Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Syyllisyyden ja pahuuden verkossa

Riitta Vaismaa, 24.5.2004
Marko Kitti: Viidakko s., Arator 2003

Turkulainen lähiö erilaisine ihmiskohtaloineen on antanut puitteet niin Marko Kitin kuin Riku Korhosenkin esikoisromaanille. Samaa romaaneissa on lisäksi tarinan kerronta kahden aikatason kautta sekä elämän tumma, jopa synkkä pohjaväri. Korhosen palkittu Kahden ja yhden yön tarinoita on Kitin Viidakkoon verrattuna hiottu niin rakenteeltaan kuin kieleltäänkin. Viidakko kirii kuitenkin karheudessaan ja kauheudessaan hyvin Korhosen teoksen rinnalle.

Molempien romaanien lähiöihin on muutettu 70-luvulla suurin toivein. Korhonen ja Kitti kuvaavat unelmien saavuttamattomuutta ja romahtamista. Kitin fokus on yhdessä perheessä ja näkökulma minäkertoja Markku Kärjen. Korhonen limittää toistakymmentä perhettä ja tuplan verran tarinoita. Kitin lähiö Pikinokka on kerronnan keskiö. Korhosen Tora-alhontiellä ei ole kaikkien kohtaloille yhtä suurta merkitystä; joissakin kohdin lähiötä vain sivutaan. Lohduttomia ovat molempien miesten lähiökertomukset. Ne eivät kelpaisi kiinteistövälittäjien ilmoituksiin suosituksiksi.

Kustantamisen lisäarvo

Korhosen romaanin rakenne hyvin viimeistelty. Tarinat lomittuvat toisiinsa hienosti, etsivät yleispätevämpää kuvaa kuin Kitin luusereiden viidakko. Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita voi lukea temaattisena novellikokoelmana. Kitin Viidakko on kiinteä romaani, vaikka sekin kuvaa betoniviidakon eri ihmisiä osin eri näkökulmista.

Kustannustoimittajan mittavampi panos olisi todennäköisesti tehnyt Viidakolle hyvää. Ihmettelen, miksi kaikki kuvut on otsikoitu. Lukijan kiinnostukseen olisi voinut luottaa ilman väliotsikkomaisia täkyjä. Otsikot eivät kuvaa lukujen sisältöä, vaikka niiksi onkin noukittu kustakin luvusta osuvia ja nokkelia ilmaisuja. Ajoittain otsikoit jopa häiritsevästi keskeyttivät lukemisen. Kumpikohan ei ole uskaltanut luottaa tarinaan, kirjailija vai kustannustoimittaja?

Viidakossa on rakenteellista epäloogisuutta mm. paikoin lukujen vaihdoskohdissa. Joissakin luvuissa edellisen loppu siirtyy uuden aluksi. Mm. runokokoelmista tuttua keinoa käytetään kuitenkin vain muutaman kerran, eikä käyttö tunnu perustellulta.

Korhosen kieli on ilmavaa ja selkeätä. Sitä on helpompi ja joutuisampi lukea kuin Kitin pitkävirkkeistä tajunnanvirtaa. Kitti selviää pääosin kunnialla kielellisestä vyörytyksestään, jopa aikatasojen muutoksista kesken virkkeen. Joissakin kohdin ajan vaihdosten seuraaminen tosin vaatii turhan paljon keskittymistä. Kitin kieli on elävää, ilmiasuvoimaista ja vaihtelevaa ja ilman muuta romaanin parhaita ominaisuuksia. Joskus ylenmääräinen näppäryys tosin tuntuu liialliselta, kun Kitti ei jaksa uskoa tarinansa kantamiseen ilman kikkailuja. Esim. vaippaikäiset riippakoivut eivät yksinkertaisesti sovi synkkään tarinaan eikä yhtä pitkän matkan kulkeneempi suomen kielen juoksuun.

Viidakko elää kuitenkin hyvin Kitin kielen ja ilmaisun varassa. En voikaan olla ihmettelemätä, miksi herkkään kohtaukseen on lainattu kliseiset iskelmänsanat. Uskon, että Kitin omassa rekisterissä olisi ollut riittävästi herkkyyttä ja samaan aikaan tarvittavaa karheuttakin. Erään luvun loppu vain katkeaa kesken lauseen. Toivottavasti kömmähdys on tekninen, ajatuksellinen se ei ole.

Teknisesti ja viimeistelyllään Kahden ja yhden yön tarinat selättää Viidakon melkein mennen tullen, vaikka Viidakon vahva ja ristiriitainen tarina mietityttää ja elää ajatuksissa pidempään. Sammakko on ammattitaidollaan tainnut harpata pienkustantajien kategoriasta jo melko loikan.

Kuin suunnaton mustuus

Viidakon päähenkilö palaa kotinurkilleen 30 vuoden jälkeen selvittämään isänsä kuoleman mysteeriä. Pontimen ja pääosan aineksista Markku Kärki saa huumeisiin ja onnettomuuteen kuolemassa olevalta pikkuveljeltä. Kun Markku tapaa kymmenien vuosien jälkeen äitinsä, paljastuu paljon muutakin, aivan liian paljon, jotta kukaan olisi voinut selvitä vaurioitta.

Viidakon keskeisiä teemoja ovat syyllisyys ja pahan periytyminen. Välillä usko ihmisyyteen on kovilla, kun kaikki ovat toisilleen pahoja, kun jokainen pettää jokaista, kun lapset jauhautuvat aikuisten elämän taitamattomuuden ja rakkaudettomuuden jalkoihin. Joitakin hentoja välittämisen ituja Kitti onneksi tuo tarinaansa, ehkä kaiken kauheuden takana on jopa hiven rakkautta.

Kärjen suvun menneisyys on harmaa ja synkkä, eikä äiti Rebekan taustasta nouse positiivisuuden ituakaan. Kaikki pahuus kulkee suoraan alenevissa polvissa. Lapset eivät tiedä edes isovanhempiensa etunimiä. Mitään mainitsemisen arvoista vanhemmat eivät ole lapsilleen välittäneet, vain pahuuden kierteen jatkumisen. Normaalia perhe-elämää Kärjen perheessä ei ole eletty lainkaan. Kun joskus puhuttiin tulevaisuudesta, ainoa Rebekan kommentti oli, ettei teistä mitään tule. Ei paljon tullutkaan. Pikkuveli Petteri on kuolemassa huumeisiin, pikkusisko Marleena harjoittaa maailman vanhinta ammattia ties missä.

Miten edes Markusta on kasvanut jotakuinkin täyspäinen varastomies? Hänellä on oma vaikka riitainenkin perhe, paikka, jonne voi viidakosta palata. Kun Kärjen perheessä ei lapsuutta voinut elää, Markun onneksi ehkä koitui ekaluokalla tavattu paras ystävä, jonka perhe oli sekin vajaa mutta kuitenkin inhimillinen. Markku pakeni jo pienenä Ikosen kotiin. Ikosella sai olla lapsi, ja siellä sai myös juustovoileipiä. Tarinan edetessä Rebekka katsoo Markun syyllisyyden alkaneen jo siitä, kun esikoinen pakeni naapuriin. Synkkänä Markun yllä on myös syyllisyys Ikosen kuolemasta.

Petterin karu kertomus kuolinvuoteellaan avaa veljen silmiä ja pakottaa palaamaan Pikinokkaan. Veljen kertoma kauheus avaa Markun silmiä näkemään lapsuuden helvetin entistä mustempana. ”Tiedän olevani eri ihminen kuin eilen”, Markku toteaa.

Markku pyristelee syyllisyyden monisyisessä verkossa. Rebekka kai syyllistää esikoisensa ainoana, jolla on edes sen verran normaalia elämää, että tämän edes voi ajatella syyllisyyttä kantavan. Rebekan mielestä Markku on syyllinen isän kuolemaan ja syyllinen siihen, että isä saattoi alistaa äitiä. Markku etsii syyllisyydelle jakajia.

Isän ja äidin keskinäinen suhde on kuvottavuudessaan uskottavuuden rajoilla. Lähes saman rakkaudettomuuden tarinan olisi voinut kertoa ilman näin mieletöntä ihmismielen kieroutumista. Myös Rebekan ainoan oikean rakkauden kuvaus niin hänen itsensä kuin rakastajankin kertomana mahtuu vain vaivoin uskottavuuden piiriin.

Viidakon kliimaksi on keskellä kirjaa, kun äidin ja isän puistattava ja iljettävä kuvio tulee selväksi. Mietin, miten Kitti selviää, kun sivuja on vielä toinen mokoma edessä. Jonkin aikaa tarina onkin vähän hakusessa. Mm. isän haudalla käynti menee överiksi niin kerronnallisesti kuin ilmaisullisestikin, kun linnut ottaa osaa suruun ja madot matkaavat naapureihin. Kitti kuitenkin yllättää ja kokoaa itsensä ja kirjansa ja saa uutta vauhtia lapsuuden suvantovaiheesta.

Aurinko laskee paremmassa maailmassa

Kieli ja kerronta on Kitillä parhaiten hallussa Markun lapsuuden kuvauksissa. Vaikka lapsuuskin on ollut pelkkää helvettiä, Kitti onnistuu näillä jaksoilla luomaan pikimustaan tarinaan armahtavia suvantoja.

Poikien haaveilun paikkana on kalliopaasi, jolta näki niin kaupungin kuin merenkin. Siellä jossakin, minne aurinko laski, oli parempi maailma, joka jäi kuitenkin saavuttamatta. Kun viidakosta ei päässyt pois, paettiin viinaan ja huumeisiin. Aikuiset pakenivat ja ajoivat toisensa viinan ja uhkapelin lisäksi sikin sokin vieraisiin sänkyihin. Markku palaa kalliopaadelle katsomaan kauas ja selvittelemään ajatuksiaan myös kymmenien vuosien jälkeen.

Markku tapaa ensimmäisenä Pikinokan iltanaan Sallin baarissa. Sallin tarjoama kehys tuntuu hieman haetulta. Kun Sallikin kantaa pahan periytymisen taakkaa, hahmo kuitenkin osoittaa, että viidakossa ei oikeastaan ihmisten elämässä mikään ole muuttunut. Ihmiset ovat edelleen pahoja toisilleen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto