Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vavahduttavasti lapsuuden kipeästä maailmasta

Kari Levola, 6.9.2008
Marko Kitti: Meidän maailma s., Arator 2008

Marko Kitin esikoinen, novellikokoelma Kottarainen (2001), jäi jo mieleen. Kirjoitin silloin Kiiltomadossa, että sen päätösnovellissa ”Kerrostalo” tiivistyy se, mitä Kitti jo osaa ja mitä on ilmiselvästi ottamassa haltuunsa. Kokoelman novelleista suosikkini oli koskettava lapsuuskuvaus ”Poikamukula ja enkelityttö”, jossa sisarukset yrittävät selviytyä hajonneessa kodissa.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt romaani Viidakko täytti Kitin virittämät lupaukset, ja jätti täyttämättä. Tarina miehestä, joka palaa lapsuutensa ja nuoruutensa lähiöön selvittämään mennyttä ja nykyistä, isänsä omituista kuolemaa, suhdettaan katkottuihin juuriinsa, oli sekin paikoin komeaa, hätkähdyttävää luettavaa, mutta hiukan kuin yltiöpäisessä yrityksessään haltuunottoon myös raskas ja sekava.

Nyt Marko Kitti lunastaa virittämänsä lupauksen komealla romaanilla Meidän maailma. Se on koskettavimpia kirjoja, mitä muistan aikoihin lukeneeni.

Jostakin runoilijasta on voitu sanoa, että hän kirjoittaa samaa kokoelmaa läpi tuotantonsa, eikä se ole ollut moite. Marko Kitti tekee saman proosassaan, painavasti ja perustellusti hänkin, yhä syvemmälle mennen. Esikoisteoksen novelleista jo löytyvät kotonaan vapisevat lapset ja ahtaasta lähiöstä maailmalle, kaatopaikan reunalle, karkaajat. Romaanissa Viidakko nuoret pojat haaveilevat pääsystä pois pieneksi käyneestä meidän maailmasta: ”Sanoin että meidän maailma on tämä betoniviidakko, tyylitellyt karjalanpiirakat rappukäytävässä, oikealle kaartuvalla käsialalla haparoitu viidakko repee – teksti kellarisyvennyksessä…”

Meidän maailmassa kuvataan vielä pienempien poikien meidän maailmaa. Veljeksistä Janne käy jo koulua, mutta hän ei tahdo rasittaa pikkuveljeään Lauria tarinoilla koulumatkoista, koska uskoo, ettei tämä kuitenkaan ymmärtäisi. Näkökulma on Laurin, jonka maailma on todella pienenpieni, vain huone, jossa veljekset asuvat ja nukkuvat. Ulos hänellä ei ole syksyisin ja talvisin asiaa, sillä vain isommalla veljellä on päällystakki. Kesäisin he pääsevät ulos, jos äiti muistaa päästää, ja silloinkin vain lähiötalon pienelle pihalle, jotta äiti voi parvekkeelta huutaa heidät piankin sisälle. Kotona on myös ”äidin pesä”, suljettu huone, jonne pojilta on ehdottomasti pääsy kielletty.

Ulkomaailmaa Laurille on vain valokuva-albumissa, jonka veljekset ovat onnistuneet äidiltään piilottamaan. Sieltä he katselevat merten taakse karanneiden isiensä kuvia. Valokuva-albumin pojat kaivavat esiin, kun he haluavat ”hyvälle mielelle”, kun oikein on pimeää. Kovin suurta lohtua albumistakaan ole, sillä siinäkään ei ole onnellista loppua.

Meidän maailma on hätkähdyttävä, vavahduttava teos. En muista, että kovaa lapsuutta olisi kuvattu näin riipaisevasti. Marko Kitti tekee sen ilman raadollisuutta mutta myös ilman sentimentaalisuutta. Näkökulma on häkellyttävällä tavalla pienen lapsen. Ja lapset ovat selviytyjiä, tai ainakin voivat sitä parhaimmassa tapauksessa olla. Janne ja Laurikin, vaikka pieniä ovatkin, osaavat puhua ja käyttäytyä niin, että ovat mahdollisimman huomaamattomia.

Sillä äiti on arvaamaton. Pahinta on ”valintaseisonta”, äidin sadistinen rangaistusmuoto, niin henkinen kuin fyysinenkin. Valintaseisontaan veljekset joutuvat, kun Lauri kateellisena isolleveljelleen, joka on kuumepotilaana saanut tuntea ”äidin kosketuksen”, yrittää kerjätä samaa tekeytymällä hänkin kipeäksi.

Valintaseisonta kuitenkin keskeytyy, kun raskaana olevan äidin lapsivedet menevät. Pojat eivät raskaudesta tiedä eivätkä ymmärrä. Eivät syntyneestä lapsestakaan pitkään aikaan, koska palattuaan sairaalasta äiti vie kopan ja nyytin ”äidin pesään” ja tuo vauvan näytteille pojille paljon myöhemmin, tai jättää heille, kun lähtee kapakkareissulleen.

Muisti on pitkä

Äidin ollessa sairaalassa naapurin mummo on huolehtinut pienistä veljeksistä, tuonut rapaperikiisseliä ja rusinapullaa, jollaisista herkuista pojat eivät olleet tienneetkään. Ja ymmärryksen siitä, että muutakin on: ”me totesimme mummon tuoneen enemmän hienoja hetkiä meidän maailmaamme kuin äiti koskaan ennen poissaoloaan tai sen jälkeenkään””. Kun mummo ilmoittaa äidin palaavan, Janne sanoo viimeisenä iltana pikkuveljelleen, että ”itketään ja halataan”, koska äidin palattua ei enää voida. Lauri ei kuitenkaan osaa itkeä, vielä, ja vain veli parkuu koko lapsuutensa ulos.

Lauri on pieni, eikä hän ymmärrä kaikkia asioita ja sanoja niin kuin jo koulua käyvä Janne. Hänenkin ymmärryksensä kasvaa, ja uhma. Äitiään vastaan Lauri ei koskaan nouse, mutta veljensä hän herättää keskellä yötä ja vaatii lähtemään kanssaan metsään, josta veli on joskus kertonut. Samaan metsään pojat sitten myöhemmin päätyvät talvipimeässä sohjossa, ilman kunnollisia vaatteita, vauvanyyttiä roikottaen, kun äiti on taas lähtenyt kapakkaan.

Marko Kitti ei päästä lukijaansa helpolla, miksi päästäisi. Edes jonkinlaista valoa antaakseen hän välillä keskeyttää lapsuustarinan toisella tasolla: jo aikuistunut Lauri kirjoittaa lapsuuttaan vihkoihin vuosia myöhemmin Irlannin rannikolla. Lapsuudestaan hän on kertonut vain Samille ja Heikille, seitsenvuotiaana saamilleen sijaisvanhemmille, senkin, miten hän ikävöi äitiä ja Jannea. Vauvasta ei enää puhuta. Nyt Lauri kirjoittaa lapsuuttaan itselleen, kolmeen vihkoon, heittääkseen ne sitten jyrkänteeltä mereen.

Marko Kitin esikoisesta sanoin, että häneltä voi odottaa paljon. Enää ei tarvitse odottaa. Meidän maailma on haltuunoton kiteytys, harvinainen romaani. Käsittämättömällä tavalla Kitti on mennyt pienen ihmisen, ei vain nahkoihin vaan ihan jalkapohjiin. Kitin kerrota on eleetöntä, korostelematonta, ja vaikean aihepiirin käsittely on kuitenkin niin hienovaraista kuin se tällaisessa tarinassa voi olla.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto