Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yhä vain kaukana taivaasta

Suna-Marija Önder, 8.8.2011
Martin Walser: Muuan rakastava mies 303 s., Lurra Editions 2011 Kääntäjä(t): Otto Lappalainen

Luin kustantajan romaaniesittelyn väärin: ”Muuan rakastava mies on saksalaisen nykykirjallisuuden kärkinimen Martin Walserin (s. 1927) mestarillinen kuvaus ikääntyneen Goethen – maailmankuulun kirjailijan – sairaudesta nuoreen naiseen”. Piti tietenkin lukemani ”rakkaudesta”. Sanojen merkitysero saattaa olla hienoinen, rakastuminen kun on joskus psykoosin verrattava tila, mutta tässä tapauksessa ”liebender” viittaa pysyvämpään kuin sokeaan huumaan.

Lukuvirhe ennakoi kuitenkin tulevaa lukukokemusta useallakin tavalla. Ensialkuun olen jokseenkin hämmentynyt lukuisin kirjallisuuspalkinnoin juhlitun, Günter Grassin ohella Saksan nykykirjallisuuden keskeisiin nimiin kuuluvan Martin Walserin viimeisimmän suomennetun romaanin kanssa. Muuan rakastava mies (Ein liebender Mann, 2008) vaikuttaa merkillisen sentimentaalilta, nykykirjallisuuden joukossa jopa koomisen anakronistiselta tilapäärunoineen ja viitteineen aikanaan suoranaisen muoti-ilmiön aiheuttaneeseen tunteelliseen Nuoren Wertherin kärsimyksiin (Die Leiden des jungen Werthers, 1774).

Voiko Weimarin kaupungissa vaikuttaneen suuruuden, Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) elämään pohjaava romaani olla jonkinlainen parodia? Selvästi se ainakin pyrkii jäljittelemään Goethen Wertherin tyylilajia ja kirjeromaanin rakennetta. Tai jos Muuan rakastava mies ei pyrikään ivailemaan jäljittelyn kohdetta, vaan on pikemminkin kunnianosoitus sille? Onhan Goethe vieraillut Walserin teksteissä aiemminkin, näytelmässä In Goethes Hand (1982), ei tosin yksistään mairittelevassa valossa.

Romaanin alussa munuaisvaivoista kärsivä, pian 74-vuotisjuhliaan viettävä salaneuvos Goethe asustaa kesää Marienbadin kylpylässä Böömissä vuonna 1823. Hän rakastuu edellisiltä kylpyläkesiltä tuttuun yhdeksäntoistavuotiaaseen Ulrike von Levetzowiin, jonka menemisiä ja tulemisia äiti tarkoin vartioi. Hetkittäin tuntuu, että rakkaus Ulrikeen voisi saada vastakaikua, mutta myöntymisen merkit jäävät pääosin keskushenkilön tulkinnoiksi. Ovatko intiimit kohtaamiset Ulrikelle vain imartelua?

Goethe samanaikaisesti sekä uskottelee että kiistää olevansa jonkin tapainen romanttinen sankari. Hän on yhteisön kunnioittama yleisnero mutta ihastuksessaan ääneen lausumaton Don Quijote. Myös Goethen esittämä epäsuora kosinta jää jollain tavoin ilmaan roikkumaan, ikään kuin yhteisö Sancho Panzan tavoin leikkisi tahdikkaasti sankarileikkiä salaneuvoksen kanssa.

Kun Levetzowiskit päättävät palata takaisin Trieblitzin linnaansa, Goethe jatkaa Weimarista kirjeitse yhteyttä Ulrikeen, ja tuskaiset kirjeet yhdistävät tarinan yhä selvemmin täyttymättömän rakkauden topokseen. Päähenkilö pohtii itsekin olevansa Werther, että ”[…] kyse oli rakkaustarinasta oman itsensä kanssa. Sairauskertomuksesta” (s. 150).

Kirjoittaminen kuitenkin lievittää piinattua mieltä: ”[…] hänen oli kirjoitettava Ulriken ollessa poissa. Kunhan hän vain kirjoitti, nuori nainen oli läsnä. Kun hän lopetti kirjoittamisen, tämä oli poissa” (s. 160). Niin suuri on naisen ”negatiivinen poissaolo”, että tarinoita tarinassa syntyy useampikin. Pitkien kirjeiden ohella monisäkeistöinen ”Marienbadin elegia” (”Marienbader Elegie”, 1823), käyttörunotta ja useampi sivu teosta ”Muuan rakastava mies”.

Intiimi kuva Goethesta

Romaani ei ole juonivetoinen, vaan keskittyy pikemminkin päähenkilön sisäiseen monologiin. Kerronta pyrkii luomaan intiimin kuvan päähenkilöstään, ikääntyvästä Goethesta, jonka mielen liikkeitä tarkkaillaan mahdollisimman läheltä niin, että kerronta tavoittaa ohimeneviä muistikuvia ja häivähdyksiä.

Hahmosta on syvää inhimillisyyttä, jota voi havaita myös Goethen omissa teoksissa, Nuoressa Wertherissä kuin myös esimerkiksi Weimarin klassismin ajan näytelmässä Iphigenie auf Tauris (Ifigeneia Tauriissa, 1779), jossa antiikin tragedioista poiketen ratkaisut lähtevät ihmisten omasta toiminnasta, eivät jumalten sanelemina.

Walserin Goethe kompastelee, kiljahtelee tuskaansa ja ymmärtää asioita väärin, nolostelee.

Väliin romaanissa todellisuus sekoittuu haaveisiin, eikä lukija voi olla varma, mikä tapahtumista on lopulta vain salaneuvoksen kuvitelmaa. Arvailujen varaan jää sekin, tavoittivatko kirjeet vastaanottajansa, jääkö rakkaudella mahdollisuutta muuna kuin ”kesäteatterina”:

”Kirjeen kirjoittaminen Teille merkitsee ainoastaan itsepetoksen jatkamista. Enhän pääse mitenkään Teidän ulottuvillenne. Ojennan vain kivuliaasti entistä enemmän käsiäni Teidän suuntaanne. Rohkenenko lähettää sen, mikä minun on kirjoitettava Teille?” (S. 192.)

Mikä merkitys tällä täyttymättömän rakkauden täyttymättömällä tarinalla lopulta oikein on? Pyrkiikö Walser teoksellaan esimerkiksi ylittämään aikakausien etäisyyttä ja kirjoittamaan ironisoiden jonkinlaisen yleisinhimillisen epäonnistumisen kuvauksen?

Walserilta on aiemmin suomennettu novellikokoelma Vaarallista oleskelua (suom. Aarno Peromies, 1970) sekä Raija Jänicken suomentamat, nykyihmisen identiteettikriisejä ja vieraantumista tarkastelevat romaanit Pakeneva hevonen (1982), Rakkauden tuolla puolen (1982) ja Tyrsky (1988).

Miksi Saksan toisen maailmansodan jälkeistä historiaa sekä yksilön ja nyky-yhteisön suhdetta toistuvasti kuvaava kirjailija on valinnut Muuan rakastunut mies -romaanin keskushenkilöksi Saksan hengenelämän kukoistuksen kauden esikuvan? Kaiken lisäksi romaanin Goethe vaikuttaa etääntyneen todellisen esikuvansa antiikin ihanteista, jalosta yksinkertaisuudesta ja tyynestä suuruudesta. Walserin Goethe kompastelee, kiljahtelee tuskaansa ja ymmärtää asioita väärin, nolostelee. Suurus on pikemminkin heikko kuin kukoistava.

Suomalaisen kustantajan Lurra Editionsin verkkosivuilla todetaan viitteellisesti romaanin ironisista yhteyksistä nykyajan ilmiöihin ja kehityssuuntiin. Eräs näistä yhteyksistä vaikuttaisi liittyvän paheksuntaan, jota romaanin epäkonventionaalinen rakkaus ”säädyllisyyden, moraalin, totuttujen tapojen, sopivaisuuden ja kunnollisuuden” yhteisössä aiheuttaa. Goethen August-pojan hermoheikon Ottilie-vaimon suulla sähistään tuomio soveliaisuuden yli rakastuneelle: ”Senkin mahdoton ihminen”, ”irstailija”. Kirjeessään Goethe kertoo, kuinka hänen on ”[…] käytävä säännöllisesti miniän vuoteen ääressä […] ja annettava hänen sättiä minua rietastelijaksi, viettelijäksi, tyttöjen käpälöijäksi, lasten hyväksikäyttäjäksi ja pahemmaksikin” (s. 190).

Onko tällaisessa yhteisössä heikko se, joka rakastuu, vai se, joka ei voi tunnustaa itselle vierasta, joka näkee sen sairautena? Jossa ”satunnaisesti liittoutuneet yrittävät käydä mahdottomuutta vastaan kaikin kulttuurin ja yhteiskunnan heille tarjoamin keinoin” (s. 193). Hyödyntämällä aikakaudellemme etäistä kerrontatyyliä Walser onnistuu ylittämään historiallista etäisyyttä ja osoittaa, kuinka lyhyt historia vielä on, kuinka osittainen eroavuuden hyväksyntä.

Otto Lappalaisen suomennos on rytmikäs, se löytää tyylikkäästi Walser–Goethe-saksan suomeksi. Suomennos sisältää ytimekkäät alkusanat ja laajemmat, lähinnä henkilöhistorialliset selitykset teoksen lopussa. Historialliset detaljit eivät ole vaatineet arkistotyötä vain kirjailijalta, myös suomentajan on täytynyt perehtyä seikkaperäisesti 1800-luvun alun maailmaan, jossa yhä arvuutellaan onko ”[…] nykyinen maaperämme syntynyt tulesta, joka vetäytyi sittemmin takaisin syvyyksiin […], vai vedestä, joka vetäytyi vähitellen, niin että meret syntyivät” (s. 18).

Onneksi totuus voi olla sekä että.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto