Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaikkeuden näkymätön järjestys

Satu Taskinen, 14.3.2020
Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla 255 s., Siltala 2019 Kääntäjä(t): Ville Keynäs, Anu Partanen

Maylis de Kerangal (s.1967) on ranskalainen kirjailija, joka on Suomessa tullut tunnetuksi palkitulla romaanillaan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016).

Maailma käden ulottuvilla on de Kerangalin kymmenes romaani. Sen päähenkilö, parikymppinen pariisilainen Paula Karst lähtee Brysseliin opiskelemaan koristemaalariksi. Tavoite on oppia jäljentämään todellisuutta eli luomaan illuusioita ja tuottamaan mielikuvia kuvataiteen keinoin.

Koulussa Paula tutustuu toisiin opiskelijoihin, etenkin lahjakkaaseen Jonakseen ja villiin Kateen. Jonas-kämppiksen kanssa ystävyys muuttuu vähitellen rakkaudeksi.

Opintojen päätyttyä Paula jatkaa Roomaan, Cinécittaan, ns. unelmien tehtaalle, jossa hän osallistuu elokuvalavasteiden valmistukseen. Seuraavaksi työtä tarjoutuu Venäjältä. Kirjan lopuksi Paula kopioi Etelä-Ranskassa Lascaux’n luolaa maalauksineen. Se on paikka, jossa kuvataiteen uskotaan saaneen alkunsa jopa noin 20 000 vuotta sitten.

Silmänlumetta

Maailma käden ulottuvilla on Paulan kasvukertomus. Nuori Paula etsii itseään ja paikkaansa maailmassa, joka on koko ajan “tässä“ ja silti samaan aikaan pakenee käsitettävyyttä.

Miksi niin on? Mikä on maailman luonne? Missä kulkee illuusion ja todellisuuden raja?

Yhtä paljon kuin kasvukertomus, Maailma käden ulottuvilla onkin teos taiteen luonteesta ja etenkin mimesiksestä.

Romaanissa kysymyksiä lähestytään taiteen tekemisen ymmärtämisen kautta. Yhtä paljon kuin kasvukertomus, Maailma käden ulottuvilla onkin teos taiteen luonteesta ja etenkin mimesiksestä. Mimesis on taiteen teorian keskeisiä käsitteitä. Wikipedia kuvaa käsitettä ja sen historiaa oivallisesti. Mimesis kuvaa luonnon tai todellisuuden jäljittelyä, taiteen teorian kontekstissa juuri taiteen keinoin toteutettua sellaista:

Platon ja Aristoteles kutsuivat mimesistä luonnon jäljittelyksi. Platonin mukaan kaikki taideteokset ovat imitointia, teokset heijastavat niiden taustalla olevia todellisia ideoita. Kaikki, minkä ihmiset näkevät, on vain etäistä heijastumaa ihanteellisista muodoista ja ajatuksista. Tällä perusteella taiteilijat ovat Platonin mielestä vain jäljitelmien jäljittelijöitä. Aristoteles puolestaan tähdensi tragedian analyysissään, että taide jäljittelee ihmisten toimintaa. Aristoteles myös katsoi, että taideteos ei kopioi todellisuutta, vaan on jotain sellaista, mitä ei ole ollut aiemmin olemassa. Taideteos on kuin eliö, jossa kaikki on kohdallaan loogisessa järjestyksessä.“

Koristemaalaus ja niin kutsuttu oikea maalaus asettuvat juuri näiden kysymysten äärelle: mitä taide on? Miksi taidetta tehdään? Mitä taiteella voidaan maailmasta tavoittaa?

Kohti alkuperää

Muodoltaan käsite- tai miellekarttaa muistuttavassa romaanissa pääteemat poikivat uusia alateemoja ja niistä rönsyää sivuhaaroiksi jatkuvasti lisää ajatuksia ja motiiveja.

Ensimmäisen osion kopioimisen, jäljittelyn ja todellisuuden pohtimisesta siirrytään keskiosassa saumattomasti kysymyksiin ajasta. Kolmannessa osassa matka kohti tulevaisuutta johtaa takaisin alkuperän lähteille.

Ihan lopussa romaanissa edetään jopa taiteen alkuperää pidemmälle. Kuvaan tulee mukaan alkuräjähdyksestä peräisin oleva kosminen fossiilisäteily, jonka valossa me edelleen elämme.

Rinnalla kulkee yksittäisen ihmisen “alkuräjähdys“: matkojen ja etappien välillä Paula yhä uudestaan palaa lapsuuteensa ja vanhempien luo ja turvaan, pohtimaan sitä, mistä ja minkä valossa kaikki hänen omallaan kohdallaan alkoi. Menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, kun yhtä lailla on todettava, että kaikki olevainen vääjäämättä on joka hetki katoamassa jäljettömiin.

Ihminen tarvitsee yhtenäisen maailmankuvan

Paradokseista ei pääse ja kaikki liittyy kaikkeen. Kun tarpeeksi kauan pohtii, voi ihan hyvällä syyllä kysyä sitäkin, mistä muka voimme olla varmoja, että mitään meistä riippumatonta maailmaa edes on olemassa. Kuka tietää: ehkä kaikki lakkaa tapahtumasta, kun kukaan ei havaitse? Tähän viittaa teoksen motoksi valittu koan “Suhiseeko tuuli puissa kun kukaan ei ole kuulemassa?“

de Kerangalin filosofisessa romaanissa syvällinen ja banaali kietoutuvat toisiinsa, kumpuavat toisistaan, haastavat asettumista mihinkään näkökulmaan. Muodikas lähestymistapa jäljittelee tämän päivän ihmisen tiedostavaa ja itsetiedostavaa tapaa nähdä ja kommunikoida.

de Kerangalin filosofisessa romaanissa syvällinen ja banaali kietoutuvat toisiinsa, kumpuavat toisistaan, haastavat asettumista mihinkään näkökulmaan.

Rinnakkaisten totuuksien ja kaoottisuuden tunnistaminen ja nimeäminen on jonkinlainen postpostmoderni, pakotetusti nöyrä ja illuusioton yritys muodostaa paloista yhtenäinen maailmankuva. Lopputulemana tarjotaan ajatusta, että sovinnollisimmin pärjää, kun hyväksyy ihmisen osan kantilaisittain.

Sen mukaan emme voi saada maailmasta tietoa suoraan, mutta se ei välttämättä haittaa. Maailma voi pysyä ihmiselle mysteerinä mutta osalliseksi kuitenkin pääsee, kun siihen heittäytyy. Maailman luonnetta voi aistein kokea ja erilaisia tunnekokemuksia voi eritellä ja pohtia ja tutkia. Jo tämä voi merkitä mielekästä, uteliasta elämää.

Varmaa kerrontaa

de Kerangal kirjoittaa vetävästi. Kiinnostavia faktoja ja anekdootteja tipahtelee romaanissa pyörryttävän tiuhaan syöteiksi. Kovin syvällisesti niihin ei pysähdytä, ja huomasinkin jatkuvan googlaamisen lomassa esimerkiksi virheen alkuräjähdyksen väitetyssä ajankohdassa.

Romaanin sanasto on ilahduttavan rikasta ja raikasta. Runsaspilkkuisissa virkkeissä tuntuu hengitys, ja ne ovat musikaalisia. Niiden vietäväksi ja heiteltäväksi on helppo ja mukava antautua. Näin kuvataan päähenkilön ajatuksia trompe-l’oeil -maalaustekniikasta, jolla pyritään luomaan illuusio maalauksen kohteen kolmiulotteisuudesta:

“Hänen ajatuksia kuhisevassa mutta sekasortoisessa päässään opetus, jota hän vastaanottaa, sulautuu keskeiseksi periaatteeksi, jonka hän vähitellen omaksuu: trompe-l’oeil täytyy pystyä näkemään samalla kun joutuu sen hämäämäksi, siihen sisältyy kaksi erillistä, peräkkäistä hetkeä: hetki, jolloin silmä erehtyy ja toinen jolloin se tajuaa erehtyneensä; jos impostura ei paljastu – nainen mustassa poolokauluksessa vaikenee, kohauttaa olkapäitään ja luo kuulijakuntaan yksinäisen linnun kylmän katseen – se tarkoittaa, että olemme törmänneet typeryyteen, kikkailuun, huiputukseen, ja tällöin maalarin virtuoosisuutta, katseen älykkyyttä ja maalauksen kauneutta ei voi nähdä eikä tavoittaa.“ (s. 45.)

Ville Keynäsin ja Anu Partasen käännöstyö on upeaa. Teksti virtaa ja etenee soiden. Missään kohtaa ei jää tökkimään. Erityissanastolle on löydetty vastineet kekseliäästi ja varioiden. Vierasperäiset sanat on jätetty tekstiin tyylikkäästi ja näkemyksellisesti.

Suomennoksessa näkyy hyvältä käännökseltä vaadittava vaikeasti saavutettava ominaisuus: kääntäjien rohkeus samaan aikaan irrottautua tarpeeksi alkutekstistä, jotta lopputulos on kokonainen oma teoksensa sekä tarpeellinen määrä jäljittelyä, jotta voidaan puhua käännöksestä. Ihailen tämän tasapainon löytämistä.

Kokonaisuus on kuitenkin haastavuudessaan vaatimaton.

Maailma käden ulottuvilla -teoksen ihmisenä olemisen teemat ovat perimmäisiä. Romaani on niihin nähden liian ilmava. Kysymyksiä kuvaillaan avokätisesti ja kekseliäästikin mutta kovin turvallisesti ja varovasti, monelta puolelta hipelöiden. Missään kohtaa teos ei riskeeraa, tunkeudu, houkuttele, kaiva tai tuo esiin. Loppua kohden ja toisteisen ja löyhän keskikohdan jälkeen ote paranee ja tiivistyy. Kokonaisuus on kuitenkin haastavuudessaan vaatimaton.

Teos sopii lukijalle, joka viihtyy älyllis-elegantin tekstin äärellä ja tykkää kääntää sivuja nopeasti.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto