja jännityksen tuntua – fantasiat, tukahdutetut tunteet tai väkivalta ryöpsähtävät sivuilta yllättäen lukijan mielikuvituksen kankaille.

Eksistentiaalisia kriisejä

Kaikissa novelleissa keskeistä on se, että henkilöillä on jonkinasteista kriisiä suhteessa omaan olemiseensa, elämäänsä, läheisiinsä ja ympäröivään todellisuuteen. Kokoelman nimi Mihin täällä voi mennä kuvaa oivaltavasti hahmojen olotilaa ja keskeistä tematiikkaa. Hahmoilla ei ole hyvä olla senhetkisessä tilanteessaan, mutta he eivät myöskään tiedä, mitä muuta elämältä tahtoisivat. On vaikea päättää, mitä pitäisi tehdä ja minne mennä. Tematiikka avaa individualistisen nykyihmisen keskeistä eksistentiaalista kriisiä, johon liittyy vahvaa yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja ahdistusta. Novelleissa ulkopuolisuuden kokemukseen liittyy usein myös menneisyyden painolastia, jonka myötä hahmot ovat ajautuneet tien reunamille, monttujen ja kuilujen ympäröimiksi. Kaikki novellit sisältävät jonkinlaista uhan ja jännityksen tuntua – fantasiat, tukahdutetut tunteet tai väkivalta ryöpsähtävät sivuilta yllättäen lukijan mielikuvituksen kankaille. Ulkopuolisuus ja sivullisuus sisältävät omat demoninsa.

Loistavana avausnovellina ”Vaatteet” asettaa odotukset korkealle, ja suurin osa novelleista tempaa lukijan mukaansa. Monet novellien hahmot ja tapahtumat jäävät elämään mieleen, jotkut jopa sopivasti häiriinnyttävinä kummittelevat kansien sulkemisenkin jälkeen. Novelli ”Elämä ja yöt” on esimerkiksi alusta loppuun sen verran yllättävä ja puhdistavasti mieltä häiriinnyttävä, että siitä on parempi olla paljastamatta mitään. Täytyy kuitenkin todeta, että Järvikallaksen novellikokoelma on kauttaaltaan sen verran laadukas, että jokainen novelli on lukemisen arvoinen. Valitettavasti muutama novelli ei kokonaisuutena tarjoa aivan yhtä unohtumatonta kokemusta. Harmillisesti pari vähemmän vakuuttavaa novellia sijoittuvat nimenomaan teoksen loppupuolelle, jolloin kokonaistunnelma aavistuksen laskee. Esimerkiksi ”Vartija” ja ”Yksityinen alue” eivät ole yhtä tarkasti ja merkityksellisesti rakennettuja ja niin ajatuksia sytyttäviä kuin suurin osa kokoelmasta. En sano, että nämä olisivat huonoja, mutta jäävät jälkeen muiden novellien eksistentiaalisten kriisien kuvauksista.

 

Vaatteet, Koirat ja Monttu

”Vaatteet” kuvaa hyvin henkilöhahmon ristiriitaa ja umpikujaan ajautunutta tunnetta elämänsä suhteen. Siinä minäkertoja hankkiutuu eroon vaatteista, jotka ovat lojuneet kaapissa käyttämättöminä yli vuoden. Pian hän epäilee, että hänen kadulla näkemänsä mies on varastanut vaatteet itselleen. Niinpä hän ryhtyy seuraamaan miestä, ja selviää, että tämä on hänen naapurinsa. Hän haluaa saada vaatteensa takaisin, mutta ei oikein tiedä, miten se onnistuisi, vaan hautoo vihaa miestä ja tämän tyttöystävää kohtaan. Päähenkilö ajautuu konflikteihin, ja hänen mielenterveytensä on koetuksella, kun tukahdutetut vihan ja surun tunteet uhkaavat purkautua väkivaltaisena ja jopa itsetuhoisena käytöksenä, mikä muutamista kohdista käy hyvin ilmi:

Oli jo kirkasta, peiton allakin, kamalaa, suljin silmät. […]
Menin takaisin peiton alle. Se ei tuntunut enää turvapaikalta. […]
Hetken ajattelin, että entä jos juoksenkin suoraan päin bussia. […]
En halunnut minnekään. […]
En tiedä mitä minulle oli tapahtumassa, mutta se oli epämiellyttävää. Kaikki oli epämiellyttävää.
(s. 13–14, 16, 18.)

Vaatteet symboloivat novellissa päähenkilön menetystä menneisyydessä. Hän ei ole päässyt menneestä yli, eikä siksi tiedä, mihin elämässä voisi tai pitäisi mennä.Novellissa on kokoelmaa laajemmin kuvaavia elementtejä: hahmoilla on ristiriitaisia tunteita elämästään ja kohtaamistaan henkilöistä. Samanaikaisesti he haluavat ja eivät halua sitä, mitä heidän elämässään on. Menneisyyden, traumojen ja ahdistusten paino ei jätä heitä rauhaan. He ovat yksinäisiä ja ulkopuolisia, ja heidän on vaikea löytää omaa paikkaansa elämässä ja maailmassa.

Mikä toisen ymmärtämisessä ja dialogin rakentamisessa voikin olla niin vaikeaa? Tärkeät sanat jäävät sanomatta. Tukahdutamme mieluummin tunteemme ja jätämme ristiriidat vellomaan pinnan alle.

Eräässä toisessa novellissa, ”Koirat”, nainen tuntee vapautumista erostaan ja häpeästään harrastaessaan seksiä ventovieraan miehen kanssa. Myös miehellä on takana ero. He löytävät yhteyden toisiinsa. Nainen ei kuitenkaan voi sietää koiria, joihin miehellä on yhteishuoltajuus ex-kumppaninsa kanssa. Koirat aiheuttavat yhä enemmän ahdistusta ja tunkeutuvat naisen painajaisiin. Lopulta naisesta tuntuu, että koirista on päästävä eroon tai hän ei voi jatkaa suhdetta. Novelli tuo hyvin esiin ihmissuhteiden ongelmallisuuden ja sen, millaisia ristiriitoja voi olla toiveiden ja todellisuuden välillä. Ihminen ei usein tiedä mitä todella tahtoo. Novelli tuo sen hyvin esiin yllätyksellisen ja dramaattisen käänteen kautta. Lukijana voi vain haukkoa henkeään. Joskus ihmissuhteet kuin koirat ahmivat viimeisetkin lihanrippeet, eikä toiveista ja toisen kanssa eletystä todellisuudesta jää kuin järsityt luut.

Teoksen tematiikka asettuu mestarillisimmin uomiinsa ”Monttu”-nimisessä novellissa. Se kertoo sukupolvien välisestä kuilusta isien ja poikien suhteen analogian avulla. ”Montussa” minäkertojan isää ja vaaria erottaa toisistaan monttu. Isä ja vaari mittailevat toisiaan montun reunoilta, mutta eivät pysty sovintoon. Lopulta on liian myöhäistä, sillä vaari kuolee. Sama monttu erottaa päähenkilöä isästään ja myöhemmin myös omasta pojastaan. Sukupolvien välinen kuilu, keskinäinen kyvyttömyys rakentavaan, molempia kunnioittavaan dialogiin periytyy novellissa koskettavalla tavalla isältä pojalle.

Yritän todella kuunnella, ymmärtää. Ja haluaisin sanoa, sanoja, haluaisin kannustaa, olla kiitollinen tästä ateriasta, sen takana piileskelevästä liikuttavasta tarpeesta ansaita isän hyväksyntä, mutta keskellä kaupunkia, totta puhuen ravintolan alla, ammottaa monttu kuin tyhjäksi kaluttu silmäkuoppa. […] Katsomme toisiamme ammottavan aukon ylitse. Meillä on puhuttavaa, tiedämme molemmat sen, sanojen välttämättömyyden, mutta huutelu ei näillä etäisyyksillä kanna mihinkään. Ja niin me kierrämme monttua, minä ja poikani, ja välimatka pysyy samana, teemme mitä tahansa. (s. 121)

”Monttu” on yksi koskettavimmista ja puhuttelevimmista kotimaisista novelleista, jonka olen lukenut. Se kiemurtelee kylminä väreinä niskassani ja selkärangassani, liikuttaa lähes kyyneliin ja jää mieleen kauniina, haikeana ja myös ajatuksia haastavana. Miksi isät ja pojat, vanhemmat ja lapset, isovanhemmat ja lapsenlapset, ihmiset etsivät vaan eivät löydä toisiaan? Mikä toisen ymmärtämisessä ja dialogin rakentamisessa voikin olla niin vaikeaa? Tärkeät sanat jäävät sanomatta. Tukahdutamme mieluummin tunteemme ja jätämme ristiriidat vellomaan pinnan alle. Siltojen rakentaminen ei onnistu, vaan montut ja kuilut jäävät erottamaan ihmisiä toisistaan.

Mihin täällä voi mennä, jos ei löydä itseään, toisia tai paikkaa maailmassa? Synkkä ja samalla lempeä melankolia soi Järvikallaksen novellien taustavireenä. Kuitenkaan henkilöhahmot, tapahtumat ja tematiikka eivät jätä lukijaa pohjattomaan kuiluun. Osa novelleista antaa koskettavia väläyksiä siitä, kuinka montuista voi päästä ylös, siltoja kuilujen yli on mahdollista rakentaa ja yhteyden voi yrittää löytää. Toivoa ei ole menetetty – monttuihin jäämisen sijaan voi ainakin yrittää mennä jonnekin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto