Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirja kukoistaa, lukeneisto lakoaa

Markku Soikkeli, 8.11.2001
Mikko Lehtonen: Post Scriptum s., Vastapaino 2001

Monica Lewinsky -efektiksi kutsutaan kirjallista ilmiötä, jossa haamukirjoittaja tai kustannustoimittaja takoo julkkiksen materiaalin pohjalta myyntimenestyksen. Lewinsky-efektistä on tullut osa kirjamarkkinoiden arkea. Kun kirjallinen julkisuus koetaan muita medioita arvokkaammaksi, siihen pyrkivät nekin, joilla on jo mainetta muilla foorumeilla. Poliitikot, urheilijat ja näyttelijät kirjoittavat romaaneiksi naamioituja muistelmia tai muistelmiksi naamioituja viihderomaaneita.

Suomessakin vuoden näyttävimpiä kirjallisia tapauksia ovat olleet näyttelijöiden, Reidar Palmgrenin ja Ville Virtasen kirjoittamat romaanit. Esimerkiksi lokakuisilla Helsingin kirjamessuilla näyttelijäkirjailijoilla ei ollut paljoakaan sanottavaa teoksistaan, mutta kuitenkin heitä kierrätettiin esiintymään lavalta toiselle.

Miksi Lewinsky-efektit, miksi kirjamessut, eikö kirja menesty enää perinteisillä keinoillaan?

Menestyy kyllä. Itse asiassa kysymys kirjan ”perinteisistä keinoista” on romanttisesti aseteltu, todistaa kulttuurintutkija Mikko Lehtonen. Edes kirjamessuissa ei ole kyse kirjallisuuden kuolinmessusta vaan ylipäänsä kulttuurin medioitumisesta, prosessista, jossa mediat kietoutuvat toisiinsa entistä enemmän. Kun Lehtosta haastateltiin aamutelevisioon (25.10. TV1), hän totesi, että messut ovat kirjallisuudelta yritys kilpailla näkyvyydestä muiden medioiden kanssa.

Tuoreessa tutkimuksessaan Mikko Lehtonen esittelee paitsi Monica Lewinsky -efektin muodot myös kirjan historian ja lähitulevaisuuden medioituvassa maailmassa. Post scriptum -nimi tutkimuksen kannessa ei siis merkitse tilaa kirjoituksen jälkeisessä maailmassa, vaan tilaa, jossa olemme tietoisia printtimedian itseisarvoon liitetyistä myyteistä. Painettu sana ei ole enää itsestään selvästi arvokkain viestinnän muoto.

Kaikki kansat ovat lukeneistoja

Jo esipuheessa Lehtonen tekee selväksi, ettei printtimedialla yleisesti ja kirjalla erityisesti ole mitään huolta suosionsa lopahtamisesta. Kirja on välineenäkin erityisen terapeuttinen, tapa ottaa aikaa ja tilaa itselleen, viihtyä itsensä kanssa.

Kirjan tulevaisuudesta esitetyt huolenilmaisut ovatkin itse asiassa kirjallisen sivistyneistön kirouksia siitä, ettei se ole enää yhtä ratkaisevassa asemassa kirjallisen maun portinvartijana. Kun yhdistää Lehtosen kokoamia tietoja ensinnäkin lukeneiston aseman muuttumisesta ja toiseksi painetun sanan kehittymisestä muihin medioihin nähden, voisi kirjallisuuden sanoa lopultakin demokratisoituneen. Kirjallinen sivistyneistö ei pysty enää vahvistamaan asemiaan määrittelemällä, miten printtimedia on ensisijainen muihin medioihin nähden.

Lehtonen aloittaa kirjansa luomalla katsauksen kirjallisuuden kehitykseen ja suullisen / kirjallisen kulttuurin eroihin. Lehtonen osoittaa, että lukeminenkin perustuu opituille tavoille. Koska kirja tunnistetaan lajinsa mukaisesti opitun lukemistavan perusteella, emme huomaa, että kirjallisessa kielessä on yhtäältä puhuttua kieltä muistuttavia piirteitä, toisaalta automatisoituneita piirteitä, joilla kirjallinen kieli kiinnittää huomion (puhekielestä eroavaan) keinotekoisuutensa.

Kirjallinen kieli edellyttää lukijaa, joka osaa syventyä tähän keinotekoisuuteen ja joka voidaan tunnistaa hyväksi kansalaiseksi lukutaitonsa ansiosta. Mikäli esteettinen kulttuuri kuten kirjallisuus ohjaa modernin yhteiskunnan julkista esiintymistä, etenkin ”hyvää makua”, on luku- ja kirjoitustaito moderniteetin elävää evankeliumia. Lukiessa ja kirjoittaessa toistamme hyvän maun muotoja, itsehillintää ja tunnustettuja tulkitsemismalleja, jaamme käsityksen maailman muuttamisesta pelkästään kirjallisin keinoin. Kirjallisuus opettaa meitä olemaan ”tunneherkkiä, mielikuvituksellisia, vastaanottavaisia, sympaattisia, luovia, tarkkanäköisiä ja harkitsevia” (Terry Eagleton).

Lukeminen merkitsee tämän keinotekoisuuden tunnustamista ja työstämistä, ahkeroimista kielen kanssa. Lehtonen ottaa erääksi esimerkiksi opetusministeriön raportin ”Tietoyhteiskunnan lukutaidot”. Siinä lukeminen tarkoittaa edelleen vaativaa suoritusta, jossa mielihyvä syntyy vaivannäöstä ja itsensä aktivoimisesta. ”Kirjoitettu sana on siis tältä kannalta kielen ja oman itsen tarkkailun muoto”, toteaa Lehtonen. Lukeminen on aktiivista hallitsemista ja passiivista hallittuna olemista.

Kirja siirtyi ketjusta verkkoon

Kirjallisuus on loikkaamassa yhä useammin kulttuurisivuilta lehden uutisosastolle. Kaupallisesti tehokkaampi kuin ML-efekti onkin ns. Rushdie-efekti, jossa kirjailija loikkauksen avulla laajentaa markkinoitaan, niinkin karmivista syistä kuin Salman Rushdien tapauksessa.

Keskeinen syy kulttuurin medioitumiseen on teknisten innovaatioiden määrä: mediumien on helpompi lainata toistensa sisältöä ja tuoda esimerkiksi elokuva sinnekin, missä sitä ei ole aiemmin nähty – eikä tarvittu. Medioituminen lisää myös cross-overeita, esimerkiksi korkeakulttuurin tuotteita, jotka ovat siirtyneet vaivatta populaariviihteen puolelle ja murentaneet medioiden arvohierarkiaa.

Lehtonen huomauttaa, että esimerkiksi pokkarina painettua kirjaa on arkisuutensa ansiosta entistä helpompi verrata muihin mediatuotteisiin. Toisaalta kirja näyttää kuitenkin edustavan yhä jotain autenttisempaa kuin esimerkiksi elokuva. Kun tämän syksyn suosituimman romaanifilmatisoinnin, Kapteeni Corellin mandoliinin ohjaajaa haastateltiin televisiossa, tämä vetosi elokuvan realismiin sitä kautta, että filmi on uskollinen (Louis de Bernières’n) kirjalle.

Kirja ja fiktio ovat nyt läsnä kaikkialla, riippumatta siitä, missä talletusmuodossa ne ilmenevät. Viestintäalan firmojen on laajennettava toimintaansa kaikille mediasektoreille, jotta ne voisivat taata tietyn bestsellerin arvon tuotemerkkinä. Tällaisessa tilanteessa kriitikot eivät pysty enää reagoimaan kirjallisuuden muutoksiin ja tuomaan esille kirjoja ”pelkkinä” kirjallisina teoksina. Ehkä pahimmassa tapauksessa kirjakritiikki saattaisi seurata elokuvakritiikin tietä ja muuttua kaupallisia trendejä seuraavaksi julkkisjournalismiksi?

Tiivistetysti Lehtonen esittää ajatuksensa kirjan aseman muutoksesta verratessaan printtimedian ketjumaista toimintaa nykypäivän verkottuneeseen mediamaailmaan. Ketjussa kaikilla sen osilla oli vakaa identiteettinsä, medioiden verkossa tekstinkin määritelmät ja viittauskohteet ovat jatkuvassa liikkeessä. Emme enää tiedä, keille tutusta tekstistä puhumme, kun puhumme Louis de Bernières’n romaanista.

Suomen osalta Lehtonen kokoaa pikaisen historiikin kahden viime vuosisadan kehityksestä, kirjakulttuurin muutoksesta kirjalliseen ”missijournalismiin”, jossa kaikki huomio kohdistetaan yhteen kirjailijaan kerrallaan, etenkin kirjallisuuspalkintojen ansiosta. Joitakin kirjailijoita julkisuus riepottelee, enemmistön jättää tuntemattomiksi. Kun kirjamarkkinat määräytyvät yhä enemmän media-arvoista, joutuvat kustantajat panostamaan entistäkin enemmän muutamiin tähtiinsä ja mahdollisiin bestsellereihinsä.

Lehtonen: ”Yksi askel kotimaisten kirjamarkkinoiden bestselleroitumisen suuntaan oli sekin, että suomalaiset kustantajat keväällä 2001 julkistivat ensi kertaa myydyimpien kirjojensa kappalemäärät kirjakerhot mukaan lukien. Myyntitilastojen julkaiseminen tuo lisähuomiota myyvimmille kirjoille ja edesauttaa tätä kautta markkinoiden kahtiajakoa.”

Kustannustoimittajilla ei ole varaa luottaa kirjalliseen vaistoonsa valitessaan uutta esikoisteosta käsikirjoitusten pinosta, kirjakaupoilla ei ole varaa tarjota muuta kuin pinoa viimeisintä myyntimenestystä. Eräänä reaktiona kirjallisen kentän epävarmuuteen, julkisuusarvoista ja medianäkyvyydestä johtuvaan lajityyppienkin hajoamiseen, on kirjailijan työn ammattimaistuminen. Tämä taas näkyy mm. toiveina kirjailijan akateemisesta ammattiopetuksesta.

Onko lukija muutostekijä?

Mikko Lehtosen teoksista monet ovat yliopistojen tenttiteoksia, koska ne ovat paitsi oman aihealueensa kokoavia katsauksia myös harvinaisen sujuvasti kirjoitettuja. Lehtosen suosituimmat kirjat (Kyklooppi ja kojootti, Merkitysten maailma, Tutkainta vastaan) ovat kulttuurintutkimuksen kokonaisesityksiä, jollaisia kellään muulla tutkijalla ei näytä olevan aikaa ja tuskin toimittajamaista kykyäkään tehdä.

Opiskelijoiden kannalta hänen kirjansa eivät kuitenkaan ole parasta mahdollista luettavaa, sillä teokset ovat myös rakenteeltaan hajanaisia eikä niissä ole yhtä tai muutamaa suurta teesiä, jonka ympärille kirja koostuisi. Tämä tekee kirjoista käytöltään ensyklopediamaisia muidenkin kuin opiskelijoiden kannalta. Akateemisesta näkökulmasta Lehtosen teokset ovat erinomaisesti toimitettuja, mutta sitaattipurskauksista koottuja artikkelien luonnoksia, joiden välissä on hyvin vähän mitään omaa. Kirjoittajan aktiivisuudesta ja nopeudesta kertoo paljon, että viikolla 46 juuri häneltä ilmestyy ensimmäinen suomalainen analyysi New Yorkin WTC-tornien tragediasta ja sen mediakuvasta.

Post scriptum -kirjan suurin puute on se, että suomalainen viestintämaisema saa siinä niin vähän huomiota. Eikä suomenmielisen kirjakulttuurin ideologeista löydy tuoreempaa esimerkkiä kuin V. A. Koskenniemi? Lisäksi läntinen media näyttää arveluttavan yhdenmukaiselta niin viihteellistymisessään kuin medioitumisessaankin.

Entä mihin jäi artikulaatio, lukijoiden oma osuus kirjallisuuden tulkitsemisessa ja käytössä osana elämäänsä? Jos kerran ahkerimpia lukijoita ovat meilläkin 45-65 -vuotiaat naiset, niin millaiseksi kirjallinen kenttä muuttuu heidän mieltymystensä mukaisesti? Vai määrääkö esimerkiksi lajien muutosta ennemmin muu media kuin se, mitä lukijoiden enemmistö suosii? Toistaiseksi ei ole sen vahvempaa teoriaa kirjallisuuden sisäisestä kehityksestä kuin muutoksesta ulkoisten voimien mukaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto